Painajainen Elm Streetillä

Joukko Elm Streetin nuorisoa näkee toistuvasti samantyylisiä painajaisia, joissa heitä ahdistelee kasvoistaan pahasti palanut murhaaja. Pelottaviksi unet tekee se, että niiden tapahtumat tapahtuvat myös todellisuudessa – kun unessa polttaa kätensä, on niin tehnyt myös oikeastikin. Järkyttäviksi painajaiset muodostuvat, kun murhaaja alkaa listiä nuorisoa yksi kerrallaan. Kuten arvata saattaa, kukaan muu ei usko unimurhaajaan, vaan tätä pidetään nuorten keksimänä hölynpölynä.

Naamiokasvoisen Michael Myersin (Halloween - naamioiden yö / Halloween, 1978) ja jääkiekkomaskia käyttävän Jason Voorheesin (Perjantai 13. / Friday the 13th, 1980) seuraksi amerikkalaista nuorisoa teurastamaan saapui 1980-luvun puolessa välissä Fred Krueger. Tämä kauhtuneeseen villapaitaan ja virttyneeseen nahkahattuun pukeutunut unimaailman murhaaja saavutti heti ensimmäisestä elokuvasta lähtien valtavan suosion ja Kruegerin tappointoa saatiinkin seurata lukuisissa jatko-osissa (sarjan neljäs osa on Renny Harlinin ohjaama). Tarinan älytön jatkaminen äärettömyyksiin sekä kaikenlaiset muut Kruegerin ympärillä pyörineet viritelmät ovat luonnollisesti syöneet tehoja koko hahmosta, mutta eivät kuitenkaan ole onnistuneet poistamaan sitä tosiasiaa, että sarjan ensimmäinen elokuva on edelleenkin erittäin toimiva ja tasapainoinen teos.

Unen maailma on kiehtonut ihmisiä aina ja aihe on saavuttanut aikojen saatossa monenlaisia virityksiä elokuvankin taholla. Sinänsä siis Wes Cravenin käsikirjoittama ja ohjaama Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street, 1984) ei ole maata mullistava teos, sellaiseksi sen tekee vasta unien ja reaalimaailman sekoittuminen. Se, että unessa tapahtuvat brutaalit väkivallanteot tapahtuvat henkilöille todellisesti, on kekseliäs ja erittäin toimiva idea, sillä untahan ei voi paeta loputtomiin ja näin ollen murhamiehen kohtaamiseltakaan ei voi välttyä.

Painajainen Elm Streetillä on tiiviiseen muottiin puristettu teinikauhuelokuva, jonka puolitoista tuntia pitkään kestoon ei ole jätetty mitään ylimääräistä – tähän voisi tietysti lisätä sarkastisesti, ettei elokuvassa ole näin ollen todennäköisesti mitään yllättävääkään. Kaikesta huolimatta Cravenin teos toimii erinomaisesti: tapahtumien suhteen ei turhia aikailla ja vaikka hahmojen pohjustaminen onkin kieltämättä hieman toisarvoista, mitään pahoja puutteita tarinassa ei esiinny. Tunnelma on tiivis ja sopivan pahaenteinen alusta loppuun ja Charles Bernsteinin onnistunut musiikki tukee tapahtumia vahvasti.

Teinikauhistelujen suurin kompastuskivi on useimmiten näyttelijöissä ja heidän olemattomissa taidoissaan. Yllättävää kyllä, tämän elokuvan kohdalla tämäkään asia ei liiemmälti häiritse. Nuoriso-osasto hoitaa asiansa onnistuneesti, mutta aikuisten puolella on annettava Cravenille hieman sapiskaa, varsinkin pääosaa esittävän Nancyn (Heather Langenkamp) vanhempia näyttelevät John Saxon ja Ronee Blakley ovat melkoisia patsastelijoita. Keskeisessä sivuosassa häärii nuori Johnny Depp, eikä elokuvadebytantin roolisuoritus ole lainkaan huono. Fred Kruegeria näytelleestä Robert Englundista tuli supertähti ja hän on esiintynyt jokaisessa Elm Street -sarjan elokuvassa, lukuun ottamatta vuonna 2010 tehtyä re-makea.

Wes Craven oli saavuttanut menestystä jo aiemminkin elokuvien The Last House on the Left (1972) sekä Yön silmät (The Hills Have Eyes, 1977) myötä, mutta vasta miljoonia ja taas miljoonia tahkonnut Painajainen Elm Streetillä nosti hänet kunnolla suuren maailman tietoisuuteen. Cravenista tuli suurnimi, mutta tätä statusta hän ei koskaan pystynyt toden teolla vaalimaan ja niinpä ainakin allekirjoittaneen mielestä Painajainen Elm Streetillä on jäänyt Cravenin suurimmaksi teokseksi.

One, two, Freddy’s coming for you.
Three, four, better lock your door.
Five, six, grab your crucifix.
Seven, eight, better stay awake.
Nine, ten, never sleep again.

A NIGHTMARE ON ELM STREET, 1984 Yhdysvallat
Tuotanto: New Line Cinema, Robert Shaye Production Tuottaja: Robert Shaye Ohjaus: Wes Craven Käsikirjoitus: Wes Craven Lavastus: Greg Fonseca, Anne Huntley Leikkaus: Rick Shaine, Pat McMahon Maskeeraus: Kathy Logan Musiikki: Charles Bernstein Puvustus: Dana Lyman Äänitys: Albert Nahmias
Näyttelijät: Robert Englund (Fred Krueger), John Saxon (Donald Thompson), Ronee Blakley (Marge Thompson), Heather Langenkamp (Nancy Thompson), Amanda Wyss (Christina "Tina" Gray), Nick Corri (Jsu Garcia), Johnny Depp (Glen Lantz), Charles Fleischer (tri King), Lin Shaye (opettaja)

Virta

Ranskalaisen elokuvan suuren mestarin, Jean Renoirin vuonna 1936 ohjaama Virta (toiselta nimeltään Retki maalle) lukeutuu elokuvahistorian eriskummallisimpiin mestariteoksiin. Erikoinen se ei ole sen enempää aiheensa kuin toteutuksensakaan vuoksi, vaan siksi, että kyseessä on keskeneräiseksi jäänyt teos. Alun perin hieman alle tunnin mittaiseksi lyhytelokuvaksi tarkoitettu Virta jäi muutamaa kohtausta vaille valmiiksi ohjaajan kiirehdittyä toisen elokuvan pariin. Loppujen lopuksi pois jääneet kohtaukset jäivät tyystin kuvaamatta ja elokuvakin ehti lojua käyttämättömänä kymmenen vuoden ajan ennen kuin se tuotettiin valmiiseen muotoon ja tuotiin julkisuuteen. Vajaanakin Virta on ehjä teos ja on erittäin vaikea kuvitella, mitä siihen tulisi enää lisätä.

Guy de Maupassantin lyhyeen novelliin perustuva Virta kertoo pariisilaisesta Dufourin perheestä, joka matkustaa päiväksi maaseudulle rentoutumaan. Perheen nautittua päivällisen päättävät isä ja mukana oleva vävykokelas suunnata läheiselle joelle ongelle, kun taas äiti ja tytär lähtevät paikallisten nuorukaisten kanssa joelle soutelemaan. Souturetkestä tulee ikimuistoinen.

Pienimuotoisesti ja hienostuneesti toteutettu Virta (Partie de campagne, 1936 Ranska) on erittäin kaunis teos. Elokuva kesäisen päivän ohikiitävistä onnen ja rakkauden hetkistä, jotka eivät koskaan palaa ja jollaisia ei milloinkaan enää tule, on valtavan tunteikas ja koskettava. Jo pelkästään silmiä hivelevät otokset kesäisistä niityistä ja hiljalleen virtaavasta virrasta ovat mainitsemisen arvoisia, mutta täyteen loistoonsa elokuva nousee kauniin ulkokuoren alla elämää ja todellisuutta sykkivän sydämensä ansiosta. Joseph Kosman musiikki ilmentää mestarillisesti niin ihmisten tunnetiloja kuin tilanteen ainutlaatuisuuttakin – vaihtelut herkästä ja iloisesta musiikista haikeisiin ja koskettaviin säveliin käyvät kuin huomaamatta.

Maupassantin novelli sijoittuu 1860-luvulle, mutta elokuvassa on kaikesta huolimatta vahva valmistumisaikakautensa tuntu ja tämä tekee siitä entistä koskettavamman. Renoirin mestariteos on kuin matka kadonneeseen maailmaan, siihen viattomuuden ja kauneuden linnakkeeseen, jonka aika oli käymässä vähiin – pian pommit moukaroivat tuon idyllisen maaseudun historiaan. Taivaalle nousevat myrskypilvet, jotka vääjäämättä katkaisevat äkkinäisesti kauniin ja aurinkoisen iltapäivän, ovat näin jälkikäteen ajateltuna kuin täydellinen vertauskuva nurkan takana vaanivalle hulluudelle, sodalle.

Harvassa ovat ne kerrat, jolloin kirjallinen alkuteos häviää elokuvaversiolle, mutta tässä tapauksessa Renoirin näkemys selättää Maupassantin tekstin. Elokuva on paitsi sisällöltään rikkaampi ja kokonaisuutena ehyempi kuin alkuperäisnovelli, myös huomattavasti tunteikkaampi: siinä missä Maupassant tuntuu kiirehtivän tarinan viimeisen näytöksen, nostaa Renoir rimaa vielä aavistuksen ylemmäs ja onnistuu luomaan haikeudessaankin täydellisen loppuhuipennuksen. Elämä jatkuu, mutta muistot eivät kuole koskaan.

Myös henkilöhahmot ovat elokuvassa syvällisempiä, tästä kuuluu suuri kunnia myös taitaville ja asiansa osaaville näyttelijöille. Sylvia Bataillen roolisuoritusta perheen tyttären Henrietten roolissa on kehuttu vuosien varrella maasta taivaisiin, eikä syyttä. Erinomaisia ovat myös nuoria miehiä näyttelevät Georges D’Arnoux sekä Jacques Borel. Perheen äidin (Jeanne Marken) kikatteleva hahmo saattaa jonkun mielestä olla yliampuva ja häiritsevä, mutta varsin pian tähänkin tottuu. Ohjaaja itse tekee pienen roolisuorituksen maaseutukievarin ylläpitäjänä.

Valitettava tosiasia on, että mitä enemmän elokuvia vuosien varrella katsoo, sitä harvemmin tutustuu sellaiseen teokseen, joka sävähdyttäisi heti ensi kokemalta ja onnistuisi koskettamaan aidosti. Kun tällainen erityistapaus osuu kohdalle, on se kuin astuisi uudelleen kauan sitten kadonneelle polulle, jonka varrelta voi taas kerran löytää aivan mitä vain. Kuten vaikkapa tämän Jean Renoirin mestariteoksen.

PARTIE DE CAMPAGNE, 1936 Ranska
Tuotanto: Films du Panthéon Tuottaja: Pierre Braunberger Ohjaus: Jean Renoir Käsikirjoitus: Jean Renoir (Guy de Maupassantin novellista) Kuvaus: Claude Renoir Lavastus: Robert Gys Leikkaus: Marinette Cadix, Marguerite Houle Renoir Maskeeraus: Eugène Gaidaroff Musiikki: Joseph Kosma Äänitys: Jo De Bretagne, Marcel Courmes
Näyttelijät: Sylvia Bataille (Henriette), Jeanne Marken (rouva Juliette Dufour), Gabriello (herra Dufour), Paul Temps (Anatole), Georges Saint-Saens (Georges D'Arnoux), Jacques Borel (Rodolphe), Gabrielle Fontan (isoäiti), Jean Renoir (Puolain), Marguerite Renoir (tarjoilija), Alain Renoir (kalastava poika)

4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää

Romanialainen elokuva oli pitkään todella marginaalista tavaraa muualla Euroopassa, mutta viime vuosien aikana maan elokuvahelmet ovat alkaneet saada jalansijaa muuallakin kuin kotimaassaan. Vuoden 2007 puhutuimpiin ja kehutuimpiin teoksiin lukeutunut 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (4 luni, 3 saptamâni si 2 zile, 2007) on Nicolai Ceausescun hirmuhallinnon aikaiseen Romaniaan sijoittuva kertomus elämästä maassa, jossa pelisäännöt ja yhteiskuntaolot olivat usein jotain aivan muuta kuin mitä ulospäin annettiin ymmärtää.

Elokuvan tarina on yksinkertainen. Parikymppinen Gabita (Laura Vasiliu) on tullut tahtomattaan raskaaksi ja päättänyt hankkia abortin. Ongelma on se, ettei Ceausescun aikaisessa Romaniassa moinen ollut sallittua enää 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Gabita ja hänen ystävättärensä Otilia (Anamaria Marinca) kääntyvät tuttavansa suositteleman lääkärin (Vlad Ivanov) puoleen, joka lupaakin hoitaa toimenpiteen luottamuksellisesti. Operaatio tehdään, mutta tytöt joutuvat maksamaan siitä luultua kovemman hinnan.

Tositapahtumien pohjalta syntynyt 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää ei ole helppo elokuva. Olipa katsoja abortista mitä mieltä tahansa, niin ajatuksia Cristian Mungiun ohjaama teos varmasti herättää. Mungiu menee elokuvallaan syvemmälle kuin itse toimenpiteeseen ja nostaa pintaan myös kysymykset vastuusta, moraalista ja toisen ihmisen arvostuksesta. Vakavasta aiheesta huolimatta ohjauksen lisäksi myös käsikirjoituksesta huolehtinut Mungiu ei pääsääntöisesti alleviivaa, osoittele sormella tai moralisoi. Lopussa näytettävää toimenpiteen lopputulosta voi pitää oikeutettuna, mutta omasta mielestäni se on vältettävissä ollut kauneusvirhe. Siitä huolimatta 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on katsojaansa lujaa iskevä elokuva, sillä se näyttää asiat niin kuin ne ovat.

Mungiun ja kuvaajana toimineen Oleg Mutun valitsema toteutustapa on hyvin niukkaeleistä ja pelkistettyä. Kohtaukset ovat muutamaa käsivarakameralla kuvattua jaksoa lukuun ottamatta pitkiä ja viipyileviä ja taustahälynä kuullaan pääasiassa tapahtumista syntyviä ääniä mikä on omiaan lisäämään tunnelman painostavuutta. Kokonaisuudessa ei ole mitään keinotekoista, joten elokuvarealismin perään haikaileville 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää osuu varmasti kohdalleen. Pääosakaksikon näytteleminen on erittäin vaikuttavaa, Otiliaa esittävä Anamaria Marinca on sittemmin nähty muutamissa tv-elokuvissa ja -sarjoissa myös meillä Suomessa.

Kolme kohtausta jää elämään pitkäksi aikaa vielä elokuvan päättymisen jälkeenkin. Ensimmäisenä kohtaus, jossa tohtori kertoo epätoivoisille nuorille toimenpiteensä hinnan, toisena koko pitkä jakso, jossa Otilia käy vierailemassa poikaystävänsä Adin (Alexandru Potocean) luona tämän äidin 50-vuotissyntymäpäivillä. Yhdellä otolla, yhdestä kuvakulmasta tallennettu pöytäkeskustelu osoittaa samalla sukupolvien välisen kuilun, ihmisten maantieteellisen eroavaisuuden sekä sen, ettei ylemmällä luokalla ole hajuakaan alempien yhteiskuntaluokkien elämästä. Otilian kasvoilta välittyvä epätoivo ja ahdistus on aitoa, tähänkö tyhjyyteen hänellä on mahdollisuus astua? Tilanne jatkuu vielä poikaystävän huoneessa, josta Otilia kuitenkin onnistuu lähtemään. Elokuva päättyy kohtaukseen, joka summaa kokonaisuuden peittelemättömästi ollen samalla sekä surullinen että toivoa antava.

Cannesissa Kultaisella palmulla palkittu 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on erinomainen kokonaisuus, joka jää varmasti katsojan mieleen. Jos haluaa nähdä valkokankaalla todellista elämää ja oikeaa lähihistoriaa sen alakuloisuudesta ja ankeudesta huolimatta, kannattaa valita tämä elokuva, sillä turhaan se ei ole palkintojaan saanut. 2000-luvun vaikuttavimpia eurooppalaisia elokuvia sekä taas yksi osoitus siitä, etteivät suuret rahamäärät ole hyvän filmin vaatimus: Mungiun mestariteos maksoi reilusti alle miljoona euroa.

4 LUNI, 3 SAPTAMÂNI SI 2 ZILE, 2007 Romania/Belgia
Tuotanto: Mobra Films Tuottaja: Cristian Mungiu, Oleg Mutu Ohjaus: Cristian Mungiu Käsikirjoitus: Cristian Mungiu, Razvan Radulescu Kuvaus: Oleg Mutu Leikkaus: Dana Bunescu Maskeeraus: Ioana Angelescu, Lidia Ivanov Puvustus: Dana Istrate Äänitys: Constantin Fleancu
Näyttelijät: Anamaria Marinca (Otilia), Laura Vasiliu (Gabriela ”Gabita” Dragut), Vlad Ivanov (herra Bebe), Alexandru Potocean (Adi Radu), Luminita Gheorghiu (Gina Radu), Adi Carauleanu (tri Radu), Eugenia Bosânceanu (Beben äiti)

Musashino fujin

Michiko Akiyama (Kinuyo Tanaka) on tokiolaisnainen, joka pakenee miehensä Tadaon (Masayaki Mori) kanssa Tokion pommituksia vanhempiensa luo maaseudulle. Hyvin pian selviää, että pariskunnan yhteiselo on rakoillut jo jonkin aikaa, mutta aivan kuin velvollisuudentunnosta he ovat edelleen yhdessä. Avioero ei tule kuitenkaan Michikon mielestä kysymykseen, sillä sen myötä he todennäköisesti menettäisivät kasvonsa muiden edessä.

Sota päättyy, Michikon vanhemmat kuolevat ja elämä muuttuu entistä vaikeammaksi. Hänen miehensä alkaa lähennellä naapurissa asuvaa Tomikoa (Yukiko Todoroki), vaikka molemmat ovat tahoillaan naimisissa. Michiko tietää menettävänsä miehensä ennen pitkää eikä aio enää laittaa asialle vastaan. Avioliittonsa sijaan hän omistautuu pienelle maatilkulleen, jota hänen sukunsa on asuttanut vuosisatojen ajan. Avukseen ja seurakseen hän saa sodasta palaavan serkkunsa Tsutomun (Akihiko Katayama) ja vähitellen kaksikko alkaa tuntea välillään muutakin kuin sukulaisuutta.

Japanilainen elokuva oli todella korkealaatuista 1950-luvulla ja näin jälkikäteen tuntuu siltä, että pelkkiä tuon vuosikymmenen tuotantoja vertailtaessa Japani saattoi hyvinkin olla aikakauden paras elokuvamaa. Akira Kurosawa, Yasujiro Ozu, Mikio Naruse ja monet muut saavuttivat tuolloin jalansijaa myös länsimaiden elokuvapiireissä ja erityisesti Euroopassa ihailtiin nousevan auringon maan edustajien korkeaa osaamista.

Myös Kenji Mizoguchi, uransa jo 1920-luvulla aloittanut veteraaniohjaaja oli hurjassa iskussa. Vaikka Mizoguchin suurimpana teoksena pidetäänkin vuonna 1953 valmistunutta Ugetsua (Kalpean kuun tarinoita), ei hänen muu tuotantonsa kalpene lainkaan tämän kuuluisan fantasiaelokuvan rinnalla. Mizoguchin viimeinen vuosikymmen on itse asiassa niin täynnä upeita elokuvia, että pelkän yhden teoksen esille nostaminen on ainakin omasta mielestäni mahdotonta. Omiin suosikkeihini lukeutuvaa Musashino fujinia (engl. The Lady of Musashino, suom. ”Rouva Musashinosta”) ei yleensä nosteta aivan Mizoguchin tuotannon kärkipäähän, mutta siitä huolimatta kyseessä on komea rakkauselokuva, jonka kauneutta ei aika ole pystynyt haalistamaan.

Elokuvan pohjana on Shohei Ookan ajankohtainen romaani, joka kuvasi japanilaisen yhteiskunnan tilaa hävityn sodan jälkimainingeissa. En ole romaania lukenut, mutta ihailtavan tarkasti ainakin Mizoguchi onnistuu asiansa esittämään: ihmisten ahdinko, moraalin rapistuminen, hetkeen takertuminen vähäisen onnen saavuttamiseksi sekä uusien ajatusmaailmojen esiintulo ovat kaikki uskottavasti ja kiihkottomasti esitettyjä. Elokuvan hahmot ovat huolellisesti luotuja ja ainoastaan muutama kokonaisuudesta poikkeava yksityiskohta estää Musashinoa saavuttamasta täydellisyyttä.

Tarinan keskipisteenä on Kinuyo Tanakan komeasti tulkitsema Michiko, vanhempiensa sukutilaa vaaliva heiveröinen nainen. Hän edustaa elokuvassa kaikkia niitä hyveitä, jotka olivat keskeisessä osassa ennen sotaa. Michiko yrittää säilyttää moraalinsa ja ylpeytensä maailmassa, jossa irtosuhteet ovat arkipäivää eikä huomiselle omisteta sen suurempia ajatuksia. Jokainen ihmissuhde on tarvittaessa kaupan, sen Michikokin tulee konkreettisesti huomaamaan.

Musashino fujin ei ole kuitenkaan mikään moraalisaarna tai sormenheristys, sellaiseen Mizoguchin kaltaisen taiturin ei tarvitse alentua. Toki Mizoguchi esittää koko joukon emotionaalisessa tyhjyydessä eläviä nautinnonhaluisia henkilöitä, mutta tuo vastavuoroisesti esille myös sen, etteivät stoalaisesti elävän Michikonkaan valinnat tuo välttämättä sen enempää onnea. Elokuvan kauneusvirhe liittyykin Michikon hahmoon, josta on tehty aavistuksen liian hyveellinen ja anteeksiantava, pienellä säröllä hänestä olisi tehty uskottavampi ja helpommin samaistuttava. Tarinan kannalta olisi ollut myös eduksi, että naapurissa asuvan Tomikon aviomies olisi päässyt enemmän esiin, näin ihmissuhteisiin olisi saatu vieläkin enemmän väriä mukaan.

Musashino fujin on toteutukseltaan pieni, mutta teemoiltaan suuri rakkauselokuva. Se ei ole aiheestaan huolimatta liian sentimentaalinen, joten rakkauselokuvia kaihtavakin voi huoletta tehdä tuttavuutta tämän kanssa. Visuaalisesti kauniista teoksesta on löydetty yhtymäkohtia niin Jean Renoirin kuin John Fordinkin elokuviin, itse liittäisin mukaan vielä D. W. Griffithin ja hänen sirot maalaisdraamansa.

MUSASHINO FUJIN, 1951 Japani
Tuotanto: Toho Company Tuottaja: Hideo Koi Ohjaus: Kenji Mizoguchi Käsikirjoitus: Yoshikada Yoda (Shohei Ookan romaanista) Kuvaus: Masao Tamai Lavastus: Takashi Matsuyama Leikkaus: Ryoji Sakato Musiikki: Fumio Hayasaka Äänitys: Shôji Kameyama
Näyttelijät: Kinuyo Tanaka (Michiko Akiyama), Masayaki Mori (Tadao Akiyama), Yukiko Todoroki (Tomiko Ono), Akihiko Katayama (Tsutomu Miyaji), Sô Yamamura (Eiji Ono), Eitarô Shindô (Shinzaburo Miyaji), Kiyoko Hirai (Tamiko Miyaji), Minako Nakamura (Yukiko Ono)

Onnellisten aika

F. W. Murnau matkusti vuonna 1928 Duluthiin, Minnesotaan kuvaamaan aineistoa elokuvaansa Suurkaupungin tyttö (City Girl, 1930). Erimielisyydet studiopäällikkö William Foxin kanssa johtivat lopulta kuitenkin Murnaun eroon ja siihen, että ainoastaan murto-osa saksalaismestarin visioista päätyi valkokankaalle. Maaseudulle sijoittuvan melodraaman hienoutta eivät tuotanto-ongelmat pystyneet vesittämään, vaikka elokuvahistorioitsijat ovatkin toisinaan pohtineet, millaiseksi Suurkaupungin tyttö olisi Murnaun ideoiden pohjalta saattanutkaan muodostua.

Amerikkalaisen elokuvan erikoisiin tekijöihin lukeutuva Terrence Malick on Murnaun veroinen visionääri, joten ehkäpä ei ole sattumaa, että hänen filmografiastaan löytyy samanhenkinen teos. Malickin toisena pitkänä elokuvana valmistunut Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978) on Murnaun elokuvaa hillitympi ja pidättyväisempi, mutta vastaavasti siinä on kenties hivenen enemmän persoonallisuutta ja visuaalista tehoa. Lopputuloksena on kaikin puolin vaikuttava elokuva, aivan Malickin parhaimmistoa.

1910-luvun puoliväliin sijoittuva Onnellisten aika kertoo Billistä, hänen tyttöystävästään Abbysta ja sisarestaan Lindasta, jotka pakenevat Billin tekemää tappoa Chicagosta kauas keskilänteen. He saavat työpaikan sadonkorjuun ajaksi eräältä suurelta farmilta, jossa kolmikko kertoo olevansa sisaruksia keskenään. Tilanne mutkistuu, kun tilan omistaja rakastuu Abbyyn. Erikoinen kolmiodraama mutkistuu vieraiden jäädessä farmille ja Abbyn koettaessa olla mieliksi kummallekin miehelle.

Malickin kritisoijat moittivat usein ohjaajaa olemattomista juonista, jotka jäävät kauniiden kuvien rinnalla toisarvoisiksi. Myös Onnellisten aikaa on arvosteltu tästä. Itse olen toista mieltä, sillä mielestäni Malickin elokuvissa on paljonkin sanomaa kauniiden kuoriensa alla ja niin myös Onnellisten aika puhuttelee katsojaa monella tavalla. Se on yhtäällä kaunistelematon aikalaiskuvaus, joka osoittaa, ketkä maata rakensivat ja keiden selkänahasta rahamiehet ovat dollarinsa raapineet. Se on kuvaus onnesta ja sen etsinnästä: onni ja menestys ovat saavutettavissa, mutta niiden eteen on tehtävä joskus rohkeitakin uhrauksia, eikä edes raha ole niiden tae. Näiden lisäksi näkisin Onnellisten ajan vielä sopeutumattomuuden kuvauksena, jossa yhteiskunnan reunalla kulkevat jäävät helposti oman onnensa nojaan, jolloin heidän elämänsä muuttuu uuden mahdollisuuden päättymättömäksi etsinnäksi.

Kanadan Albertassa kuvattu Onnellisten aika on tyyliltään taattua Malickia, johon joko ihastuu tai kyllästyy. Oscar-palkitun Nestor Almendrosin ja Heskell Wexlerin (joka kuvasi omien sanojensa mukaan lähes puolet elokuvasta, mutta ei silti saanut palkintoa) kuvaus tuo Murnaun lisäksi mieleen myös John Fordin, jonka teoksissa luonto oli samalla tavalla keskeisessä osassa kuin tässä. Laajat panoroinnit, luonnonvalon käyttö ja syvätarkat otokset yhdistettynä kekseliäisiin lähikuviin muodostavat ihastuttavan kokonaisuuden. Malickille tyypilliset raamatulliset viittaukset toimivat myös mainiosti, vähäinen dialogi yhdistettynä kertojan käyttöön tuo mieleen mykkäelokuvat. Historialliset yksityiskohdat ovat pikkutarkkoja ja huoliteltuja. Italialaisten viihdyttäjien esittämä elokuva on Chaplinin Siirtolainen (The Immigrant, 1917).

Näyttelijöiden työskentely on hyvin vähäeleistä ja siihen saattaa olla melko vaikeaa tottua. Malick ei laske katsojaa hahmojen iholle, vaan pitää heidät tarkkailuetäisyydellä, mikä saattaa tuntua tottumattomasta katsojasta häiritsevältä. Erityisesti tämä vaivaa Bobbya esittävää Richard Gereä, joka tuntuu paitsi hahmoista etäisimmältä, myös näyttelijöistä kaikkein kankeimmalta. Olisin kaivannut Geren esittämään kiertolaiseen hieman lisää särmää, jotta hahmo olisi herännyt kunnolla eloon. Brooke Adamsin esittämä Abby ja Sam Shepardin farmari ovat rooleissaan huomattavasti Gereä lämpimämpiä ja katsojalle läheisempiä. Muissa keskeisissä osissa nähdään Linda Manz ja Robert Wilke, joista ensin mainittu toimii myös elokuvan kertojana.

Elokuvahistorian kauneimpiin teoksiin lukeutuva Onnellisten aika sai osakseen varsin hyvät arvostelut, mutta ei silti menestynyt lippuluukuilla ja tuotti lopulta vain alle miljoona dollaria voittoa – tähän vaikutti luonnollisesti myös Malickin reilusti ylittämät tuotantokustannukset. Neljästä Oscar-ehdokkuudesta (puvustus, musiikki, äänitys ja kuvaus) jäi hyppysiin vain viimeksi mainittu. Muista palkinnoista tärkeimpänä mainittakoon Malickin Cannesissa voittama Kultainen palmu ohjauksesta. Onnellisten ajan jälkeen Malick siirtyi elokuvamaailmasta syrjään ja palasi mukaan vasta 20 vuotta myöhemmin Veteen piiretyllä viivalla (The Thin Red Line, 1998).

DAYS OF HEAVEN, 1978 Yhdysvallat
Tuotanto: Paramount Pictures Tuottaja: Jacob Brackman Ohjaus: Terrence Malick Käsikirjoitus: Terrence Malick Kuvaus: Nestor Almendros, Heskell Wexler Lavastus: Jack Fisk, Robert Gould Leikkaus: Billy Weber Maskeeraus: Jamie Brown, Bertine Taylor Musiikki: Ennio Morricone Puvustus: Patricia Norris
Näyttelijät: Richard Gere (Bill), Brooke Adams (Abby), Sam Shepard (maatilan omistaja), Linda Manz (Linda), Robert Wilke (maatilan työnjohtaja), Jackie Shultis (Lindan ystävätär), Stuart Margolin (tehtaan työnjohtaja)

Kärpänen

Amerikkalainen kauhuelokuva koki toisen maailmansodan jälkeen ensimmäisen muodonmuutoksensa. Perinteiset hirviögalleriat saivat jäädä vähitellen taka-alalle genren alkaessa sekoittua entistä enemmän science fictionin kanssa. Avaruusoliot hyökkäsivät maahan, eläin- ja ihmismutaatiot mellastivat milloin missäkin ja yleisesti ottaen meno valkokankaalla oli huomattavasti synkempää kuin Universalin hirviögallerioissa. 1950-luvun tieteiskauhistelu synnytti monia klassikkoelokuvia, joista kuuluisimpien joukkoon lukeutuu pian elokuvan ensi-illan jälkeen itsemurhan tehneen veteraaniohjaaja Kurt Neumannin Kärpänen (The Fly, 1958).

Elokuva alkaa sähköisesti. Teollisuushallin yövartija törmää kierroksellaan nuoreen naiseen, joka on juuri murhannut miehen painepuristimessa. Pian puhelin soi yhtiön omistajan (Vincent Price) kotona niin salaperäisen naisen kuin yövartijankin ilmoittaessa hänelle tapahtuneesta. Nainen paljastuu yhtiön omistajan kälyksi ja ruumis tämän veljeksi, mutta ensi alkuun koko tapahtumaketju tuntuu suurelta arvoitukselta. Lopulta murhasta syytetty nainen päättää kuitenkin kertoa tekonsa syyt, jotka ovat uskomattomammat kuin mitä kuvitella saattaa.

Kärpäsen alkuperäistarina ilmestyi alun perin novellina Playboy-lehdessä vuonna 1957, joten takeet sen menestymisestä eivät olleet etukäteen selvillä. Mutta koska ihmisiä paitsi kiehtoi, myös kammoksutti tekniikan valtavan nopea kehittyminen, muodostui Kärpäsestä tuotantoyhtiönsä 20th Century Foxin yksi valmistusvuotensa suurimmista menestyksistä. Elokuvalle tehtiin kaksi todella laimeaa jatko-osaa (1959, 1965) ja uudelleen aiheeseen tartuttiin kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin David Cronenbergin toimesta. Cronenbergin huomattavasti raadollisempi Kärpänen (The Fly, 1986) lukeutuu ohjaajan tunnetuimpiin ja ylistetyimpiin teoksiin. En ole katsonut uudempaa versiota aikoihin, joten vertailua näiden kahden välillä on mahdotonta suorittaa, mielikuvieni mukaan en kuitenkaan pitänyt siitä samalla lailla kuin tästä vanhemmasta, sympaattisemmasta versiosta.

Kurt Neumannin alkuperäisversion menestys ei yllätä, sillä elokuva on vaikuttava vielä nykyäänkin. Sen valttikortteja ovat laadukkaat näyttelijäsuoritukset, kauttaaltaan hillitty toteutus ja onnistuneet erikoistehosteet, joista puuttuu tyystin vanhoille elokuville tuttu, hellyttävä kömpelyys. Mielenkiintoisen tarinan henkilöitä olisi voinut ehkä kehittää hieman enemmän, mutta toisaalta se olisi turhaan pitkittänyt elokuvan kestoa, joka puolestaan ei olisi moista kestänyt. Tarina sisältää pakollisia yleismaailmallisia ajatuksia teleportaation eduista ja haitoista, mutta onneksi ei kuitenkaan liikaa, joten latteudet vältetään tälläkin saralla. Todellista tyhjäkäyntiä ei ilmene missään vaiheessa ja elokuva huipentuu tavalla, joka jää pitkäksi aikaa katsojan mieleen.

Elokuvan tunnetuin nimi on Vincent Price, joka tekee tavoilleen uskollisena laatutyötä murhatun tiedemiehen veljenä. Keskeisimmiksi hahmoiksi asettuvat tiedemies André Delembrea esittävä Al Hedison sekä hänen vaimoaan Hélènea näyttelevä Patricia Owens. Kumpikin suoriutuu roolistaan kiitettävästi, joskin ensin mainitun hahmo jää tärkeydestään huolimatta hivenen ohueksi. Neumann ohjaa myös heidän poikaansa esittävää Charles Herbertiäkin hyvin, yleensähän lapsinäyttelijät muodostuvat tällaisissa elokuvissa pelkästään rasitteiksi

THE FLY, 1958 Yhdysvallat
Tuotanto: 20th Century Fox Tuottaja: Kurt Neumann Ohjaus: Kurt Neumann Käsikirjoitus: James Clavell (George Langelaan tarinasta) Kuvaus: Karl Struss Lavastus: Theobold Holsopple, Lyle R. Wheeler, Eli Benneche, Walter M. Scott Leikkaus: Merrill G. White Maskeeraus: Ben Nye, Helen Turpin Musiikki: Paul Sawtell Puvustus: Adele Balkan Äänitys: Eugene Crossman, Harry M. Leonard Efektit: L. B. Abbott, James B. Gordon
Näyttelijät: Al Hedison (Andre Delambre), Patricia Owens (Helene Delambre), Vincent Price Francois Delambre), Herbert Marshall (etsivä Charas), Kathleen Freeman (Emma), Betty Lou Gerson (Andersone), Charles Herbert (Philippe Delambre)

Kansan sankari

”Kansan sankarin myötä John Ford saavutti kypsyytensä taiteilijana.” Lindsay Anderson

”Kaikkien aikojen elokuvavuonna” valmistunut Kansan sankari (Young Mr. Lincoln, 1939) lukeutuu niihin elokuviin, joita ei kerran nähtyään voi unohtaa. Sen visuaalinen kauneus ja yksinkertainen, emotionaalisesti vaikuttava tarina yhdistettyinä kiinnostaviin henkilöhahmoihin ja ensiluokkaisiin näyttelijäsuorituksiin nostavat Kansan sankarin korkealle suurista amerikkalaisklassikoista puhuttaessa. Tästä huolimatta Fordin mestariteos ei ole koskaan saavuttanut samanlaista yleisönsuosiota kuin vaikkapa Hyökkäys erämaassa (Stageocach, 1939), Vaitelias mies (The Quiet Man, 1952) tai Etsijät (The Searchers, 1956), vaikka on vähintäänkin näiden suurten teosten veroinen.

Abraham Lincoln oli Fordin suuri esikuva, eikä tämä suinkaan esiintynyt ensimmäistä kertaa Fordin elokuvissa. Vaikka Lincoln oli ollut huomattavassa osassa niin Rautahevossa (The Iron Horse, 1924) kuin Haisaaren vangissakin (The Prisoner of Shark Island, 1936), katsoi Ford vasta nyt olevansa kelvollinen tarttumaan ihailemaansa hahmoon täysipainoisesti. Lopputulos vakuutti erityisesti Sergei Eisensteinin, jonka tiedetään todenneen: ”Mikäli hyvä haltija tulisi luokseni ja tarjoaisi yhtä ainoaa amerikkalaista elokuvaa nimiini, valitsisin ehdottomasti John Fordin Kansan sankarin.”

Kansan sankari kattaa viiden vuoden ajanjakson Lincolnin elämästä ja senkin vain muutamaan tapahtumaan tukeutuen. Elokuva alkaa New Salemin pikkukaupungista vuonna 1832, jolloin nuori Lincoln vasta harkitsi asianajajan uraa ja poliittista tulevaisuutta. New Salemista hänen tiensä vie lakimiesharjoittelijaksi Springfieldiin, jossa hän saa tehtäväkseen puolustaa kahta murhasta syytettyä nuorukaista.

Löyhästi tositapahtumiin perustuvasta elokuvasta olisi voinut helposti tulla tosikkomainen, patsaita kumarteleva läpijuoksu Lincolnin elämästä ja teoista huipentuen tietenkin kuuluisaan salamurhaan. Fordin käsittelyssä Kansan sankarista muodostuu kuitenkin koskettava, hurtilla huumorilla ”suurta isähahmoa” syvältä valottava mestariteos. Oscar-ehdokkuuden työstään saaneen Lamar Trottin kirjoittama tarina on hyvin rytmitetty, eikä verkkaisesta etenemistahdistaan huolimatta muodostu pitkäveteiseksi missään vaiheessa. Yksikään sen keskeisistä hahmoista ei myöskään jää yhdentekeväksi, vaan heistä kasvaa elokuvan edetessä täysipainoisia henkilöitä. Lincolnin lisäksi leskirouva Abigail Clay (Alice Brady) jää erinomaisesti mieleen perifordilaisena perhettään loppuun asti puolustavana äitinä.

Teknisesti Kansan sankari edustaa Fordin paluuta perusasioihin. Aiemmin varsin kokeellisiakin ratkaisuja käyttänyt Ford on luonut yksinkertaisen, romanttisilla kuvilla ladatun kokonaisuuden, jonka yksikään pala ei ole väärin sijoitettu. Arthur Millerin jokikuvat ja Bert Glennonin muu kuvamateriaali lyö laudalta paitsi Fordin aiemmat taideteokset, myös Griffithin maalaisdraamojen komeat miljööt. Kansan sankari on kokonaisuutena Fordin kaunein elokuva.

Kaiken keskipisteenä on tietenkin tuleva presidentti. Kun käsitellään näinkin arvokasta ja tärkeää hahmoa, tulee se tehdä John Fordin tavoin: hän esittää päätähtensä arvokkaana, mietteliäänä, kansan syviä rivejä koskettavana ja ymmärtävänä herrasmiehenä, joka tietää mitä tehdä ja miten. Vaikka Lincolnin hahmo sisältääkin koko joukon periamerikkalaisia hyveitä, ei siitä tule missään vaiheessa mautonta. Päinvastoin, suuruudestaan huolimatta Lincolnista hohkaa surumielisyys ja yksinäisyys, jotka pysyvät hänen mukanaan loppuun asti. Henry Fonda tulkitsee roolin uskomattomalla tyylikkyydellä ja Kansan sankarista alkoikin hänen ja Fordin kahdeksan elokuvan mittainen menestyksekäs yhteistyö.

Kansan sankari valmistui aikana, jolloin maailma olisi tarvinnut muitakin sankareita kuin urheita sotilaita ja suuria sotapäälliköitä. Se olisi kaivannut rauhallista ja ajattelevaa hahmoa, joka toimii vasta perin pohjin asioita puntaroituaan. Sellaisen hahmon John Ford tarjosi Abraham Lincolnin muodossa vuonna 1939, mutta Kansan sankari ei kuitenkaan saavuttanut ansaitsemaansa menestystä kaikkien huomion kiinnittyessä Tuulen viemään (Gone with the Wind, 1939) sekä tietenkin Euroopassa alkaneeseen toiseen maailmansotaan. Sääli, sillä kyseessä on kuitenkin suurten amerikkalaisklassikoiden joukkoon kuuluva teos.

”En ehkä tiedä paljoakaan laista, mutta tiedän sentään mikä on oikein ja mikä väärin.” Abraham Lincoln

YOUNG MR. LINCOLN, 1939 Yhdysvallat
Tuotanto: Cosmopolitan Pictures, 20th Century Fox Tuottaja: Darryl F. Zanuck Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus:  Lamar Trotti Kuvaus: Bert Glennon, Arthur C. Miller Lavastus: Richard Day, Mark-Lee Kirk, Thomas Little Leikkaus: Walter Thompson, Robert Parrish Musiikki: Alfred Newman Puvustus: Royer Äänitys: Eugene Grossman, Roger Heman
Näyttelijät: Henry Fonda (Abraham Lincoln), Alice Brady (Abigail Clay), Marjorie Weaver (Mary Todd), Arleen Whelan (Sarah Clay), Eddie Collins (Efe Turner), Pauline Moore (Ann Rutledge), Donald Meek (syyttäjä John Felder), Ward Bond (John Palmer Cass), Dorris Bowdon (Carrie Sue Clay), Francis Ford (Sam Boone)

Pat Garrett ja Billy the Kid

Lännenelokuvilla kannuksensa ansainneen Sam Peckinpahin viimeinen western valmistui 1973. Villin lännen myyttejä ravistelleen ja modernisoineen Peckinpahin kohteena oli tällä kertaa legenda Pat Garrettista ja Billy the Kidistä, ystävyksistä, jotka olivat ajautuneet lain eri puolille. Peckinpahin komea teos sai kuitenkin ilmestyessään nuivan vastaanoton ja tuotantoyhtiö M-G-M saksi sen torsoksi. 1990-luvulla elokuva palautettiin lopulta lähes alkuperäiseen asuunsa, jonka jälkeen se on vakiinnuttanut paikkansa amerikkalaisen lännenelokuvan eturintamassa. Tämä arvostelu on tehty vuonna 2005 julkaistun dvd-version pohjalta.

Pat Garrett ja Billy the Kid (Pat Garrett & Billy the Kid, 1973) alkaa Fort Sumnerista 1881. Entinen lainsuojaton ja sittemmin sheriffiksi siirtynyt Garrett tulee tapaamaan vanhaa ystäväänsä William Bonneyta alias Billy the Kidiä. Garrett tuo mukanaan viestin, jonka mukaan Billyn läsnäolo ei ole alueella suotavaa ja että hänellä on viisi päivää aikaa karistaa paikan tomut jaloistaan, muuten Garrett vie hänet vankilaan. Billy päätyykin pian telkien taakse, mutta onnistuu pakenemaan ja niin alkaa takaa-ajo, joka on päättyvä jommankumman kuolemaan.

Peckinpah oli niitä elokuvantekijöitä, jotka pystyivät liikkumaan vanhan ja uuden tyylisuunnan välillä täysin luonnollisesti. Vaikka hänen westerninsä poikkeavat melkoisesti perinteisistä Hollywoodin lännenelokuvista, on niissä kuitenkin nähtävissä viitteitä John Fordin, Howard Hawksin, Anthony Mannin ja kumppaneiden suurista töistä. Erona niihin on se, ettei Peckinpahin teoksissa ole rahtuakaan vanhan lännen glamourista ja romantiikasta, vaan hän on peittänyt elokuviensa hahmot pölyllä ja hiellä, jonka lisäksi he ovat myös vähemmän kunniallisempia ja enemmän totuttua kompleksisimpia.

Elokuvan päähenkilö on pirullisen luonteen omaava Pat Garrett (loistava James Coburn), takinkääntäjä, entisen elämänsä ja ystävänsä hylännyt lainvalvoja, joka tasapainoilee menneen ja nykyisyyden rajalla – vanhoille tuttavilleen hän on luopio, uusille nousukas ja pyrkyri. Toisaalta häntä kiehtoo Billy the Kidin mahdollisen kukistajan saama maine ja kunnia, toisella puolella vaakakupissa ovat mennyt ystävyys sekä huoli tulevasta: mitä jää jäljelle, jos hän ampuu Billy the Kidin?

Vastapelurina hänellä on nuoruutta ihannoiva ja vanhoissa ajoissa roikkuva henkipatto, joka on symboli vapaudelle ja itsemääräämisoikeudelle. Kris Kristoffersonin mieleenpainuvasti esittämä Billy on kieltämättä monella tapaa romantisoitu lainsuojaton, vastustaahan hän karjaparoneja, jotka haluavat aidata maan ja luoda sille omat sääntönsä. Billy the Kidin legendaa kunnioitetaan myös siinä, ettei hänestä tehdä täysin sydämetöntä rikollista, vaan Billy ampuu ainoastaan ne, jotka asettuvat poikkiteloin hänen tielleen. Toisaalta Billy ei epäröi ampua vastustajiaan selkään, joten kyllä hänen pimeääkin puolta tuodaan esille.

Pat Garrett ja Billy the Kid tuo monin paikoin mieleen Fordin Etsijät (The Searchers, 1956). Niin Peckinpahin kuin Fordinkin teoksissa keskipisteenä ovat yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneet miehet, jotka tekevät saamastaan tehtävästä sydämen asian, jota mikään ei voi horjuttaa. Molemmat myös tekevät työnsä, mutta eivät siitä huolimatta onnistu lunastamaan paikkaansa muiden joukossa. Erona John Waynen upeasti esittämään Ethan Edwardsiin, Coburnin Garrett on häikäilemättömämpi ja kierompi, enemmän luopiomainen, kun taas Edwardsilla on kaikesta huolimatta menneet arvot ja ihanteet vielä tallella.

Coburnin ja Kristoffersonin vanavedessä kulkee varsin nimekäs näyttelijäkaarti. Huuliharppukostajasta (C’era una volta il West, 1968) tuttu Jason Robards esittää kuvernööri Wallacea, joka kestitsee Garrettia maanomistajien seurassa. Fred Zinnemannin Sheriffissä (High Noon, 1952) näytellyt Katy Jurado näyttää kuinka haulikkoa käsitellään. Lauluntekijänä paremmin tunnettu Bob Dylan vakuuttaa Billyn joukkiossa seisovana veitsitaiturina. Esilläoloaikaa saavat myös niin ikään Huuliharppukostajassa esiintynyt Jack Elam sekä Harry Dean Stanton, suuri näyttelijä hänkin.

Pat Garrett ja Billy the Kid on suuri lännenelokuva. Siinä on tarvittava määrä toimintaa, mutta myös oikeisiin paikkoihin sijoitettua seesteisyyttä. Ulkoasultaan se on lumoavan karhea ja henkilöiltään kiinnostava villin lännen kertomus, jonka veroisia ei ole lähivuosina ole pahemmin tehty – Clint Eastwoodin Armotonta (Unforgiven, 1992) lukuun ottamatta.

PAT GARRETT & BILLY THE KID, 1973 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Gordon Carroll Ohjaus: Sam Peckinpah Käsikirjoitus: Rudy Wurlitzer Kuvaus: John Coquillon Lavastus: Ted Haworth, Ray Moyer Leikkaus: David Berlatsky, Garth Craven, Tony De Zarraga, Richard Halsey, Roger Spottiswoode, Robert L. Wolfe Maskeeraus: Jack P. Wilson, Herbert Smith Musiikki: Bob Dylan Äänitys: Harry W. Tetrick, Charles M. Wilborn
Näyttelijät: James Coburn (Pat Garrett), Kim Kristofferson (Billy the Kid), Richard Jaeckel (sheriff Kip McKinney), Katy Jurado (rva Baker), Chill Wills (Lemuel), Barry Sullivan (Chisum), Jason Robards (kuvernööri Wallace), Bob Dylan (Alias), R. G. Armstrong (Ollinger), Harry Dean Stanton (Luke), Jack Elam (Alamosa Bill)

Ritari Siniparta

“Wars, conflict – it’s all business. One murder makes a villain; millions, a hero. Numbers sanctify, my good fellow.”

Jos Charles Chaplinin elämä Yhdysvalloissa oli ollut poliittisen ilmapiirin kiristyessä vaikeaa jo 1930-luvulla, niin varsinaiseksi hullunmyllyksi asiat muuttuivat Diktaattorin (The Great Dictator, 1940) jälkeen. Ongelmat yksityiselämässä sekä alati kiihtyvä poliittinen ajojahti kommunistivainoineen johtivat siihen, että seuraavaa Chaplin-elokuvaa saatiin odottaa aina kevääseen 1947. Tällöin ensi-iltansa sai mustan huumorin merkkiteos Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux), Chaplinin paras äänielokuva ja omasta mielestäni hänen viimeinen mestariteoksensa.

Ritari Siniparta perustuu ranskalaisen sarjamurhaaja Henri-Désiré Landrun (1869–1922) tarinaan. Tämä ensimmäisen maailmansodan aikana kauhua kylvänyt hurmuri valitsi uhreikseen pääasiassa sotatantereille miehensä menettäneitä leskiä. Kaikkiaan Landru ehti murhata kymmenen naista sekä yhden pikkupojan ennen kuin jäi kiinni ja tuomittiin kuolemaan. Elokuvaksi tämän tarinan suunnitteli siirtävänsä Orson Welles, joka olisi ehdottomasti halunnut saada Chaplinin Landrun rooliin. Chaplin ei kuitenkaan suostunut kenenkään muun kuin itsensä ohjattavaksi, mutta innostui tarinasta siinä määrin, että osti Wellesiltä filmausoikeudet. Elokuvasta tuli yksi Chaplinin uran pahimmista takaiskuista.

Eletään 1930-luvun alkupuolen Ranskassa. Pulakausi on ulottanut pitkät kyntensä myös Eurooppaan, jossa irtisanomiset ja massatyöttömyys ovat muodostuneet osaksi arkipäivää. Myös pankkivirkailija Henri Verdoux (Chaplin) on saanut kolmenkymmenen työvuoden jälkeen kuulla olevansa tarpeeton henkilö työnantajalleen.

Voidakseen kaikesta huolimatta elättää pyörätuolissa istuvan vaimonsa (Mady Correll) sekä pienen poikansa (Allison Roddan), alkaa hän hankkia elantoa rikollisin keinoin. Verdoux viettelee rikkaita leskirouvia murhaten nämä pian häiden jälkeen. Ei kestä kauaakaan, kun poliisi kiinnostuu hänen toimistaan ja laittaa yksityisetsivän hänen peräänsä.

Ritari Siniparta poikkeaa Chaplinin filmografiasta monella tapaa. Tuotantopuolella muutokset liittyivät kustannuksiin, jotka kohosivat kohoamistaan. Niinpä Chaplin joutui ensimmäistä kertaa urallaan turvautumaan niin kuvausaikatauluihin kuin kuvakäsikirjoitukseenkin – kohtausten improvisointiin ja kuvausten aikaisiin välipäiviin ei enää yksinkertaisesti ollut varaa. Koska kaikki oli tarkasti etukäteen suunniteltua, saatiin elokuva kuvattua Chaplinille epätyypillisen nopeasti, alle puolessa vuodessa.

Elokuvallisella puolella suurin muutos koski Chaplinia itseään. Hän oli hylännyt lopullisesti kaiken Kulkuriin vähänkään viittaavan ja tämän tilalla valkokankaalla nähtiin ulkoisesti korrekti ranskalainen herrasmies. Mitä itse elokuvan tarttuvaan tarinaan tulee, on Chaplinin teoksista tuttu optimismi saanut väistyä pessimistisemmän ja surumielisemmän toteutuksen tieltä. Tästä saadaan esimakua jo heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Verdoux kertoo taustansa samalla, kun kamera kuvaa hänen hautakiveään ja hautausmaata.

Täyttä kyynisyyttä elokuva ei kuitenkaan ole, vaan vanhaa Chaplinille ominaista huumoria löytyy kyllä riittämiin. Parhaiten mieliin painuvat kohtaukset, joissa Verdoux luulee saaneensa myrkkyä viinipikarin mukana, murhayritys onkimatkan aikana sekä Verdoux’n viimeiset häät, jossa vieraaksi ilmestyy yllättäen yksi hänen lukuisista vaimoistaan.

Henri Verdoux on Chaplinin esittämistä hahmoista mielenkiintoisin. Hän on vastakohtien mies: yhtäällä hillitty ja toisaalla erittäin temperamenttinen, hienostunut ja töykeä, ymmärtäväinen ja kylmäkiskoinen. Jo ensimmäinen tapaaminen Verdoux’n kanssa on ikimuistettava: hän itse ihailee puutarhassa ruusujaan samalla kun polttaa uunissa ties monennettako vaimoaan. Verdoux’lle murhaaminen on helppoa, kunhan tunteille ei anna sijaa. Chaplinin elämää seuranneet tahot ovat löytäneet Verdoux’n hahmosta paljon tähteen viittaavaa – seikka, johon myös Chaplinia vihaavat feministit tarttuivat hanakasti elokuvan nähtyään.

Chaplin tulkitsee roolinsa totuttuun tapaan loistavasti ollen kuin luotu hurmurimurhaajaksi. Hän saa vahvaa tukea suositulta komediennelta Martha Rayelta, jonka hurjasti elehtivä roolihahmo poikkeaa tyystin Chaplinin elokuvien hillityistä naishahmoista. Erinomainen on myös Isobel Elsom, joka esittää Marie Grosnayta arvokkaasti. Chaplin suunnitteli tähän rooliin myös entistä luottonäyttelijätärtään Edna Purviancea, mutta yhteistyöstä ei tullut loppujen lopuksi mitään. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että elokuvan heikoin lenkki on Marilyn Nashin esittämä nuori nainen, johon Verdoux aikoo kokeilla valmistamaansa myrkkyä. Omasta mielestäni Nash suoriutuu ensikertalaisena roolistaan kiitettävästi, joskaan ei onnistu olemaan Chaplinin parhaan debytantin, Virginia Cherrillin (Kaupungin valot / City Lights, 1931) veroinen.

Ritari Siniparta muodostui katastrofiksi, sillä amerikkalaisten suhtautuminen Chapliniin oli muuttunut radikaalisti. Chaplinin vastainen propaganda oli pitänyt huolen siitä, että hän alkoi olla erittäin epäsuosittu maassa, joka vielä vuosikymmentä aikaisemmin oli osoittanut hänelle kunnioitusta komedian suurimpana mestarina. Chaplinin henkilökohtaiset ongelmat ja niiden ruotiminen lehdistössä vaikuttivat luonnollisesti myös elokuvan menestykseen. Erityisen paljon amerikkalaisia ärsytti elokuvan loppu, jossa Verdoux kyseenalaistaa niin sodan kuin uskonnonkin. Siniparran lopun puheenvuorot ovat Chaplinia aidoimmillaan, tosin astetta kyynisempiä kuin mitä Diktaattorin lopussa koettiin.

MONSIEUR VERDOUX, 1947 Yhdysvallat
Tuotanto: Charles Chaplin Productions Tuottaja: Charles Chaplin Ohjaus: Charles Chaplin Käsikirjoitus: Charles Chaplin (Orson Wellesin ideasta) Kuvaus: Roland Totheroh, Curt Courant Lavastus: John Beckman Leikkaus: Willard Nico Maskeeraus: William Knight, Hedvig Mjorud Musiikki: Charles Chaplin Puvustus: Drew Tetrick Äänitys: James T. Corrigan
Näyttelijät: Charles Chaplin (Henri Verdoux), Mady Correll (Mona), Allison Roddan (Peter), Martha Raye (Annabella Bonheur), Ada-May (Annette),  Robert Lewis (Maurice Bottello), Audrey Betz (Martha), Isobel Elsom (Marie Grosnay), Marjorie Bennett (hänen palvelijattarensa), Marilyn Nash (nuori nainen)