Johnny Guitar

On jotenkin ironista, että hollywoodilainen western pystyi irrottautumaan hetkellisesti kahleistaan ja perinteistään juuri sillä vuosikymmenellä, kun se eli viimeistä ja suurinta kukoistustaan. Puhun nyt 1950-luvusta lukuisine klassikoineen, joiden joukossa Nicholas Rayn ohjaama Johnny Guitar (1954) on täydellisen uniikki elokuva. Siitä huolimatta tämä ”barokkiseksi yliwesterniksi” (Antti Alanen) määritetty elokuva on löytänyt paikkansa ahdasmielisimpienkin länkkärifanien kokoelmista, mikä osoittaa, että joskus erilaisuus voi olla voimavara, ei rasite.

Yhden viikonlopun ajalle sijoittuva Johnny Guitar kertoo pienestä kaupungista, jonne rautatie on saapumassa. Tämä aiheuttaa ongelmia kaupungin asukkaiden ja tulevan rautatieaseman paikalla saluunaa pitävän, Joan Crawfordin esittämän Viennan, välille. Niinpä kaupunkilaiset pyrkivät pääsemään kaikin keinoin eroon Viennasta. Erityisen paljon häntä vihaa vanhapiika Emma (Mercedes McCambridge), joka näkisi Viennan kernaasti narun jatkona, eikä vähiten siksi, että paikallinen öykkäri Dancin’ Kid (Scott Brady) rakastaa Viennaa enemmän kuin häntä. Kaupunkilaisten suunnitelmat vaikeutuvat, kun saluunaan astelee kitaraa mukanaan kantava Johnny (Sterling Hayden), mies, jolla on salaperäinen menneisyys Viennan kanssa.

Johnny Guitarin valmistumisen kerrotaan olleen pitkälti Crawfordin ansiota. Jo mykkäkaudella uransa aloittanut tähti vaati saada pääosan itselleen, ja vaikka ajatus tuntui tekijöistä ensi alkuun älyttömältä, päättivät he kokeilla kuinka se luonnistuisi. Tuotantosuunnitelmat kääntyivät päälaelleen, sillä vastaavanlaista westerniä ei ollut ennen tehty. Crawford kuitenkin tiesi, mitä halusi, ja lopputulos onkin paitsi erikoinen, myös kaikin puolin uskottava: olipa hän pukeutunut valkoiseen hameeseen tai revolverisankarin asuun, hän täyttää paikkansa moitteetta. Samaa voi sanoa hänen vastapeluristaan, vihassa ja tukahdutetussa seksuaalisuudessa rypevästä Mercedes McCambridgesta, jossa yhdistyvät inkvisition syyttäjien kiihkoilu ja kommunistivainojen johtajan Joseph McCarthyn vainoharhaisuus unohtumattomalla tavalla. Crawford ja McCambridge vihasivat toisiaan myös valkokankaan ulkopuolella, mikä antaa heidän sanailuilleen lisää painoa myös itse elokuvassa.

Johnny Guitar ei erotu edukseen vain erilaisuudellaan, vaan sillä on paljon enemmänkin annettavaa. Sen hahmot ovat kuin kansa pienoiskoossa: suurtilallinen, häntä vastaan taisteleva yksityisyrittäjä, aseista luopunut idealisti, uskonnollinen kiihkoilija, sivustakatsoja, lainvalvoja, prostituoitu, lainsuojaton. Historiallinen yhteys maan asuttamiseen rinnastuu selkeästi myös tekoaikaan ja kommunistivainoihin: amerikkalainen unelma on vain sanahelinää, eikä se saa olla jokaisen saavutettavissa. Omassa toiminnassa ei nähdä mitään väärää, mutta toisten tekemisiin puututaan välittömästi. Rahamiesten huoli tulevaisuudesta on melkoinen, sillä heidän mukaansa uudisasukkaat ja Viennan kaltaiset vähemmän kunnialliset kansalaiset tulevat ajamaan rehdit ja hyveelliset asukkaat mailtaan. Amerikassa ei ole tilaa kaikille, siksi epäkelpo aines tulisikin pyyhkiä pois tieltä.

Elokuvan hahmot on luotu onnistuneesti. Heissä on luonnetta ja heillä on menneisyytensä, ja nämä seikat heijastuvat myös heidän tekemisiinsä. Heidät esitellään katsojalle vähitellen ja kaikki mitä he tekevät, vaikuttaa myös tuleviin tapahtumiin. Ei selittämättömiä yllätyksiä eikä erikoisia, hahmon luonteeseen sopimattomia ratkaisuja. Erinomainen ja nimivahva casting viimeistelee kokonaisuuden. Vaikka Johnny Guitar onkin nimenomaan vahvojen naisten näytöstä, täyttävät Sterling Hayden, Ward Bond, Scott Brady, John Carradine ja Ernest Borgnine paikkansa moitteetta.

Johnny Guitar ei saanut kotimaansa kriitikoilta kovinkaan suopeaa vastaanottoa, mutta menestyi silti lippuluukuilla. Vuosien saatossa arvostelu on muuttunut ylistykseksi ja tänä päivänä Johnny Guitaria pidetään yleisesti yhtenä amerikkalaisen lännenelokuvan peruspilareista. Aiheesta on sittemmin tehty myös Broadway-musikaali ja se lukeutuu myös Martin Scorsesen suosikkielokuvien joukkoon.

JOHNNY GUITAR, 1954 Yhdysvallat
Tuotanto: Republic Pictures Tuottaja: Herbert J. Yates Ohjaus: Nicholas Ray Käsikirjoitus: Philip Yordan (Roy Chanslorin romaanista) Kuvaus: Harry Stradling Lavastus: James Sullivan, John McCarthy, Edward G. Boyle Leikkaus: Richard L. Van Enger Musiikki: Victor Young (Johnny Guitar -laulun esittää Peggy Lee) Äänitys: T. A. Carman, Howard Wilson
Näyttelijät: Joan Crawford (Vienna), Sterling Hayden (Johnny Guitar), Mercedes McCambridge (Emma Small), Scott Brady (Dancin' Kid), Ward Bond (John McIvers), Ben Cooper (Turkey Ralston), Ernest Borgnine (Bart Lonergan), John Carradine (Vanha Tom), Royal Dano (Corey), Frank Ferguson (sheriffi Williams)

Riivaajat

Leo Tolstoin mukaan ihminen luulee onnen olevan toiveiden täyttymistä ja jotain tällaista ylimaallista etsivät myös Gino (Massimo Girotti) ja Giovanna (Clara Calamai) heittäytyessään intohimoiseen suhteeseen valtatien varrella sijaitsevan ruokapaikan takahuoneessa. Se ei ole heille kuitenkaan tarpeeksi, vaan he päättävät raivata Giovannan iäkkään, lihavan ja likaisen aviomiehen Giuseppen (Juan De Landa) syrjään. Maailmassa on kuitenkin ani harvoin täydellistä rikosta ja jopa yöllisellä syrjätiellä lavastettu onnettomuus voi saada silminnäkijöitä.

Yksi elokuvaharrastuksen hauskimmista puolista on kaikenlaisten listojen laatiminen, kuten vaikkapa parhaiden esikoisohjausten vertaileminen. Citizen Kanen (1941) ystävät viheltävät pelin jo tässä kohdassa poikki, onhan Orson Wellesin maailmankuulu debyytti äänestetty lukuisia kertoja kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi ihan kaikki ohjaustyöt mukaan lukien. Mielipiteitä on monia ja useiden katsojien mielestä italialaisen elokuvan suurmiehen, Luchino Viscontin esikoisteos Riivaajat (Ossessione, 1943) on mestariteos siinä missä Kanekin.

Jean Renoirin apulaisena työskennellyt Visconti oli työstänyt työryhmänsä kanssa useamman hyllytetyksi tulleen käsikirjoituksen, kun he päättivät filmata amerikkalaisen James M. Cainin rikosromaanin The Postman Always Rings Twice (suom. Vahinko kello kaulassa). Kirja oli siirretty valkokankaalle jo kertaalleen Ranskassa, mutta italialaiset ymmärsivät aiheen yleismaailmallisuuden ja ryhtyivät työhön. Lopputulos on vaikuttava ja Viscontin versio selättääkin Tay Garnettin kolme vuotta myöhemmin ohjaaman tyylitellyn amerikkalaisversion niukasti, mutta varmasti. Yhdysvalloissa Viscontin versiota ei nähty aikapäiviin, siitä piti Cain kustantajineen huolen ja niinpä Riivaajien ensi-ilta oli vasta vuonna 1976, vähän ennen kirjailijan kuolemaa.

Riivaajat on kertomus kahdesta maailman kolhimasta ihmisestä. Giovanna on joutunut myymään itseään saadakseen syötävää ja on nyt vihaamansa aviomiehen kotiorjana vailla juuri mitään arvostusta. Gino puolestaan kulkee siellä täällä ja koettaa ansaita lantin henkensä pitimiksi ja yösijan mistä tahansa. Kummankaan tulevaisuus ei näytä valoisalta ja niinpä he uskovat, että yhdessä heillä olisi paremmat mahdollisuudet selvitä, sillä onhan heillä tukenaan kaikkein suurin voima maailmassa: rakkaus. Vai onko? Ehkä rakkaus onkin huijausta ja vain intohimo pitää heidät toisissaan kiinni. Vapauden koittaessa rakkaudesta ei ole rahtuakaan jäljellä ja vähitellen onnikin muuttuu painajaiseksi, kun verkko pariskunnan ympärillä kiristyy.

Harvassa ovat ne elokuvat, jotka iskevät kaunistelemattoman maailmankuvansa vasten kasvoja samanlaisella vimmalla kuin Riivaajat. Mikään ei vaikuta lavastetulta tai keinotekoiselta, vaan Viscontin esikoinen on kuin katsoisi elämää piilokameran kautta. Pölyiset tiet, paahtava aurinko, ruokalan keittiössä leijuva ruuan ja rasvan käry, sänkyjen hikiset lakanat, junanvaunun tunkkainen ja seisova ilma – tällaista iholle tunkeutuvaa, paljasta ja brutaalia maailmaa en muista ihan äskettäin elokuvissa nähneeni. Edes sellaiset kohtaukset, joissa Viscontin kameramiehenä toimineet Aldo Tonti ja Domenico Scala siirtyvät puhtaasta realismista tyyliteltyihin sommitelmiin, eivät vaikuta teennäisiltä.

Maailma on likainen, eivätkä sen henkilöt ole yhtään sen puhtoisempia. Tunne voittaa järjen, intohimo ja onnen etsintä johtaa murhaan, vapaudesta muodostuu vankila, syyllisyys kalvaa joka hetki. Rakastavaiset tietävät, ettei pakotietä ja parempaa tulevaisuutta todellisuudessa ole, mutta valehtelevat toisilleen muuta yrittäen saada edes hitusen siitä, mitä olivat alun perin etsimässä. Näyttelijät sukeltavat näiden hahmojen sieluun vakuuttavasti ja elävät samaa maailmaa kuin hekin tavalla, jonka uskoisin ihastuttavan jokaista elokuvan nähnyttä. Tässä elokuvassa ei ole heikkoa lenkkiä.

OSSESSIONE, 1943 Italia
Tuotanto: Industrie Cinematografiche Italiane (ICI) Tuottaja: Luchino Visconti Ohjaus: Luchino Visconti Käsikirjoitus: Mario Alicata, Gianni Puccini, Giuseppe de Santis, Luchino Visconti (James M. Cainin romaanista) Kuvaus: Aldo Tonti, Domenico Scala Lavastus: Gino Franzi Leikkaus: Mario Serandrei Musiikki: Giuseppe Rosati Puvustus: Maria De Matteis
Näyttelijät: Massimo Girotti (Gino Costa), Clara Caramai (Giovanna Bragana), Juan De Landa (Giuseppe Bragana), Elio Marcuzzo (Lo Spagnolo), Vittorio Duse (etsivä), Dhia Cristiani (Anita)

Katsotut elokuvat: joulukuu 2013

F. W. Murnau: Nosferatu (Nosferatu – eine Symphonie des Grauens)
Murnaun vampyyriklassikko ei esittelyjä kaipaa. Tunnelmallinen, hyvin kerrottu tarina muinaisesta verenimijästä, joka kokee loppunsa aamuauringon säteissä, on itselleni se kaikkein rakkain ja paras Dracula-filmatisointi. Elokuvan ainoa heikkous ovat muutamat näyttelijäsuoritukset, etenkin Hutteria esittävä Gustav von Wangenheim on turhan teatraalinen.

Kenji Mizoguchi: Gion no shimai (engl. Sisters of Gion)
Elämä on vaikeaa geishoillekin laman runtelemassa Japanissa, jossa raha sanelee pelisäännöt. Mizoguchin komea teos kertoo geishasisaruksista, joista toinen on hyväsydäminen ja haluaa tarjota asuinpaikan liiketoimintansa menettäneelle miehelle, kun taas toinen yrittää nyhtää elannon milloin keneltäkin hyväosaiselta. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia, kuten Mizoguchilla yleensäkin.

Alfred Hitchcock: Frenzy – solmiomurhaaja (Frenzy)
Hitchcockin loppu-uran tuotanto on ihan mukava rikospätkä, mutta mestarin työnäytteeksi aavistuksen persoonaton. Kohtaus, jossa murhaaja yrittää saada menettämäänsä solmioneulaa uhrinsa kuolonkankeaksi jäykistyneestä kädestä, on erinomainen. Kyllä tämän katsoo kerran jos toisenkin, vaikka ei Hitchcockin parhaiden teosten joukkoon kuulukaan.

Daniel Myrick & Eduardo Sánchez: The Blair Witch Project
Kolme nuorta lähtee metsään tekemään juttua Blairin noidasta, mutta he katoavat ja kuvattu materiaali löytyy vuoden kuluttua. Sitä tässä ollaan katselevinaan, mutta kun lopputulos on yhtä tylsä kuin puhelinluettelo, niin ei tästä loppujen lopuksi liiemmin käteen jää.

Tobe Hooper: Eaten Alive
Judd on psykopaatti, joka pitää syrjäistä motellia (no, syrjäistä ja syrjäistä, yllättävän kova vilske paikassa käy) ja syöttää vieraitaan lemmikkikrokotiililleen. Lopulta paha saa palkkansa ja mies päätyy tappokoneen hampaisiin itse. Umpisurkea tekele, jossa ei ole edes camp-henkeä. Kuinka ihmeessä tämä mies on saattanut ohjata Teksasin moottorisahamurhaajan? Mukana menossa myös Robert Englund.

Roberto Rossellini: Paisan (Paisá)
Episodielokuva pienistä ihmisistä Italiaa runnovan maailmansodan kurimuksessa. Vaikuttava, kuten muutkin Rossellinin sotatrilogian elokuvat, mutta hajanaisin ja liian pitkä – lyhyet, parikymmenminuuttiset välähdykset eivät tuo kohteitaan lähelle (mikä lienee tosin tarkoituskin) ja kun tällaisia tapauksia on liian monta, kokonaisuus kärsii. Silti ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Stanley Kubrick: Lolita
Vladimir Nabokovin kaunokirjalliseen klassikkoon perustuva teos keski-ikäisestä miehestä, joka rakastuu pakkomielteisesti vuokraemäntänsä teini-ikäiseen tyttäreen. Hivenen hitaasti käynnistyvä, miehen henkistä luhistumista pirullisen hienosti kuvaava elokuva ei ole aivan Kubrickin parhaimmistoa, mutta laatutyötä kumminkin.

David Cronenberg: Viimeinen yhteys: The Dead Zone (The Dead Zone)
Stephen Kingin romaaniin perustuva kertomus John Smithistä (loistava Christopher Walken), joka herättyään viiden vuoden koomasta huomaa näkevänsä ihmisen tulevaisuuteen koskettaessaan tätä. Lopulta John joutuu pohtimaan erityisominaisuutensa hyödyntämistä koko ihmiskunnan tulevaisuuteen ratkaisevalla tavalla. Kingin romaania on karsittu rankalla kädellä, mutta ydinrunko on siirretty onnistuneesti valkokankaalle ja tämä yhdistettynä näyttelijöiden hienoihin roolisuorituksiin tekee elokuvasta erittäin miellyttävän seurata.

Jose Zambrano Cassella: Delivery – Kuoleman kotiinkuljetus (Delivery)
Parilla tuhannella dollarilla toteutettu vaatimaton slasher roimasti ylipainoisesta pizzalähetistä Montgomery ”Monty” Gothista, jolle vinoilevat kaikki tutut ja tuntemattomatkin. Kun orastava romanssi kauniin Bibin kanssa ajaa karille ja molemmista työpaikoista tulee tämän päälle vielä potkut, saa Monty tarpeekseen. Hän pistää tuulemaan ja alkaa lahdata kaikkia häntä nöyryyttäneitä tahoja. Pääosaa esittävä Matthew Nelson on osassaan symppis, mutta siihenpä elokuvan positiiviset seikat jäävätkin. Elokuvalla on pituutta ainoastaan puolitoista tuntia, mutta silti toimintaa saadaan odottaa yli tunnin verran.

Valentin Vaala: Mustalaishurmaaja
Valentin Vaalan ja Teuvo Tulion toinen yhteistyö (ensimmäinen, Mustat silmät, päätyi Vaalan toimesta mereen eikä ole näin ollen enää nähtävissä) kertoo romaninuorukaisesta Manjardosta (Tulio), jonka isä on sopinut pojan menevän naimisiin naapuriheimon Esmeraldan (Meri Hackzell) kanssa. Tunnepuolella on kuitenkin hivenen kylmää, joten nuorten liitosta ei meinaa tulla mitään, ennen kuin dramaattinen loppuhuipentuma siunaa heidän rakkautensa. Nuoruuden innolla tehty, pirteä poikkeus suomalaisessa mykkäelokuvatuotannossa, joka ei kuitenkaan kohoa täyteen kukoistukseensa missään vaiheessa.

Yasujiro Ozu: Varhainen kesä (Bakushu)
Noriko-trilogian keskimmäisessä teoksessa pähkäillään, kuinka 28-vuotiaan Norikon saisi kiinnostumaan naimisiinmenosta. Elämän kulkua ozumaisen tyylikkäästi kuvaava Varhainen kesä on korkealaatuinen draama, joskaan ei aivan trilogian muiden osien (Myöhäinen kevät, Tokyo story) veroinen.

Louis Malle: Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l’échafaud)
Nuori mies tekee murhan, unohtaa todisteita rikospaikalle, palaa hakemaan niitä ja jää jumiin hissiin. Samaan aikaan toinen nuorukainen ottaa hänen autonsa ja henkilötietonsa ja lähtee hurvittelemaan Pariisin lähistölle. Omaperäinen, kekseliäs ja toimiva juoni yhdistettyinä hienoihin näyttelijäsuorituksiin – niistä syntyy kertakaikkisen komea rikoselokuva.

Akira Kurosawa: Ran
Shakespearen Kuningas Leariin pohjautuva elokuva iäkkäästä hallitsijasta, joka luovuttaa vallan vanhimmalle pojalleen. Tämän käsittelyssä asiat alkavat muuttuvat täysin ja kunniallisista eläkepäivistä haaveilevasta isästä tulee pian nukkavieru pakolainen. Ran on visuaalisesti henkeäsalpaava elokuva, jossa suuret joukkokohtaukset ja intiimi, henkilökohtainen tragedia kulkevat sulassa sovussa loppuun asti. Tatsuya Nakadai tekee iäkkään hallitsijan roolissa unohtumatonta työtä.

Stanley Kubrick: Hohto (The Shining)
Jackin kirves mäjähtää oveen joka kerta yhtä tehokkaasti, vaikka katselukertoja on takana varmasti yli kymmenen. Stephen Kingin samannimisen romaanin tunnetumpi elokuvaversio, jossa kauhu ei synny yliluonnollisista asioista tai nykyajan tapaan säikyttelyistä, vaan tunnelmasta, jota Kubrick luo tehokkaasti sekä ääniraidan että komeiden kamera-ajojen keinoin. Pääosakolmikko on mahtava ja viimeinen kuva hämmentävä.