lauantai 7. heinäkuuta 2018

Musiikkihuone

Kuinkahan monesti olenkaan teilannut klassikkoelokuvan ensimmäisen katselukerran jälkeen ja huomannut palatessani vuosien kuluttua sen pariin näkeväni sen aivan uudella tavalla? Siksi alankin olla varovaisesti sitä mieltä, että kaikki vähänkään kiinnostavat elokuvat tulisi katsoa kahdesti ennen mielipiteen muodostamista. Ilman uusintakatselua olisin hylännyt Citizen Kanen (1941), Taksikuskin (Taxi Driver, 1976), Chinatownin (1974) ja jopa Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain, 1952) kenties lopullisesti, sillä jokainen niistä vaati useamman tutustumiskerran avautuakseen kunnolla.

Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös intialaisen Satyajit Rayn varhainen mestariteos Musiikkihuone (Jalsaghar, 1958), joka valmistui Rayn kuuluisan Apu-trilogian toisen ja kolmannen osan välissä. 1920-luvulle sijoittuvan tarinan päähenkilö on menneisyydessä kaiken menettänyt, mutta siinä edelleen kaikin voimin roikkuva iäkäs maanomistaja Biswambhar Roy (vähäeleisen upeasti näyttelevä Chhabi Biswas), joka elelee rappeutuvassa palatsissaan muutaman uskollisen palvelijansa auttamana. Palatsi ja ennen kaikkea sen musiikkihuone on aiemmin ollut yläluokan sosiaalinen kokoontumispaikka, mutta Royn perhettä kohdannut vakava tragedia on eristänyt miehen muusta maailmasta. Eräänä päivänä taidetta ja eritoten musiikkia arvostava entinen suurmies päättää järjestää vielä yhdet unohtumattomat juhlat, vaikka se veisi hänet vararikkoon.

Vastapuolella – jos nyt näin voi sanoa – Roylla on naapurissa asuva, isänsä liiketoimia menestyksellä jatkanut Mahim Ganguli (Gangapada Bose), joka haluaa syrjäyttää seudun vanhan mahtimiehen ja nousta hierarkiassa hänen paikalleen. Vaikka Roy ei ole menestyksensä päivinä itsekään ollut kaikkein vaatimattomin henkilö, on Ganguli häntä huomattavasti tyylittömämpi tapaus, arrogantti nousukas, jolla ei ole sen enempää arvokkuutta kuin käytöstapojakaan. Ganguli ei kuitenkaan näe olemuksessaan saati käytöksessään mitään väärää, vaikka lähikylän asukkaat kivittävät hänen komeaa autoaan samalla kun he hurraavat Royn vanhan palvelijan käyttämälle norsukyydille. Tyylittömästi käyttäytyvän Gangulin tahdittomuus tulee selkeimmin esille viimeisissä juhlissa, jossa hän on valmis unohtamaan vanhat ja perinteiset säännöt, joiden mukaan tapahtuman isännän on aina päätettävä vierailevan esiintyjän palkitsemisesta.


Peri-intialaisen ulkoasun ja länsimaailman silmissä jo vanhanaikaisen toteutuksen ei pidä antaa hämätä, sillä Musiikkihuone on kiehtovasti luotu elokuva, jossa pienillä ja yksinkertaisilla keinoilla (auto vs. norsukyyti, elektroninen musiikki vs. esiintyjät) luodaan vahva kuvaus uuden ja vanhan aikakauden yhteentörmäyksestä. Se on kuvauksellinen ja lavastuksellinen taidonnäyte, jossa glamour ja ulkokultainen loisto väistyvät pysähtymättömästi kulkevan ajan tieltä kohti menneisyyden vääjäämättömästi tavoittavaa tuhoa ja unohdusta. Maailma muuttuu, valtakunnat rapistuvat, luonto valtaa palatsit ja syrjäyttää maat, eikä rikkainkaan mies voi tehdä sille mitään.

Musiikkihuone on kahden taitavan näyttelijän voimankoitos, jossa ei ole varsinaista voittajaa. Chhabi Biswas on erinomainen Charles Foster Kanen kaltaisena, kaiken menettäneenä mahtimiehenä, joka ei näe ympärillään olevan maailman muutosta eikä varsinkaan osaa reagoida siihen. Aivan kuten Kane tahollaan, myös tässä elokuvassa mahtimies kuolee sielun täydellisessä yksinäisyydessä ja vieläpä tavalla, joka ei ole hänen arvoisensa. Rahanlainaaja Gangulia esittävä Bose on niin ikään loistava uuden maailman ja ajankuvan edustajana. Hän haluaa pyyhkäistä menneen maailman tomut jaloistaan edetessään kohti voittoa ja vaikka luuleekin tekevänsä sen tyylikkäästi, onnistuu vain ärsyttämään vanhoista toimintatavoista kiinni pitäviä tahoja.

JALSAGHAR, 1958 Intia
Tuotanto: Satyajit Ray Productions. Tuottaja: Satyajit Ray. Ohjaus: Satyajit Ray. Käsikirjoitus: Satyajit Ray (Tarasankar Banerjeen novellista). Kuvaus: Subrata Mitra. Lavastus: Bansi Chandragupta. Leikkaus: Dulal Dutta. Musiikki: Vilayat Khan.
Näyttelijät: Chhabi Biswas (Biswambhar Roy), Padma Devi (Mahamaya, hänen vaimonsa), Pinaki Sen Gupta (Khoka, hänen poikansa), Gangapada Bose (Mahim Ganguli), Tulsi Lahiri (taloudenhoitaja), Kali Sarkar (Ananta, Royn palvelija).

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2018


Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Kaikenlaisia vieraita
Kepeä komedia, jossa nuoren agronomin rikkaan tädin kartano muuttuu tämän poissa ollessa täysihoitolaksi, jonne saapuu monenkirjavaa väkeä. Suomen kesä hehkuu lämpöä ja aurinkoa, ihmissuhteiden ollessa silkkaa onnea ja romantiikkaa. Kokonaisuus on raikas, vaikkakaan ei kovin omaperäinen.

Gore Verbinski & kumpp.: Pirates of the Caribbean
Tuli katsottua koko viisiosainen seikkailuelokuvien sarja ja taas kerran on myönnettävä, että taso laskee osa osalta. Suurin syy tähän on fokuksen siirtyminen täydellisesti Johnny Deppiin, jonka omaperäinen ja alussa hauskakin piraattikapteeni muuttuu sarjan edetessä aina vain hölmömmäksi ja erikoisemmaksi olematta enää edes huvittava. Ajanvietettä, eikä edes kovin kaksista sellaista.

Paul Feig: Ghostbusters
Uusintakatselu. Muistin jonkin verran paremmaksi. Tehosteet olivat halpahintaisia, huumori latteaa ja apokalyptinen loppuhuipentuma tyhmääkin tyhmempi. Pisteet alkuperäisideasta.

Rino Lupo: Os Lobos
Portugalilainen mykkäelokuva, jossa naisten parissa varsin suosittu mies aiheuttaa mustasukkaisuusdraamaa niin kalastajakylässä kuin vuoristossakin. Idea on kelvollinen, mutta toteutus horjuu loppua kohden, eikä tilannetta auta irrallinen kylähullu, joka saa turhan paljon esilläoloaikaa.

E. A. Dupont: Juutalainen (Das alte Gesetz)
Alan Croslandin Jazzlaulajaa (1927) kovasti muistuttava tarina teatterikärpäsen puremasta nuoresta miehestä, joka katkaisee valinnoillaan välit perheeseensä. Visuaalisesti rikas elokuva on juoneltaan innostava, mutta ennen pitkää Dupont innostuu korostamaan elokuvan dramaattisuutta. Sen seurauksena tarinan kuljetus takkuaa ja kokonaisuus muuttuu hidastempoiseksi, raskaaksi ja väsyttäväksi.

Thierry Frémaux: Lumière
Ihastuttava kooste Lumièren veljesten ensimmäisistä elokuvista.



Teuvo Tulio: Hornankoski
Åke Lindman ja William Markus rakastavat Regina Linnanheimon tulkitsemaa piikaa hurjassa kotimaisessa melodraamassa, joka lukeutuu Tulion parhaimpiin ja vimmaisimpiin elokuviin. Annie Mörk on vahvassa vedossa Yli-Koskelan vanhana emäntänä.

Mauritz Stiller: Gunnar Heden taru (Gunnar Hedes saga)
Selma Lagerlöfin Herraskartano-novelliin löyhästi perustuva elokuva nuoresta Gunnar Hedestä, joka menettää järkensä valon ja on hyvää vauhtia ajamassa kotikartanoaan vasaran alle, ennen kuin tulee taas tolkkuihinsa. Kirjailija ei pitänyt Stillerin moninaisista ratkaisuista, mutta vajaana säilyneestäkin kopiosta on nähtävissä, että ohjaajan muutokset olivat onnistuneita ja niinpä Gunnar Heden taru kohoaa korkealle ruotsalaisen mykkäelokuvan joukossa.

Danny Cannon: Judge Dredd – tuomari (Judge Dredd)
Sylvester Stallone on murhasta syytetty superpoliisi tympeässä sarjakuvafilmatisoinnissa, joka ei tarjoa aihetta tuntemattomalle juuri mitään muuta kuin puolitoista tuntia toimintaa.

Leitão de Barros: Lisboa, Chrónica Anedótica (Lisboa)
Miellyttävä kaupunkisinfonia, jonka tehoa heikentää vain tieto näytellyistä kohtauksista. Silti oiva lisä tällaisten elokuvien joukkoon.

Hayao Miyazaki: Naapurini Totoro (Tonari no Totoro)
Elokuva, jossa ei tapahdu mitään ja joka silti lumoaa kekseliäisyydellään. Sairaalassa olevan äitinsä vuoksi maaseudulle muuttavan perheen lapset kokevat outoja seikkailuja lähimetsissä ja pelloilla, joilla asustaa mitä mielikuvituksellisimpia olentoja. Sulavasti kulkeva tarina, komea animointi ja kekseliäät mielikuvitusolennot saavat aikaan lukuisia katselukertoja kestävän sadun.