Katsotut elokuvat: elokuu 2017

Carl Junghans: Sellaista on elämä (Takový je život)
Karu alkoholismikuvaus, jossa perheenpää syö, juo, nukkuu ja lempii lähikapakassa tapaamaansa vierasta naista samaan aikaan kun hänen vaimonsa koettaa hankkia perheelle elantoa pyykkärinä. Tsekkiläisen mykkäelokuvan suuria teoksia.

Steven Spielberg: Tappajahai (Jaws)
Jokakesäinen katselunautinto ja aina yhtä hyvä.

Sebastián Cordero: Europa Report
Komean näköinen ja pitkälti hyvin toimivakin kertomus Jupiteria tutkimaan lähteneestä retkikunnasta, joka saa kauhukseen huomata planeetan olevankin asuttu. Viimeiset kuvat ovat mielestäni liikaa, mutta muilta osin elokuva tavoittaa hyvin avaruusmatkailun hengen ja siihen liittyvän ahdistuneisuuden tunteen. Myös näyttelijät ovat vakuuttavia tahoillaan.

Charles Laughton: Räsynukke (The Night of the Hunter)
Mykkäelokuvan estetiikkaa vuolaasti pursuava jännityselokuva 10 000 dollarin ryöstösummaa etsivästä huijarisaarnaajasta, joka saapuu pieneen amerikkalaiseen pikkukaupunkiin tietäen rahojen olevan siellä jossain. Robert Mitchumin esittämä saarnamies on kuin isäpuoli helvetistä, Lillian Gishin tulkitsema ystävällinen rouva puolestaan maailman kolhimille lapsille turvapaikan tarjoava taivaan enkeli. Mahtava elokuva, jonka jaksaa katsoa kerta toisensa jälkeen.

Sam Firstenberg: American Ninja
USA:n armeijan Filippiinien tukikohdan ympärille sijoittuva älyvapaa karaterymistely, jossa orvoksi nuorena jäänyt jenkki mätkii pahoja poikia turpaan ja paljastaa siinä sivussa myös koko armeijaa kalvavan salaliittojuonen.

Sylvester Stallone: Rocky IV
Kiveäkin kovempi Rocky Balboa kohtaa silkkaa terästä olevan Ivan Dragon vihamielisessä Moskovassa järjestetyssä nyrkkeilytapahtumassa. Länsi pieksää tietenkin Idän, mutta samalla molemmat oppivat kenties myös kunnioittamaan toisiaan. Elokuva, joka pitää katsoa kerran parissa vuodessa.

John W. Brunius: Johan Ulfstjerna
Tuntemattomaksi haalistuneen ruotsalaisohjaajan näkemys Suomen sortovuosista. Päähenkilö on runoilija Johan Ulfstjerna, jonka poika aikoo ampua pahan kenraalikuvernöörin, mutta isä ehtii estämään tämän aikeet.

John W. Brunius: Lujatahtoisia (Hårda viljor)
Pieneen norjalaiseen kalastajakylään sijoittuva romanttinen komedia kertoo nuoresta sähköttäjä Rolandsenista, joka saa rukkaset rakastamaltaan tytöltä, mutta on valmis tekemään erikoisiakin ratkaisuja saadakseen tämän omakseen. Yksinkertainen, mutta samalla myös viehättävä elokuva.

Dziga Vertov: Kinosilmä (Kino-glaz)
Kamera kulkee Neuvostoliiton maaseudulla ja kuvaa sen elämää ja ihmisiä. Vertovin ensimmäinen pitkä teos on kuin yhteenveto hänen aiemmista elokuvakokeiluistaan ja teorioistaan. Ilmestyessään ihastuttaneet kuvalliset tehokeinot eivät tällä kertaa anna lisäarvoa tapahtumille – kenties siksi, että olemme nähneet Vertovin käyttäneen niitä onnistuneemmin muissa teoksissaan.

George Sluizer: Kadonneen jäljillä (Spoorloos)
Automatkalla ollut aviopari pysähtyy huoltoasemalle, jossa nainen yllättäen katoaa. Tapahtuma jää mysteeriksi, kunnes vuosien jälkeen naisen oletettavasti murhannut henkilö ottaa mieheen yhteyttä ja lupaa näyttää, mitä naiselle on tapahtunut. Yksinkertainen trilleri, jolla on hetkensä ja erittäin onnistunut loppuratkaisu, mutta jota tuskin jaksaa kahdesti katsoa.

Joseph Zito: Invasion U. S. A.
Chuck Norris listii pahoja miehiä yksiulotteisessa ja hölmössä, mutta silti niin viihdyttävässä toimintaelokuvassa.

Dziga Verto: Yhdestoista vuosi (Odinnadtsatyi)
Vertovin ylistyslaulu Neuvostoliitolle ja sen teollisuudelle.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies
Erittäin hieno kuvaus nyrkkeilyn maailmanmestaruusotteluun valmistautuvasta Olli Mäestä. Jarkko Lahti (Mäki), Oona Airola (Raija Jänkä) ja Eero Milonoff (Elis Ask) tekevät vahvat roolisuoritukset. Kuosmasen ohjaus on tasaisen varmaa alusta loppuun. Viime vuosien parhaita kotimaisia.

Victor Sjöström: Laiva tulessa (Eld ombord)
Sjöströmin viimeinen Ruotsissa ohjaama mykkäelokuva on yhdistelmä ihmissuhdedraamaa ja jännityselokuvaa. Hyvistä aineksista ja nimekkäistä näyttelijöistä huolimatta tulos on lattea, sillä juoni laahaa ja hahmot ovat mielenkiinnottomia. Kokonaisuuden kruunaa turhankin sovitteleva loppunäytös, joka lienee tehty kansainvälisiä markkinoita ajatellen.

Abbas Kiarostami: Close-Up
Kiarostamin kehutuin ja tunnetuin teos kertoo miehestä, joka esiintyy merkittävänä elokuvantekijänä ja onnistuu näin huijaamaan erästä varakasta perhettä, kunnes jää kiinni ja joutuu oikeuden eteen. Mielenkiintoinen elokuva, joka jätti itseni kuitenkin kylmäksi. Teknisesti moitteeton, mutta en saanut kiinni kokonaisuudesta. Uusintakatselun paikka.

Gustaf Molander: Hänen englantilainen rouvansa (Hans engelska fru)
Ihmissuhdedraama, jossa englantilainen ylhäisöleski nai rahavaikeuksiensa vuoksi ruotsalaisen maanomistajan, mutta ei sitten sopeudukaan elämään Pohjoisessa. Lil Dagover ja Urho Somersalmi ovat erinomaisia rooleissaan.

Buster Keaton & Eddie Cline: Kolme aikakautta (Three Ages)
Keatonin ensimmäinen virallinen pitkä elokuva sijoittuu kivikaudelle, muinaiseen Roomaan ja 1920-luvun Los Angelesiin. Jokaisessa tarinassa Keatonin esittämän nuorukaisen on raivattava kilpakosija tieltään. Todellinen gag-ilotulitus, jota ei mielestäni arvosteta elokuvana tarpeeksi.

Carl von Haartman: Kajastus
Clyde Bruckman: Kenraali (The General)
Mauritz Stiller: Juha (Johan)
Carl Th. Dreyer: Lehtiä paholaisen kirjasta (Blade af Satans Bog)
John Emerson: His Picture in the Papers

George Fitzmaurice: Syreenien kukkiessa (Lilac Time)
First Nationalin vastaus Suurelle paraatille (1925) ja muille menestyneille sotaelokuville. Englantilaisen lentäjän ja ranskalaisen maalaistytön suuri rakkaustarina alkaa kepeän komediallisena, mutta kääntyy sodan edetessä vakavaksi draamaksi, kun lentäjämiehen täytyy lähteä laivueineen viimeiseen suureen taisteluun. Kokonaisuus nojaa liikaa karismaattisen Cooperin ja kauniin Mooren väliseen kemiaan, minkä lisäksi tapahtumissa on liian vahva kierrätyksen maku, monet aiemmat sotaelokuvat ovat käsitelleet samoja asioita huomattavasti paremmin.

Léon Poirier: Verdun, visions d’histoire (engl. Verdun: visions of history)
Boris Barnet & Fjodor Otsep: Miss Mend (engl. The Adventures of the Three Reporters)

Tobe Hooper: Poltergeist
Lapsuuden kauhuelokuvasuosikkeihin lukeutunut Poltergeist vaikuttaa näin vanhemmalla iällä katsottuna tyhjänpäiväiseltä ja ennalta-arvattavalta kauhistelulta, jossa amerikkalaista ydinperhettä alkavat ahdistella asuinalueen alla olevan hautausmaan pahanilkiset henget. Ne nappaavat television kautta perheen pienen tyttären toiseen ulottuvuuteen ja pistävät lopulta sellaiseksi hulinaksi, ettei perhe voi muuta kuin paeta kodistaan.

Erkki Karu & Eero Leväluoma: Finlandia
Pitkään kadonneena pidetty, mutta sittemmin lähes alkuperäiseen asuunsa rekonstruoitu ja maamme itsenäisyyden 100-vuotisjuhliin restauroitu Finlandia avaa katsojan silmien eteen panoraaman pohjoisen metsistä etelän merellisiin maisemiin, tehtaiden hämystä suurten kaupunkiemme maankuuluihin nähtävyyksiin. Elokuvan uudelleenrestaurointi oli valtava urakka, mutta lopputulos on loistelias.

Katsotut elokuvat: heinäkuu 2017

Antoine Fuqua: The Magnificent Seven
Energinen, muttei sisällöltään yhtään alkuperäistä Sturgesin versiota rikkaampi länkkäri, jossa seitsemän erilaista ja eri syystä mukaan lähtevää pyssymiestä puolustaa pikkukaupunkia roistojoukon toimia vastaan. Itse asiassa pyssymiehiä on tässä versiossa vain kuusi, koska mukaan on täytynyt ottaa myös intiaani. Loppuräiskintä on aivan liian pitkä ja onpa koko tapahtumaketjuun saatu ujutettua mukaan henkilökohtaisuuksiakin. Ei mikään kaksinen tekele, yhden katselukerran viihdyke.

Jakov Protazanov: Valkoinen kotka (Belyi orjol)
Boris Barnet: Talo Trubnaja-kadun varrella (Dom na Trubnoi)
George W. Hill: Kasakat (The Cossacks)

Ingmar Bergman: Mansikkapaikka (Smultronstället)
Victor Sjöström loistaa vanhana professorina, joka käy kunniatohtoripromootioon suuntaavan matkansa aikana läpi elämäänsä ja ihmissuhteitaan. Bergmanin ohjaus on moitteetonta ja takaumien käyttö mestarillista. Yksi kaikkien aikojen elokuvasuosikeistani.

D. W. Griffith: The Avenging Conscience

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Yksin (Odna)
Ajan henkeen tarttuva, ensimmäisen viisivuotissuunnitelman ihanteita toistava Yksin kertoo nuoresta, vastavalmistuneesta leningradilaisopettajattaresta, joka lähetetään töihin kaukaisen Altain pieneen vuoristokylään. Hän lähtee matkaan vastahakoisesti, mutta oppii vähitellen arvostamaan alkeellisesti eläviä kyläläisiä ja heidän tapojaan ollen lopulta valmis nousemaan koko kylän elinolot vaaraan asettavia mahtimiehiä vastaan

Raoul Walsh: Yksinäinen ratsastaja (Pursued)
Robert Mitchum kannattelee karismallaan kaunista, mutta tarinaltaan vaatimatonta westerniä, jossa takaa-ajettu mies tekee tilit selviksi menneisyytensä haamujen kanssa.

Mihail Kalatozov: Svanetian suola (Sol svaneti)

Otto Preminger: Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends)
Tyylikäs rikosjännäri kaikkea rikollisuutta halveksivasta poliisista, joka lyö erään roiston hengiltä, mutta joutuu peittelemään tekosiaan ja keksimään ratkaisun päästäkseen ulos tilanteesta. Tapahtumat ajautuvat lopulta siihen pisteeseen, jossa syytön mies on joutua sähkötuoliin.

Andrew Davis: Nico (Above the Law)
Steven Seagal pääsee huumekaupan jäljille, mistä aiheutuu ongelmia paitsi hänelle, myös hänen perheelleen. Vauhdikas toimintaelokuva, joskaan ei Seagalin parhaimmistoa.

Jakov Protazanov: Isä Sergius (Otets Sergi)
Protazanovin kuuluisin ja menestynein tsaarin vallan aikana ohjaama mykkäelokuva kertoo nuoresta upseerista, joka hylkää ihmissuhdeongelmiensa seurauksena sotilaselämän ja suuntaa luostariin. Sielläkään hänen sielunsa ei saavuta täydellistä rauhaa, vaan suureen kansansuosioon nouseva pappi joutuu kamppailemaan himojensa ja halujensa kanssa, jättää lopulta vapaaehtoisesti luostarin ja ryhtyy maankiertäjäksi. Isä Sergius vilahtaa Aki Kaurismäen omaperäisessä elokuvassa Calamari Union (1985), jossa viisitoista Frankia ja yksi Pekka lähtevät vaeltamaan Kalliosta Eiraan.

Anthony Asquith: Underground

John Flynn: Katujen laki (Out for Justice)
Aito Seagal-klassikko, jossa sankari tarvitsee vain auton ja haulikon puhdistaakseen kotikulmansa rikollisuudesta.

Paul Verhoeven: Starship Troopers
Hauska ja kekseliäs satiiri, jossa naureskellaan avoimesti amerikkalaisten mediamaailmalle ja sotahulluudelle.

Aki Kaurismäki: Varjoja paratiisissa
Työläistrilogian ensimmäinen osa, jossa roskakuski Nikander rakastuu kaupan kassana työskentelevään Ilonaan. Sympaattinen elokuva loistavin näyttelijäsuorituksin ryyditettynä.

Jack Arnold: Mustan laguunin hirviö (Creature from the Black Lagoon)
Komea tieteiskauhistelu, jossa tutkimusmatkailijat saapuvat aiemmin tuntemattomalle Amazon-joen osalle ja kohtaavat oudon kalaihmisen. Hirviö yrittää ajaa tutkijat pois reviiriltään, kun taas nämä ovat valmiit tekemään kaikkensa, jotta saavat pyydystettyä löydöksensä ja kuljetettua sen ihmisten ilmoille.

Jack Arnold: Mies joka kutistui (The Incredible Shrinking Man)
Tavallinen amerikkalaismies saa päälleen radioaktiivista säteilyä ja hyönteismyrkkyä ja alkaa kutistua. Lääkärit eivät löydä tilanteeseen pelastusta ja edessä on kamppailu elämästä ja kuolemasta, joka huipentuu yhteenottoon kellarissa majailevan hämähäkin kanssa. Arnoldin paras elokuva.

Tim Burton: Big Fish
Burtonin viimeinen suuri elokuva kertoo tekemisillään railakkaasti liioittelevan, kuolemaa tekevän Edward Bloomin tarinan. Edwardin poika ei ole voinut koskaan ymmärtää isänsä halua värittää kaikkea kokemaansa, mutta ennen pitkää hän tulee huomaamaan, että totuus voi olla jopa taruakin ihmeellisempää.

Paul Powell: Pollyanna
Sympaattinen, joskin monen mielestä myös liian sokerinen Mary Pickford -elokuva.

Mark Robson: Tuhoon tuomittu saari (Isle of the Dead)

Jevgeni Bauer: Hiljaiset todistajat (Nemyje svideteli)
Bauerin hurjien melodraamojen varjoissa ohjaama ihmissuhdedraama on kuvaus yläluokan ja sen palvelijoiden elämästä. Ihmissuhteiden verkko kietoutuu moneen suuntaan ja rakkaus on vain huvitusta, jolla väritetään muuten pitkäveteistä arkea ja elämää. ”Kaikkiaan tämä tilaa ja elämänmuotoa koskeva esitys, jossa palvelijat kulmastaan näkevät kaiken, ja ymmärtävät kaiken, ja vaikenevat, on Bauerin kaunopuheisimpia dramaturgisia pelkistyksiä.” (Peter von Bagh).

Colin Campbell: Little Orphant Annie
Little Orphant Annie on sympaattinen ja ihastuttava kertomus nuoresta orpotytöstä Anniesta, joka vastoinkäymisten jälkeen löytää ilon elämäänsä. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja Colleen Moore on nimiroolissa ensiluokkainen.

Jevgeni Bauer: Aikakauden lapset (Deti veka)

Hal Ashby: Saattokeikka (The Last Detail)
Kaksi laivaston merisotilasta lähtevät viemään kollegaansa vankilaan. Matkalla he tutustuvat toisiinsa paremmin ja päättävät ottaa vielä kerran ilon irti elämästä. Näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja etenkin Randy Quaidia tuomittuna sotamiehenä kelpaa ihailla.

King Vidor: The Sky Pilot
Hyvävauhtinen lännenelokuva, jossa nuori mies saapuu pieneen pohjoiseen rajaseutukaupunkiin levittämään uskon sanaa sen asukkaille. Vaikean alun ja vastoinkäymisten jälkeen hänen onnistuu ottaa paikkansa yhteisössä, valloittaa seudun kaunottaren sydän ja saada tämän katkeroituneen isän elämä taas elämisen arvoiseksi.

Christopher Nolan: Dunkirk
Komea ja erikoisella tavalla aikajanalla leikittelevä kertomus Dunkerquen rannan evakuoinnista kesällä 1940. Nolanin tapa pitää hahmot etäisinä ja tapahtumat mahdollisimman yksinkertaisina on kerännyt paljon kehuja, mutta mielestäni tässä on elokuvan kompastuskivi: yksikään elokuvan henkilöistä ei ole kiinnostava ja niinpä lopputulos on teknisesti loistelias, mutta sisällöltään sieluton.

René Clair: Le Fantôme du Moulin-Rouge (The Phantom of the Moulin-Rouge)

Georg af Klercker: Loistavat huulet eli Elämän ja kuoleman välillä (Mellan liv och död)
Rakkaus, mustasukkaisuus, viha, kosto ja sovitus seuraavat toisiaan melodraamassa, jossa työpariinsa rakastunut nuori nainen päättää raivata tämän uuden naisystävän pois tieltään. Hyvin kirjoitettu ja ohjattu elokuva on tekijänsä parhaita töitä ja pirullinen murhatapa kuin nimekkäimpien rikoskirjailijoiden kynästä.

Keoni Waxman: The Keeper
Steven Seagal -rymistely, jossa eläkkeelle pakotettu poliisi asettuu vanhan ystävänsä tyttären henkivartijaksi. Perusvarmaa, joskin helposti unohdettavaa toimintaa.

Lynn Reynolds: Purppurarinteiden ratsastajat (Riders of the Purple Sage)
Zane Greyn samannimiseen lännenromaaniin (ilm. 1912, suom. 1981) perustuva virtaviivainen ja lennokas western, jossa siskonsa ja tämän lapsen kaappausta tutkiva asesankari saapuu arizonalaiseen pikkukaupunkiin, laittaa sitä hallitsevan roistojoukon ojennukseen, ratkaisee siskonsa kohtalon ja löytää vielä rakkaankin rinnalleen. Hyvän tuulen teos, jossa Mixin elokuvien tärkeimmät elementit – toiminta ja huumori – ovat mallikkaasti tasapainossa.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future)
Amerikkalaisteini Marty McFly matkustaa tiedemiesystävänsä tekemällä aikakoneella menneisyyteen ja saattaa vanhempansa yhteen tulevaisuutta muokkaavin seurauksin. Trilogian ensimmäinen osa on täynnä vauhtia ja hyvää huumoria.

Frank Capra: Syvyyden vangit (Submarine)
Yhdysvaltain laivaston sukellusveneonnettomuuksia peilaava kertomus kahdesta laivastossa palvelevasta miehestä, joiden ystävyys joutuu kovalle koetukselle, mutta jotka lopulta tosipaikan tullen seisovat toistensa tukena. Irvin Willat jätettiin tekijätiedoista pois, vaikka ohjasi elokuvasta leijonanosan ennen kuin tuottaja Harry Cohn kiinnitti tehtävään suosikkinsa Capran.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen II (Back to the Future part II)
Tällä kertaa matkataan sekä tulevaisuuteen että menneeseen. Yksinkertainen virhe tulevaisuudessa johtaa tapahtumaketjuun, joka sekoittaa maailman karmealla tavalla. Lopputulos on turhan sekava ja joka suuntaan kurkotteleva.

Georg af Klercker: Nobelpristagaren
Suomalaisen tanssijasuuruuden, Maggie Gripenbergin, ainoa elokuva.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future part III)
Trilogian viimeinen osa petraa roimasti edellisestä. Tällä kertaa Martyn tie vie villiin länteen, jonne edellisosan lopussa kuolleeksi luultu Doc on päätynyt. Elokuvaviittauksista plussaa, lopun lentävä juna olisi saanut jäädä tekemättä. Siitä huolimatta onnistunut päätös hauskalle elokuvasarjalle.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Vavylon)
Pariisissa kuvattu, tositapahtumiin pohjautuva Uusi Babylon on neuvostoliittolaisen mykkäelokuvan viimeisiä suuria saavutuksia. Kuvalliselta ilmaisultaan se on tekijöidensä aiempaa tuotantoa kokeellisempi ja vaatii katsojalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Tekijät suosivat kameratehosteiden lisäksi vahvoja vastakkainasetteluja dynaamisine kuvakulmineen, joihin Šostakovitšin ensimmäinen elokuvasävellys sopii loistavasti.

Big Fish

Lueskelin äskettäin Facebookissa erään elokuvaryhmän keskusteluketjua, jossa pohdittiin kenen tunnetun nykyohjaajan ura on kääntynyt menestysvuosien jälkeen täydelliseen alamäkeen ja vieläpä mahdollisimman nopeasti. Ykköseksi tuntui nousevan ranskalainen Luc Besson, jonka menestyselokuvat Leon (1994) ja The Fifth Element – puuttuva tekijä (The Fifth Element, 1997) antoivat odottaa merkittävää kansainvälistä uraa, mutta jonka nykyiset ohjaustyöt tunnutaan sivuuttavan pelkällä olankohautuksella. Heti hänen perässään tuli amerikkalainen Tim Burton…

Hetkinen. Siis sama Tim Burton, joka teki Johnny Deppin kanssa Saksikäsi Edwardin (Edward Scissorhands, 1990) ja Ed Woodin (1994), ohjasi kaksi ensimmäistä – ja samalla parasta – uuden ajan lepakkomiestä (Batman, 1990 ja Batman – paluu / Batman Returns, 1992) ja onnistui puhaltamaan Hammer-yhtiön hengen Sleepy Hollown legendaan Päättömässä ratsumiehessä (Sleepy Hollow, 1999)? Sama Tim Burton, jonka lähes taivaassa solmittu ja päättymättömältä tuntuva yhteistyöputki Johnny Deppin kanssa toi elokuva toisensa jälkeen runsaasti kilisevää tuotantoyhtiöiden kassakoneisiin? Kyllä, sama Tim Burton, joka tuntuu jääneen omien erikoisten maailmojensa vangiksi ja tarpoo nyt polviaan myöten suossa, josta ei taida olla poispääsyä.

Burtonin toistaiseksi viimeisen suuren elokuvan, vuonna 2003 valmistuneen Big Fishin päähenkilö Edward Bloom (Albert Finney/Ewan McGregor) on aina ollut seikkailuiden ja suurten tarinoiden mies. Useimmat ovat rakastaneet hänen värikkäitä juttujaan, mutta pojalleen Williamille (Billy Crudrup) isä on jäänyt aina etäiseksi, sillä Williamin mukaan tämän elämä on silkkaa valhetta alusta loppuun ilman ainoatakaan totuuden sanaa. Heidän suhteensa on lopulta ajautunut kolmen vuoden puhumattomuuteen, mutta isän hautaan vievä syöpä saa pojan palaamaan kotiinsa ja yrittämään luoda käsitystä siitä, mitä isän elämässä on oikeasti tapahtunut ja mikä on pelkkää sepitettä.

Big Fishissä kiteytyy koko Burtonin ura. Hän on aina ollut satujenkertoja, omia omituisia polkujaan kulkeva runoilija, jonka karamellivärein väritetyissä ja humoristisissa elokuvissa on ollut tekemisen riemua ja luomisen nautintoa. Sittemmin Burton on vajonnut itsetarkoituksellisuuteen ja uudistumattomuuteen, mutta Big Fishin kohdalla rappio ei ollut vielä ulottanut lonkeroitaan hänen tekemisiinsä. Edward Bloomin ihmeellinen seikkailu noitineen, jättiläisineen, sotamuistoineen ja ukkosmyrskyineen on toteutettu rakkaudella ja sadunkerronnan perinteitä vaalien. Bloomin hahmon voikin nähdä jos nyt ei ohjaajan omakuvana, niin jonkin sortin kaksoisolentona kuitenkin.

Toinen ohjaajaan viittaava hahmo on Danny De Viton esittämä sirkustirehtööri Amos Calloway, jonka alaisuuteen Edward Bloom on pestautunut kolmeksi vuodeksi vain saadakseen riittävästi tietoja tulevasta vaimostaan. Kummallisuuksia vilisevä sirkus on kuin Burtonin filmien mielikuvitukselliset hahmogalleriat, jossa ei koskaan tiedä mitä tulee vastaan. Steve Buscemin tulkitsemaa runoilijasuuruus Norther Winslow puolestaan muistuttaa meitä kaikkia taiteen luomisen vaikeudesta – 12 vuotta työn alla olleessa runossa on vain kolme riviä, sillä täydellisyyden etsiminen on saanut taiteilijan takalukkoon. ”Tältä odotetaan paljon. En halua pettää ihailijoitani”, toteaa omahyväinen Norther uteliaalle Edwardille.

Big Fish on moneen suuntaan haarautuva, monta teemaa sisältävä elokuva. Paitsi omaelämäkerrallinen teos ja värikäs kertomus sodanjälkeisestä Amerikasta, Big Fish on myös suuri rakkauselokuva. Edward Bloom on rakastanut elämässään kahta asiaa: ensin elämää itseään, sen jälkeen vaimoaan Sandraa (Jessica Lange/Alison Lohman). Siitä hetkestä lähtien kun hän näki ohimennen vaimonsa sirkuksessa, hän on raatanut rakkautensa eteen ja vaalinut sitä kaikin mahdollisin keinoin. Hän on kestänyt sotaoperaation vaikeudet, päättymättömän työnteon seikkailuineen ja lopulta jopa kuoleman odotuksen, koska hänen rinnallaan on seissyt vahva ja rakastava vaimo, jolle hän on pysynyt uskollisena elämänsä kaikissa käänteissä.

Eikä pidä tietystikään unohtaa isän ja pojan alusta alkaen vaikeaksi osoittautuneen suhteen läpikäymistä. William on pitänyt isäänsä aina valehtelijana, jonka tarinat nolostuttavat lähipiiriä ilman että isä edes huomaa sitä. Mutta voiko isää kuitenkaan pitää huijarina, kuten William syyttää? Eikö elämä rakennukin muistoista ja tarinoista, joita meistä itse kukin värittää kulloisenkin tarpeen mukaan – onpa se ärsyttävää tai ei. Eikä Edward Bloom tee sitä koskaan pahantahtoisesti, vaan viihdyttääkseen kuulijoitaan. Niinpä katsoja saa itse pohdiskella, onko Williamin syntymä mielenkiintoisempi Edwardin versiona kuin virallisena selontekona. ”Jos teillä on faktat ja legenda, painakaa legenda” todettiin jo John Fordin lännenelokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) ja juuri sitähän viihdyttäminen pohjimmiltaan on. Sellaisena Tim Burton oli parhaimmillaan loistava.

”Mies kertoo tarinoitaan niin monesti, että muuttuu tarinoikseen. Ne elävät hänen jälkeensä ja siten hänestä tulee kuolematon.”

BIG FISH, 2003 Yhdysvallat
Tuotanto: Jinks/Cohen Company, The Zanuck Company. Tuottajat: Richard D. Zanuck, Bruce Cohen, Dan Jinks. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August (Daniel Wallacen romaanista). Kuvaus: Philippe Rousselot. Lavastus: Roy Barnes, Jean-Michel Ducourty, Robert Fechtman, Jack Johnson, Richard L. Johnson. Leikkaus: Chris Lebenzon. Musiikki: Danny Elfman. Puvustus: Colleen Atwood. Tehosteet: Stan Winston, Stan Parks.
Näyttelijät: Ewan McGregor (Edward Bloom nuorena), Albert Finney (Edward Bloom vanhana), Billy Crudup (William Bloom), Jessica Lange (Sandra Bloom vanhana), Alison Lohman (Sandra Bloom nuorena), Helena Bonham Carter (Jenny nuorena ja vanhana/noita), Hailey Anne Nelson (Jenny lapsena), Robert Guillaume (tri Bennett vanhana), Karlos Walkes (tri Bennett nuorena), Marion Cotillard (Josephine Bloom), Matthew McGrory (Karl), Steve Buscemi (Norther Winslow), Danny De Vito (Amos Calloway), Miley Cyrus (Ruthie).

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2017

Kathryn Bigelow: The Hurt Locker
Pahimmat sotaelokuvakliseet onnistuneesti väistävä kuvaus Irakissa työskentelevästä pomminraivaajaryhmästä ja sen jäsenistä. Tarinaltaan tasapainoinen ja otteessaan pitävä, hyvin ohjattu ja näytelty elokuva nappasi aikoinaan kuusi Oscar-pystiä, eikä ihan aiheetta.

Tri. Arnold Fanck: Alppien salaisuus (Der Heilige Berg)
Natsiyhteyksistään muistetun Leni Riefenstahlin ensimmäinen pääosasuoritus. Alpeille sijoitettu kolmiodraama ei voi ylpeillä juonellaan, mutta yltäkylläinen ja rikas kuvasto ihastuttaa edelleen.

Kenji Mizoguchi: O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna)
Elokuva, jonka pariin tulee palattua parin vuoden välein. Kinuyo Tanakan esittämän naisen elämä on yhtä helvettiä aina siitä lähtien, kun hänet ja hänen perheensä häädetään kielletyn suhteen vuoksi keisarillisesta palatsista ja heidän nimensä vedetään lokaan. Mizoguchin kypsin ja täydellisin elokuva, todellinen viiden tähden valio.

E. A. Dupont: Yökahvila Piccadilly (Piccadilly)
Dupontin viimeinen mykkäelokuva kertoo Lontoon suosituimpaan yökerhoon sijoittuvan ihmissuhdekuvion, jossa tähtitanssijansa naispartnerin vietellyt omistaja rakastuu keittiössä työskentelevään neitoon ja päättää tehdä tästä paikkansa vetovoimaisimman nimen. Saksalaisilla tyyliratkaisuilla varustettu tarina kulkee varmaotteisesti kohti loppuhuipentumaa, johon on varattuna onnistunut ja yllättävä juonenkäänne.

Max Reichmann: Das Blumenwunder
Kolme vuotta tuotannossa ollut, erikoinen ja omaperäinen taideteos, jossa kukat ja kasvit heräävät henkiin tanssin ja heleästi soivan musiikin tahdissa. Toteutus muistuttaa monin paikoin paitsi Disneyn fantastisia animaatioita, myös Hanns Walter Kornblumin avaruuselokuvaa Luomakunnan ihmeitä (1925), lopputuloksen ollessa raikas ja ihastuttava.

Vincenzo Natali: Kuutio (Cube)
Ryhmä ihmisiä herää oudossa huoneessa, josta on ulospääsy joka suuntaan – ongelmana on vain se, että ainoastaan yksi suunta on turvallinen. Huoneita tuntuu olevan loputtomiin ja ryhmä harventuu yksi toisensa jälkeen ulospääsyä etsiessä. Idea on hyvä ja toteutus mallikelpoinen, mutta henkilöt kärsivät persoonattomuudesta ja näyttelijät karismattomuudesta.

Alfred Hitchcock: Rebecca
Nuori nainen menee naimisiin rikkaan, leskeksi jääneen miehen kanssa ja muuttaa tämän hienoon kartanoon, jota tuntuu hallitsevan edesmenneen vaimon muisto. Goottilaishenkinen elokuva on komeasti kuvattu ja lavastettu, mutta itse juoni tarvitsee vielä vähän sulateltavaa.

Delmer Daves: Armoton ase (3:10 to Yuma)
Uusintafilmatisointiaan tiukempi ja tummasävyisempi kertomus roistokoplan johtajasta, joka joutuu virkavallan vangitsemaksi. Köyhyydessä asuva pientilallinen lupaa viedä roiston juna-asemalle vankilakuljetusta odottamaan, vaikka tietää perässään olevan liipaisinherkkiä pyssynheiluttajia. Hyvät näyttelijät, tihenevä jännitys, komea mustavalkokuvaus sekä Glenn Fordin ja Van Heflinin vahvat roolisuoritukset tekevät Armottomasta aseesta pienimuotoisen klassikon.

Edwin S. Porter: Tess of the Storm Country
Ryysyläistytön ja rikkaan miehen teologiaa opiskelevan pojan rakkaus siivittää hänen köyhiä vihaavan isänsä maailmankatsomuksen muuttumiseen elokuvassa, jonka menestys pelasti konkurssin partaalla keikkuneen tuotantoyhtiön. Tarinankuljetus on juohevaa ja hökkelikylä karhean realistisen oloinen, mutta kuvaustekniikan osalta Porter on jäänyt edelliselle vuosikymmenelle: muutamista komeista ulkoilmaotoksista huolimatta kuvista puuttuu syvyys ja teatterimaisesti lavastetut kohtaukset on lähes poikkeuksetta kuvattu yhdestä suunnasta ja yhtä kuvakokoa käyttäen.

Svatopluk Innemann: Lásky Kačenky Strnadové (engl. The Loves of Kacenka Strnadova)
Ihmissuhdekomedia, jossa kaksi toisiinsa rakastunutta maalaisnuorta muuttaa suurkaupunkiin. Amerikkalaishenkisesti toteutettu, hassunkurisiin tilanteisiin ja hömelöihin hahmoihin nojaava elokuva toimii oikeastaan vain komedian osalta: slapstick-henkiset jaksot tuovat mieleen vanhat kunnon Mack Sennett -rymistelyt, ehdotonta huolellisuutta kaikessa vaativa kenraali on kekseliäs luomus ja hyvällä maulla toteutettu rohkea kylpyhuonekohtaus on varmasti kirvoittanut mielipiteen jos toisenkin.

Joseph L. Mankiewicz: Kummitus ja rouva Muir (The Ghost and Mrs. Muir)
Ihastuttava mustavalkoelokuva naisesta, joka muuttaa merenrantahuvilaan ja saa pian seurakseen sitä ennen asuttaneen merikapteenin aaveen. Edellinen katselukerta oli talvelta 1981, enkä muistanut siitä kuin naurukohtauksen portaikossa – luulen tosin, ettei tällainen romanttinen melodraama olisi kuusivuotiaan kohdalla oikein toiminut.

John W. Brunius: Kustaa Waasa 1-2 (Gustaf Wasa del 1 + Gustaf Wasa del 2)
Sankarikuninkaana pidetyn Kustaa Vaasan elämästä ja teoista kertova suurelokuva valmistui historiallisiin aiheisiin mieltyneen Bruniuksen toimesta. Hänen edellinen ohjaustyönsä Vänrikki Stoolin tarinat (1926) oli varsin onnistunut näkemys Johan Ludvig Runebergin samannimisestä balladikokoelmasta (ilm. 1848 ja 1860). Tällä kertaa lopputulos jää kaikista sijoituksistaan huolimatta kauas ohjaajansa merkittävimmistä töistä.

Carl Th. Dreyer: Presidentti (Præsidenten)
Vuonna 1912 käsikirjoittajana aloittaneen Dreyerin ensimmäinen ohjaustyö kertoo maineikkaasta tuomarista, joka saa tuomittavakseen lapsenmurhasta syytetyn nuoren naisen. Tuomari järkyttyy pahoin, sillä hän tunnistaa syytetyssä tyttärensä, jonka äidin hän on hylännyt lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin. Tasapainoinen debyytti.

Yasujiro Ozu: Perhetarina (Kohayagawa-ge no aki)
Iäkäs mies alkaa salaa tapailla entistä rakastajatartaan ja saa perheensä ymmälleen. ”Se alkaa kevyenä komediana, mutta synkät pohjasävyt alkavat kohoilla esiin ja elokuva päättyy ruumissaattoon ja polttohautaukseen.” (Antti Alanen). Haikeassa teoksessa on vahva tunnelataus, joka purkautuu milloin ilon, milloin surun keinoin.

Gustav Machatý: Erotikon (engl. Seduction)
Sähköinen melodraama hurmurinuorukaisen ongelmiin johtavista ihmissuhdeseikkailuista. Hahmoihin ja heidän motiiveihinsa olisi tietenkin voinut kiinnittää enemmän huomiota, mutta vastaavasti ihmissuhteiden kompleksisuus ihastuttaa aitoudellaan.

Andrei Zvjagintsev: Leviathan
Barentsinmeren rannalle sijoittuva draama, jossa kaupungin pormestari on päättänyt häätää paikallisen asukkaan ja tämän perheen pois uuden huvilansa tieltä. Pieni ihminen musertuu korruption ja väkivallan rattaissa, eikä ole vaikeaa arvata, kuka lopulta voittaa. Hieno, vahvasti kerrottu elokuva.

Frank Lloyd: Lady Hamiltonin lemmentarina (The Divine Lady)
Emma Hartin kauneus vie hänet aatelisen rakastajattareksi, sitten Napolin konsulin vaimoksi ja lopulta amiraali Horatio Nelsonin syliin aiheuttaen suuren skandaalin, joka vavisuttaa koko Englantia. Kepeästi kulkeva, tositapahtumien pohjalta muokattu pukuelokuva hehkuu vanhan Hollywoodin glamouria, jossa siloposkiset kaunottaret ja karismaattiset miehet puivat ihmissuhteitaan poliittisten kieroiluiden ja kaiken tuhoavan sodan keskellä.

Korda Sándor: Az aranyember (engl. Man of Gold)
Unkarissa syntyneen, mutta kotimaansa lisäksi uraa myös Itävallassa, Saksassa, Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Isossa-Britanniassa tehneen Alexander Kordan (synt. Sándor László Kellner) varhaisin säilynyt ohjaustyö kertoo merikapteeni Timár Mihályn elämästä ja seikkailuista. Kuvamateriaalia on liikaa kateissa, jotta elokuvasta pystyisi nauttimaan täysin siemauksin.

Gustaf Molander: Ingmarin perintö (Ingmarsarvet)
Selma Lagerlöfin Jerusalem-saagaan perustuva Ingmarin perintö on kauttaaltaan hieno elokuva. Suurella budjetilla toteutettu teos jatkaa Sjöströmin ohjaamien edellisosien perintöä vahvasti. Lars Hanson, Conrad Veidt, Mona Mårtensson, Jenny Hasselqvist, Mathias Taube – nimekkäistä näyttelijöistäkään ei ole pulaa.

Carl Th. Dreyer: Rakastakaa toisianne (Die Gezeichneten)
Rakastakaa toisianne on kertomus pienen venäläiskylän asukkaista. Sen päähenkilöt ovat juutalaistyttö Hanna-Liebe, hänen veljensä Jakov ja ystävänsä Sascha, jotka jokainen tempautuvat vallankumoustapahtumien pyörteisiin. Vaikka loppukliimaksi on hurja ja väkivalta kaunistelematonta, on tasapaksusti kulkeva juoni rönsyillyt siihen mennessä liikaa ja katsojan mielenkiinto päässyt herpaantumaan.

Lloyd Kaufman & Michael Herz: Troma’s War
Joukko matkustajia selviää lentokoneen maahansyöksystä. Valitettavasti he ovat päätyneet vihamielisten asehullujen leirin lähettyville, eikä aikaakaan, kun konflikti on valmis. Tyhjäpäinen juoni, tönköt näyttelijäsuoritukset ja toinen toistaan hölmömmät repliikit takaavat varman elokuvanautinnon – jos kokee tällaiset tyhjänpäiväisyydet omikseen.

Nuijamiehestä ja Kino-Aulasta

Muistan lukeneeni takavuosien Filmihulluista Peter von Baghin pohdintoja elokuvateattereiden kadosta ja multiplexien yleistymisestä. Täältä itärajalta katsoen skenaario näytti kaukaiselta, ellei jopa mahdottomalta painajaiselta, sillä paikallisen elokuvateatteriyrittäjämme työ oli jatkunut sukupolvelta toiselle ja asema kaupungin elokuvapolitiikan johtotähtenä tuntui kiistattomalta. Viime ajat ovat osoittaneet tilanteen toiseksi: Finnkino tuli, näki ja tuhosi Lappeenrannan elokuvaperinnön parissa vuodessa peruttamattomasti. Merja Luotola-Maarnelan kohtaloksi tuli myydä liiketoimensa kasvottomalle kansainväliselle suuryritykselle, joka lupauksistaan huolimatta aloitti yt-neuvottelut heti mahdollisuuden tultua ja niiden päätteeksi päätti sulkea molemmat kaupungin vanhat elokuvateatterit. Tätä tekstinpätkää kirjoitettaessa sekä vuonna 1938 rakennettu Kino-Aula että vuonna 1954 rakennettu Nuijamies ovat jo tyhjillään, todennäköisesti purkua odottaen.

Torstaina 22.6.2017 viimeistä kertaa auki olleet salit ovat merkinneet minulle paljon. Omat elokuvissakäyntini ovat alkaneet vuonna 1978 tai 1979 Pelastuspartio Bernard & Biancan myötä. Seuralaisina olivat sisko ja isä, joka luki tekstit – mielikuva salissa käydystä puheensorinasta on jäänyt vuosikymmeniksi mieleeni. Sen jälkeen olen ihastellut teatterissa kymmeniä elokuvia Beverly Hills kytän yönäytöksestä Titaniciin, There Will Be Bloodista loppuunmyytyyn Indiana Jones ja viimeinen ristiretki -toimintaseikkailuun, Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta Johnny Weissmüllerin Tarzaneihin. Huikeimpana ”saavutuksenani” pidän alkuperäisen Haamujengin katsomista Kino-Aulassa yli kymmenen kertaa, suurimpana "töppäyksenä" puolestaan Amadeuksen sivuuttamista, se kun kuulemma kertoi jonkun säveltäjän elämästä. Haamujengin kohdalla ympyrä sulkeutui jokunen vuosi sitten, kun Night of the Living Picturesissa esitettiin sen uudelleenrestauroitu 30-vuotisversio, mutta Amadeusta en ole nähnyt isolta kankaalta vieläkään.


Lappeenrannan ja Suomen entisestäänkin runnellusta elokuvateatterihistoriasta poistuu kaksi komeaa ja persoonallista salia. Finnkinon käyttämät, kauppakeskus IsoKristiinaan rakennetut salit ovat lehtikirjoittelujen mukaan vähintäänkin kansainvälistä huipputasoa, äänentoistoltaan ja kuvaltaan priimaluokkaa olevia elokuvapyhättöjä, joiden on oikeutettua syrjäyttää ummehtuneet ja vanhanaikaiset teatterit. Kukaan ei ole silti missään vaiheessa lyönyt pöytään faktoja, kuinka tavallinen katsoja erottaa näiden salien tekniikan vanhoista vai erottaako mitenkään? Ainoa tieto, jota minä olen saanut, on uusien salien korkea volyymi ja iso kangas, mutta jokainen tekniikasta vähänkään ymmärtävä tietää, ettei ne kerro laadusta yhtään mitään.

Paikallisuuden katoamisen lisäksi on vielä syytä muistaa, että Nuijamiehen ja Kino-Aulan tontille rakennettaneen asunnoista ja liikehuoneistoista koostuva elementtikaunotar, joka sopii nykyisen Lappeenrannan persoonalliseen ilmeeseen ja kansainväliseen ilmapiiriin loistavasti (tässä vaiheessa on tietämättömille syytä kertoa, että etenkin liikehuoneistoja on kauniiksi väitetyssä kaupungissamme tyhjillään jo entisestäänkin aivan kelvollinen määrä). Elokuvafaneja ei sen sijaan lohduttane tieto, jonka mukaan Finnkinolla on paikallislehden mukaan jo nyt vaikeuksia kustantaa lipputuloilla Strand-kompleksinsa vuokramenot, joten muutaman vuoden päästä Lappeenranta voi hyvinkin olla täysin ilman elokuvateattereita.

Ei tätä varmaan voi Helsingin Kino-Palatsin tuhoamiseen verrata, mutta monelle kaupunkilaiselle Nuijamies ja Kino-Aula ovat olleet viimeisiä persoonallisuuden pilkahduksia kansallisten ja kansainvälisten ketjujen runtelemassa kaupungissamme. Popcorn-helvettien tämänpäiväiset asiakkaat tästä menetyksestä tuskin piittaavat, mutta mikäli historia yhtään toistaa itseään, heidän jälkipolvensa tekevät näistä menetyksistä vielä katkeria sivuhuomautuksia. Nuijamiehestä ja Kino-Aulasta kiinnostuneiden kannattaa katsoa Jouko Aaltosen hieno dokumentti Tunteiden temppelit, jossa Lappeenrannan teatterit nostettiin parrasvaloihin varmasti viimeistä kertaa.

Näiden rivien myötä haluan kiittää Luotola-Maarnelan perhettä ja hänen alaisuudessaan työskennelleitä tekijöitä - olitte varmasti osittain tekemässä minusta leffahullua. Kino-Aulan sisääntuloaulassa oleva maalaus (kuva yllä) on Jouko Lempisen taidonnäyte 1990-luvun lopulta, alapuolen kuvassa teatterin henkilökuntaa 1930-luvun lopulta.

Katsotut elokuvat: toukokuu 2017

Manfred Noa: Nathan der Weise (engl. Nathan the Wise)
Näyttävä, mutta raskassoutuinen suurelokuva kolmannen ristiretken ajoilta. Keskipisteenä on hyveellinen ja anteeksiantava juutalaisvanhus Nathan, joka on menettänyt sodissa koko perheensä, mutta selviää vastoinkäymisistään uskontonsa voimalla. Juutalaisuutta ihannoivaksi ja sen paremmuutta korostavaksi katsottu elokuva joutui monin paikoin sensuurin kynsiin ja katosi lopulta vuosikymmeniksi, kunnes sen tiettävästi ainoa olemassa oleva kopio löydettiin Gosfilmofondin arkistosta vuonna 1996.

Mauritz Stiller: Siivet (Vingarne)
Herman Bangin romaaniin perustuva filmatisointi kunnioitetusta taiteilijasta, joka menettää suosikkimallinsa ja rakastajansa Mikaelin kauniin ruhtinattaren matkaan. Carl Th. Dreyerin versiota (Naisen orja, 1924) arkisempi ja huolettomampi versio elää ja hengittää erinomaisten näyttelijäsuoritusten kautta, sillä tarinan draama ei kasva aivan täyteen loistoonsa - elokuvahistorioitsija Robin Hoodin (oik. Bengt Idestam-Almquist) mukaan Stillerin ”tekniikka ei ollut vielä kypsynyt hallitsemaan tämän herkän kolmiodraaman psykologisia nyansseja”.

Abbas Kiarostami: Iltapäivä Toscanassa (Certified Copy)
Juliette Binoche ja William Shimell esittävät avioparia, jonka yhteiselo näyttää vähintäänkin erikoiselta – yhden iltapäivän aikana heidän parisuhteensa käydään läpi tavalla, joka paitsi kiehtoo, myös hämmentää katsojaa.

Satyajit Ray: Mahapurush (engl. The Holy Man)
Henkisesti eksyksissä oleva rikas mies joutuu häikäilemättömän, hengenmieheksi esittäytyvän huijarin kynsiin.  Pyhä mies kertoo mielettömiä juttuja vuosituhansia kestäneen elämänsä varrelta – hän on muun muassa tavannut Jeesuksen ja Buddhan ilmielävänä, käyskennellyt muinaisessa Babyloniassa sekä opettanut Albert Einsteinia. Siksi Jeesuksen ristiinnaulitseminenkaan ei ole crucifiction vaan crucifact, onhan hän nähnyt sen omin silmin. Helposti unohdettava välityö.

Alberto Cavalcanti: Le Capitaine Fracasse (engl. Captain Fracasse)
Ennen niin rikkaan ja vaikutusvaltaisen suvun viimeinen edustaja hylkää rappeutuneen kotilinnansa ja lähtee kiertävän näyttelijäseurueen matkassa kohti Pariisia ja seikkailuja. Romantiikkaa, jännitystä, toimintaa ja huumoria sopivin annoksin tarjoileva Le Capitaine Fracasse tempaa mukaansa heti alkumetreillä ja kulkee vaivatta maaliin saakka.

Zack Snyder: Watchmen
Näyttävä, joskin aavistuksen liian pitkä supersankarielokuva, jossa toisistaan erkaantuneet sankarit yrittävät laittaa kaaokseen ajautuneen maailman vielä kerran raiteilleen. Positiivinen yllätys, hienoja tehosteita ja mukavaa viihdettä.

Gerhard Lamprecht. Unter der Laterne (engl. Under the Latern)
Saksalaista synkkyyttä edustavimmillaan. Ankariin kasvatusmenetelmiin uskova isä lukitsee tottelemattoman tyttärensä kodin ulkopuolelle ja käynnistää epäonnekkaiden sattumien sarjan, jonka seurauksena tytär ajautuu lopulta prostituutioon ja kuolemaan. Melodraamaa riittää yllin kyllin, mutta samalla elokuva vaikuttaa hyvinkin uskottavalta kuvaukselta lama-ajan Saksasta.

Joe May: Das Indische Grabmal (Teil 1: Die Sendung des Yoghi + Teil 2: Der Tiger von Eschnapur)
Intiaan sijoittuva suuren budjetin draama yhdistää toimintaa, seikkailua ja romantiikkaa höystäen sen annoksella itämaista mystiikkaa ja eksotiikkaa. Kokonaisuus olisi kaivannut tiivistämistä, sillä vähäpätöinen tarina julmaa kostoa hautovasta maharadjasta etenee alusta alkaen liian verkkaisesti, eikä pysty säväyttämään edes loppuhuipentumallaan. Nimekkäät näyttelijät katoavat suurten ja näyttävien lavasteiden kätköihin ja ainoastaan Conrad Veidt saa aikaan jotain muistettavaa. Tänä päivänä Unelmien temppeli 1-3 muistetaankin parhaiten elokuvana, joka rikkoi Joe Mayn ja uraansa aloitelleen Fritz Langin välit lopullisesti.

Dimitri Buchowetzki: Sappho
Viktoriaaninen melodraama naisesta, jota miehet eivät voi unohtaa, mutta joka lopulta joutuu itsekin kokemaan suuren rakkauden synnyttämän tuskan. Tavanomainen tarina ihastuttaa visuaalisella ulkoasullaan ja Pola Negrin intensiivisellä roolisuorituksella.

Richard Oswald: Anders als die Andern (engl. Different from the Others)
Asiallinen ja kiihkoton kuvaus homoseksualismista ja homoseksuaalien kokemista vaikeuksista viime vuosisadan vaihteen Saksassa. Anders als die Andern onnistuu esittämään vakuuttavasti tuskan ja paineen, jota poikkeavan seksuaalisuutensa kanssa eläneet ihmiset joutuivat kokemaan. Conrad Veidt tekee erittäin riipaisevan roolisuorituksen nurkkaan ajettuna pianistina, jonka kaikki teot ja saavutukset hylätään vain hänen poikkeavuutensa vuoksi. Melankolisen elokuvan ainoa moite liittyy kiristäjän hahmoon, joka on korostetun paha aina maskeerausta myöten.

Robert Siodmak, Edgar G. Ulmer: Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag)
Pääosin yhden sunnuntai-iltapäivän ajalle sijoittuva elokuva kertoo neljän berliiniläisnuoren vapaa-ajan vietosta. Sunnuntai on ilon juhlaa, sillä arjen rutiineihin on vielä aikaa, eikä niitä sovi murehtia juuri nyt. Samalla elokuvassa on kuitenkin samankaltaista viimeisen kesäpäivän kaihoa kuin Jean Renoirin mestariteoksessa Virta (1936): tämän päivän jälkeen elämä ei ole enää entisellään. Loppu jää tyylikkäästi avoimeksi: tapaavatko nuoret enää toisiaan, muuttaako tuleva viikko seuraavalle viikonlopulle sovitut suunnitelmat?

Ernst Lubitsch: Ich möchte kein Mann sein (engl. I Don’t Want to Be a Man)
Lempeä ja lennokas kolminäytöksinen komedia, jossa nuori nainen pukeutuu mieheksi saadakseen tehdä kaikkea, mikä häneltä sukupuolensa vuoksi muuten kielletään. Lubitschmaisen tarkkanäköisesti sukupuolirooleja kuvaava elokuva sisältää ristiinpukeutumista ja hivenen homoerotiikkaakin, mutta hyvällä maulla toteutettuna. Ossi Oswalda on roolissaan tuttuun tapaan mainio.

Victor Fleming: Tuulen viemää (Gone with the Wind)
Suuri pukuelokuva, suuri rakkauselokuva, suuri sotaelokuva, suuri ihmissuhde-elokuva… Suuri elokuva kaikin tavoin.

Stuart Gordon: Re-Animator
Nuori lääkäri on kehittänyt seerumin, joka herättää kuolleet henkiin. Huonostihan siinä lopulta käy, sillä henkiin herätetyistä tulee riettaita ja väkivaltaisia. Outo ja pähkähullu kauhusekoilu.

Kurt Bernhardt: Arvoituksellinen nainen (Die Frau, nach der man sich sehnt)
Täydellisen epäuskottava kertomus nuoresta miehestä, joka näkee ohimennen junassa erään kaunottaren, hylkää rakastettunsa junan makuuvaunuun ja syöksyy päätä pahkaa ihastuksensa perään. Tyhjänpäiväinen draama huipentuu yllätykselliseen, mutta silti ainoaan oikeaan loppuratkaisuun, mutta muilta osin tarinassa ei ole juuri tarttumapintaa ja ilman Marlene Dietrichiä tätä tuskin edes muistettaisiin.

Edvin Laine: Niskavuoren Aarne
Viehättävillä maaseutukuvilla alkava, mutta pian puisevaksi ja jäykäksi muuttuva draama, jossa Niskavuoren tila on vaarassa joutua vieraiden käsiin.

Gerhard Lamprecht: Viides sääty (Die Verrufenen)
Tinkimätön ja asiallinen kuvaus vankilasta vapautuneesta insinööristä, joka menettää tuomionsa vuoksi niin vaimonsa kuin kotinsakin, ajautuu yhteiskunnan pohjalle, mutta säilyttää silti omanarvontuntonsa ja nousee periksi antamattomuudellaan takaisin jaloilleen ja kohti parempaa tulevaisuutta. Lopun yhteiskunnallinen sanoma olisi monen muun ohjaajan elokuvassa pelkkää sanahelinää, mutta Lamprecht ei leiki vakavalla aiheella: ”Köyhyys ja kurjuus, paheet ja alkoholi sysäävät ihmisen niin sanottuun ’viidenteen kastiin’. On ihmisiä, jotka eivät pysty pakenemaan kohtaloaan. Se on oma maailmansa, jota kohtaan me hyökkäämme korjaamisen sijaan.”

Uwe Jens Krafft: Bergenstoget plyndret i natt (Schneeschuhbanditen)
Norjalais-saksalainen romanttinen rikoselokuva, jossa rikkaan rautatiepohatan tyttäreen ihastunut nuori mies päättää ystäviensä kanssa ryöstää Bergenistä Osloon matkalla olevan matkustajajunan. Todella vaatimattoman elokuvan ihastuttavimpana hetkenä voi pitää lyhyttä kohtausta, jossa Tom Heiberg ihailee nyttemmin kadonneeksi merkityn Tom Mix -elokuvan Aaveratsastaja (1924) mainosjulistetta.

Joachim Rønning, Espen Sandberg: Pirates of the Caribbean: Salazar’s Revenge
Chaplinin Kaupungin valojen alkukohtausta varioiva huumoripitoinen jaksokaan ei pelasta tämän saagan viidettä osaa, jossa on kyllä vauhtia, mutta myös kosolti tyhjänpäiväisyyksiä. Kahden tunnin mitassaan silti varsin vaivattomasti läpi istuttava elokuva.

Kenji Mizoguchi: Ristiinnaulitut rakastavaiset (Chikamatsu monogatari)
Epäsovinnaiseen rakkaussuhteeseen tai aviorikokseen syyllistyneet naulitaan koko kansan ihailtaviksi ja sama kohtalo on odotettavissa nuorella printterillä ja hänen työnantajansa vaimolla, jolla väitetään olevan suhde. Pakomatkasta muodostuu vastoinkäymisten sävyttämä, sillä rehellisimpiinkään ihmisiin ei tällaisissa tapauksissa voi luottaa. Perusvarma draama, jota Mizoguchin tyylitietoinen ohjaus vain korostaa.

Satyajit Ray: Seemabaddha (engl. Company Limited)
Kalkutta-trilogian keskimmäinen osa (ja samalla myös ainoa länsimaissa julkaistu osa) kertoo tuuletin- ja valaisintehtaan myyntipäälliköstä, joka havittelee nousua johtoportaaseen. Nuori mies on valmis toimimaan oikein ja kunniallisesti, mutta saadakseen haluamansa hänen on turvauduttava epärehellisyyteen. Vahva, joskin verkkaisesti etenevä elokuva sopii teemoiltaan minne tahansa.

Bob Rafelson: Rajut kuviot (Five Easy Pieces)
Jack Nicholsonin vahva roolityö kannattelee tarinaa, jossa musiikilliset ambitionsa hylännyt nuori mies elää keskivertoa elämää pikkukaupungissa. Paluu kotikonnuille tulee isän sairastumisen myötä ajankohtaiseksi, mutta millaisena hän näkee menneisyytensä tänään? Neljästä Oscar-ehdokkuudesta (elokuva, miespääosa, naispääosa, alkuperäiskäsikirjoitus) ei tarttunut hyppysiin ainoatakaan.

Ernst Lubitsch: Sumurun
Suuriin ja näyttäviin puitteisiin luotu näyttämöpantomiimin elokuvaversio esittelee koko joukon saksalaisen elokuvan tunnetuimpia näyttelijöitä, mutta ei missään vaiheessa kasva osiensa summaksi. Eroottisesti viritetyt ihmissuhdekuviot ovat sotkuisia ja aikansa eläneitä, eikä kerronnassakaan ole samanlaista kepeyttä kuin Lubitschin elokuvissa yleensä.

Arthur Robison: Ilmiantaja (The Informer)
Huomattavalla budjetilla toteutetun, kansainvälisellä tekijäryhmällä varustetun draaman tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alun poliittisesti kuohuvaan Dubliniin, jossa eri ääripäät tarttuvat hanakasti myös aseisiin. Kuvaus on komeaa ja varjot tanssivat seinillä kuin film noireissa konsanaan, joskin studioon luotu Dublin on turhan steriilin ja keinotekoisen oloinen. John Fordin kuusi vuotta myöhemmin ohjaama, neljän Oscar-palkinnon arvoinen versio on tätä näkemystä taiteellisempi ja onnistuneesti dramaattisempi.

Tuulen viemää

”Etelä vajoaa polvilleen, eikä enää nouse. Menneisyys tuhoutuu edessämme.”

1939 on jäänyt elokuvahistorian kirjoihin kaikkien aikojen elokuvavuotena ja etenkin Hollywoodissa tehtailtiin hienoja teoksia kuukausi toisensa jälkeen: Jesse James, Hyökkäys erämaassa (Stagecoach), Kansan sankari (Young Mr. Lincoln), Vain enkeleillä on siivet (Only Angels Have Wings), Humiseva harju (Wuthering Heights), Ninotchka, Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington) ja Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Vuoden ylittämättömin tuotanto oli kuitenkin Margaret Mitchellin menestysromaaniin perustuva Tuulen viemää (Gone with the Wind).

Tuulen viemää syntyi yhden elokuvantekijän unelmasta, koki tuotantovaiheissaan suuria vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, kasvoi todelliseksi mediaspektaakkeliksi ja lopulta yhdeksi kaikkien aikojen menestyneimmistä elokuvista. Se on Hollywoodin glamourin ruumiillistuma ja talousromahduksen vuosistakin huolimatta voitosta voittoon kulkeneen elokuva-alan kruununjalokivi, jonka lumo ja teho eivät ole laantuneet vuosikymmenten saatossa rahtuakaan – tähän on tosin kliseisesti todettava, että Tuulen viemää on elokuva, joka on ehdottomasti koettava suurelta kankaalta ja kunnon äänentoistolla, muuten siitä ei saa kaikkia tehoja irti.

Elokuvan tarina kattaa suunnilleen saman aikakauden kuin D. W. Griffithin neljännesvuosisata aiemmin ohjaama Kansakunnan synty (The Birth of Nation, 1915). Sen avainhahmoja ovat vauraan etelävaltiolaisen plantaasinomistajan hemmoteltu ja tulisieluinen tytär Scarlett O’Hara (Vivien Leigh), hänen ikuisen rakkautensa kohde Ashley Wilkes (Leslie Howard), tämän hyveellinen ja läheisistään aina parasta uskova vaimo Melanie (Olivia de Havilland) ja ihmissuhteiden entisestäänkin sotkuista pakkaa läsnäolollaan sekoittava kapteeni Rhett Butler (Clark Gable). Rauhallisesta, joskin sotaa ennakoivasta unelmien ja muistojen aikakaudesta kuljetaan sodan kautta jälleenrakentamisen aikaan. Elämän uudelleen järjestäminen, ihmissuhteiden vaaliminen ja periksiantamattomasti paremman huomisen puolesta taisteleminen ovat ydinkysymyksiä elokuvassa, jonka tarina määrittää tulevan suurvallan kriittisintä aikakautta.

Tuulen viemää on perinteisesti luokiteltu naisten elokuvaksi, sellaiseksi puku- ja nyyhkydraamaksi, jota raavaan miehen ei sovi ainakaan vapaaehtoisesti katsoa. Näin se pikaisesti silmäillen voi ollakin, etenkin kun elokuvan keskeisin hahmo on elokuvahistorian häikäilemättömimpien ihmissuhdepelureiden kärkikaartiin lukeutuva Scarlett O’Hara. Mutta todellisuudessa Tuulen viemää on paljon muutakin, sillä pelkästään koreisiin pukuihin nojautuvana, naisiin ja heidän tunteisiinsa vetoavana teoksena Tuulen viemää ei olisi pystynyt kamppailemaan suosiosta kaikkien vuosikymmenten, suuren yleisön alati muuttuvien makutottumusten ja nykypäivän spektaakkeleiden kanssa.

”Maa on ainoa asia, jonka puolesta kannattaa taistella ja kuolla.”

Tuulen viemää on elokuva perheestä, sen kiinnipitävistä voimista ja loppumattomasta taistelutahdosta. Vaikka Scarlett O’Hara ei aina pelaakaan kaikkein puhtaimpien sääntöjen mukaan ja katsoja näkee hänessä ensisijaisesti pyrkyrin ja opportunistin, hän muistaa aina myös tukea perhettään ja läheisimpiään. Hänen vastapuolensa on ikuinen ymmärryksen ja ystävällisyyden hymy kasvoillaan kulkeva Melanie, jonka hyvyys ja hellyys estävät Scarlettia ja hänen toimiaan arvostelevien ihmisten repiä perhe ja sen ihmissuhteet kappaleiksi. Olivia de Havillandin hienostuneesti tulkitsema Melanie tuntuu jakavan katsojien mielipiteet hyvin vahvasti kahteen leiriin.

Kyseessä on myös tarina maasta, perinteistä ja kunniasta. Scarlett O’Haran kotiplantaasi Tara on valtava kokonaisuus, todellinen alueen ylpeyden aihe. Kun isä kertoo tyttärelleen sen arvosta, sanat kaikuvat vielä kuuroille korville. Kun Scarlett alkaa sodan myrskyistä palattuaan rakentaa tuhoutunutta kotitilaansa uudelleen ja taistella sen puolesta naarasleijonan tavoin, hän kasvaa siihen lopullisesti kiinni ja ymmärtää sen arvon. Lopulta juuri Scarlett on se, jonka neuvokkuus pelastaa Taran joutumasta nurkanvaltaajien ja onnenonkijoiden käsiin.

Amerikkalaisten elokuvantekijöiden suhde rahaan on ollut aina kiinnostava. Vaikka elokuva-ala ei ole mitään nappikauppaa ja sen keskeisillä tekijöillä on ollut aina vähintäänkin kelvolliset tulot, on raha esitetty elokuvissa lähes aina negatiivisena asiana. Tuulen viemää ei ole poikkeus. Itsekeskeinen ja lellitelty Scarlett kasvaa todelliseksi naiseksi vasta siinä vaiheessa, kun hänen tulee taistella tulevaisuutensa ja perheensä hyvinvoinnin eteen. Taran pelloilla annettu lupaus köyhyyden ja nälän voittamisesta toteutuu, mutta hän joutuu maksamaan siitä kovan hinnan. Yksinäisyys on rahan ja vallan pelottava vastapuoli, joka uhkaa lopulta myös Scarlettia. Tarinan loppuratkaisu antaa onneksi jokaiselle mahdollisuuden täydentää Scarlettin ja Rhettin elämä haluamallaan tavalla.

Tuulen viemää on myös kuvaus sodasta ja sen tuhoavasta voimasta. Sota kääntää elämän päälaelleen ja jakaa kortit uudelleen: häviäjälle ei jää muuta mahdollisuutta kuin niellä tappionsa ja ottaa vastaan almut, joita voittajat hänelle mahdollisesti jakavat. Erityisesti Yhdysvaltojen sisällissodan jälkimainingit tuntuvat olevan täynnä katkeruutta ja jopa vihaa, sillä niin Griffith kuin nyt Flemingkin kuvaavat etelävaltioihin tunkeutuvat onnenonkijat erityisen häikäilemättömiksi ja kylmäkiskoisiksi – ihonväristä riippumatta. Sotakohtausten vuoksi elokuvaa ei kannata kuitenkaan katsoa, sillä niitä ei ole suoranaisesti mukana lainkaan.

”Sota on aiheuttanut kaikki maailman kurjuudet. Ja kun sota on ohi, kukaan ei tiedä mikä sen aiheutti.”

Tämän kaiken lisäksi Tuulen viemää on myös suuri rakkauselokuva. Se ei ole kuitenkaan sitä Scarlettin ja Rhettin osalta, jotka menevät naimisiin pitkälti taloudellisten seikkojen vuoksi, vaan nimenomaan Ashleyn ja Melanien suuren rakkauden osalta. Heidän suhteensa on kiihkoton ja hillitty, kaikin puolin arvokas ja turvallinen. He kunnioittavat toisiaan koko liittonsa ajan, voittavat vastoinkäymisensä yhdessä, eivätkä kanna kaunaa toisilleen mitä tahansa tapahtuukin. Moni pitää Ashleyn hahmoa heikkona, mutta miksi vaihtaa tasapainoinen suhde ja ymmärtäväinen vaimo seikkailuun nuoren villikon kanssa, joka juoksee olemattomien unelmien ja kuvitelmien perässä ymmärtämättä niiden olevan vain harhaa?

Suuri yleisö oli mieltänyt Clark Gablen alusta alkaen Rhett Butlerin rooliin, mutta Scarlett O’Haran etsimisestä muodostui todellinen mediaspektaakkeli, kun toista tuhatta näyttelijätärtä ilmoitti olevansa kiinnostuneita roolista. Heidän joukossaan oli kymmeniä aikakautensa suuria nimiä aina Katherine Hepburnista Norma Sheareriin ja Paulette Goddardista Bette Davisiin. Koekuvauksista raportoitiin lähes päivittäin, kunnes osaan kiinnitettiin lopulta englantilainen Vivian Leigh. Jos Leigh oli tähän saakka saanut pysytellä pois parrasvaloista, Tuulen viemää ja sen mukanaan tuoma Oscar-palkinto pitivät huolen kuolemattomuudesta. Muut roolit miehitettiin huomattavasti vähemmällä huomiolla ja Hollywoodin historiasta kiinnostuneelle elokuva onkin todellinen ”näyttelijälöytöjen” aarreaitta. Hattie McDanielin saama Oscar-palkinto oli ensimmäinen mustalle näyttelijälle koskaan myönnetty kultainen patsas, kaikkiaan elokuva voitti 8 Oscaria.

”Tuulen viemää vetoaa kuitenkin perimmältään yli kansallisuusrajojen. Sitä on pyritty jäljittelemään ja sitä on tutkittu suurennuslasin kanssa aivan kuin se olisi viisasten kivi, jonka tuntiessaan tietää, miten populaarielokuva kasataan kokoon. Se on selitetty melkein puhki, mutta silti sen arvoitus on säilynyt lähes koskemattomana (…) Ahnainkaan yritys toistaa elokuvan tuotantotapaa, aihepiiriä tai henkilöhahmoja ei ole ratkaissut arvoitusta tässä loputtomaan ja hypnoottiseen toistoon orientoituneessa teollisuudessa.” (Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat I).

GONE WITH THE WIND, 1939 Yhdysvallat
Tuotanto: Selznick International/Metro-Goldwyn-Mayer. Tuottaja: David O. Selznick. Ohjaus: Victor Fleming. Käsikirjoitus: Sidney Howard (Margaret Mitchellin romaanista). Kuvaus: Ernest Haller, Ray Rennahan, Wilfred M. Cline. Lavastus: William Cameron Menzies, Lyle Wheeler. Leikkaus: Hal C. Kern, James E. Newcom. Musiikki: Max Steiner. Puvustus: Walter Plunkett. Tehosteet: Jack Cosgrove, Fred Albin, Arthur Johns.
Näyttelijät: Vivien Leigh (Scarlett O’Hara), Clark Gable (Rhett Butler), Leslie Howard (Ashley Wilkes), Olivia de Havilland (Melanie Hamilton), Hattie McDaniel (Mammy), Butterfly McQueen (Prissy), Thomas Mitchell (Gerald O’Hara), Evelyn Keyes (Suellen O’Hara), Ona Munson (Belle Watling), Ward Bond (Tom, jenkkikapteeni).

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2017

John Cassavetes: Minnie & Moskowitz (Minnie and Moskowitz)
Elokuva kommunikoinnin vaikeudesta. Moskowitz on nollasta sataan sekunnissa kiihtyvä hippi, joka tapaa nuoren ja sivistyneen naisen. He rakastuvat, mutta pystyvätkö näin erilaiset ihmiset luomaan pysyvää suhdetta? Mukava tuttavuus, ensimmäinen näkemäni Cassavetes-elokuva.

John W. Brunius: Päivänrinteen Synnöve (Synnöve Solbakken)
Norjalaisen Nobel-kirjailijan Bjørnstjerne Bjørnsonin romaaniin perustuva maalaisdraama kahdesta erilaiset taustat omaavasta nuoresta, joiden mahdollista tulevaa onnea varjostavat pahanilkiset juorut ja kieroilut. Karin Molander on nimiroolissa ihastuttavan luonnollinen, kun taas Lars Hanson sortuu paikka paikoin turhaan mahtailuun.

Henri-Georges Clouzot: Korppi (Le Corbeau)
Pieni ranskalaiskaupunki menee sekaisin, kun nimettömät kirjeet alkavat kertoa arkaluonteisia asioita kaupungin asukkaista ja heidän tekemisistään. Elokuva hermostutti aikalaisensa täysin ja se hyllytettiin joksikin aikaa, mutta on noussut sittemmin ansaitsemaansa arvostukseen. Luulen, että Clouzot’n mestariteos on saattanut innoittaa Stephen Kingiä tämän kirjoittaessa Tarpeellista tavaraa.

Fjodor Bondartšuk: 9. komppania (9 rota)
Suomalais-venäläis-ukrainalaista yhteistyötä oleva kuvaus Afganistanin sodasta. Pääpaino on nuorten alokkaiden ryhmässä, jossa ovat edustettuina kaikki sotaelokuville tyypilliset hahmot. Näyttävän näköinen, mutta aivan liian kliseinen elokuva ihastuttaa eniten aihevalinnallaan ja kaunistelemattomuudellaan. Poissa on myös amerikkalainen patriotismi ja perinteeksi muodostunut sotamiehen henkisen kasvun kuvaus.

Georg af Klercker: Laitakaupungin pappi (Förstadsprästen)
Tanskalaista elokuvaperinnettä henkivä melodraama kaupunkilaispapista, tähän rakastuneesta nuoresta naisesta ja heidän onnensa tielle tulevista ilkeämielisistä, juoruilevista ihmisistä. Kuriositeetti, johon kannattaa kuitenkin tutustua, sen verran harvassa tämän aikakauden ruotsalaiset elokuvat ovat.

Edgar Wright: Hot Fuzz
Lontoon – ja itse asiassa koko Englannin – paras ja tehokkain poliisi saa siirron syrjäiseen ja uneliaaseen pikkukylään. Pian hän huomaa ajautuneensa keskelle murha-aaltoa, jossa lähes jokainen kyläläinen tuntuu olevan jollain tapaa osallisena. Miellyttävää brittihuumoria ja sopivan verevää toimintaa sisältävä parituntinen.

Francis Ford Coppola: Kummisetä-trilogia (The Godfather I-III)
Corleonen mafiasuvun tarina. Nuori, orvoksi jäänyt siirtolaispoika luo yhden New Yorkin suurimmista mafiaperheistä ja hänen kuoltuaan valta siirtyy perheen nuorimmalle pojalle, joka alkaa ulottaa lonkeroita rahamaailmaan. Kolmas osa on kahta aiempaa heikompi, mutta silti tyylikäs päätös trilogialle. Unohtumattomia henkilöitä ja tapahtumia on vaikka kuinka, kuten myös unohtumattomia roolisuorituksiakin.

Rune Carlsten: Vaarallinen kosinta (Ett farligt frieri)
Varakkaan Husabyn tilan kauniilla tyttärellä on monta ihailijaa ja kosijaehdokasta, mutta itse hän rakastaa vain pienen tilan poikaa, joka ei asemansa vuoksi kelpaa tytön isälle. Pienimuotoinen maalaisdraama yltää parhaimmillaan Lubitschin Saksassa tekemien farssien kaltaiseen ilkikurisuuteen, mutta katoaa lopulta keskinkertaisten ja helposti unohdettavien elokuvien massaan.

Satyajit Ray: Jumalatar (Devi)
1860-luvulle sijoittuva kertomus uskollisesta hurmoksesta ja kaiken tuhoavasta fanaattisuudesta. Päähenkilö on teinivaimo Daya, joka asuu miehensä opiskelujen ajan tämän perheen luona hoitaen heikosti liikkumaan kykenevää appeaan. Naisen hyvyys ja hellyys yhdistettynä uskonnollisesti fanaattisen apen yölliseen harhanäkyyn riittää vakuuttamaan tämän siitä, että hänen miniänsä on Kali-jumalattaren inkarnaatio. Marie Setonin mukaan Jumalatar näyttäytyy kaikkein vahvimpana, ellei peräti tärkeimpänä Rayn historiallisten elokuvien joukossa.

Andrei Tarkovski: Peili (Zerkalo)
Silkkaa runoutta.

Jacques Feyder: Carmen
Prosper Mériméen maailmankuulun novellin kunnianhimoisin ja suuritöisin mykkäfilmatisointi on näyttävä, mutta sisältää tarinansa osalta liikaa tyhjäkäyntiä. Näin ollen kokonaisuus on hengetön, paikoin jopa pitkäveteinen.

Georg af Klercker: Fyrvaktarens dotter (engl. The Lighthouse Keeper’s Daughter)
Georg af Klerckerin aktiiviuran viimeinen teos kertoo varakkaasta poikamiehestä, joka jättää vanhan elämänsä taakseen ja matkustaa majakanvartijan apulaiseksi syrjäiselle saarelle. Hän rakastuu majakanvartijan tyttäreen ja he menevät naimisiin, mutta kahden eri maailmasta olevan ihmisen yhteiselo osoittautuu vaikeammaksi kuin he ovat osanneet kuvitella. Lähtökohdiltaan hyvä tarina kärsii uskottavuuden puutteesta, sillä Mary Johnsonin tulkitseman nuoren morsiamen naiiviutta ja hyväuskoisuutta korostetaan niin paljon, että nainen alkaa näyttää katsojan silmissä suoranaiselta typerykseltä.

John Ford: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach)
Vauhdikas, tiivis ja erinomaisesti kirjoitetut henkilöhahmot sisältävä lännenelokuvan klassikko.

Raoul Walsh: Carmenin lemmentarina (Loves of Carmen)
”Meksikolaiseksi tuittupääksi” kutsuttu Dolores Del Rio säihkyy ja sähisee Raoul Walshin energisessä ja viihdyttävässä Carmen-filmatisoinnissa, joka nimensä mukaisesti keskittyy romanineidon lemmenseikkailuihin. ”Jose-parka. Minun olisi pitänyt rakastaa sinua enemmän – tai sinun minua vähemmän…”, kuolemaa tekevä kaunotar kuiskaa entiselle rakastetulleen. Rohkeat välitekstit antavat elokuvalle eroottisen lisämausteen.

Maurice Tourneur: Victory
Hyvin erikoinen tarina sivistystä karttavasta miehestä, joka hetken jalomielisyyden puuskassa päättää auttaa vaikeuksissa olevaa nuorta naista, vaikka tietääkin sen aiheuttavan ongelmia hänelle itselleen. Tourneurilla on totutusti silmää kuvalliselle kauneudelle ja näyttelijät ovat kauttaaltaan mainioita, mutta muilta osin Victory on vaatimaton elokuva aikansa eläneine opetuksineen. Mukana menossa sekä Lon Chaney että Wallace Beery.

Jean Renoir: Yöperhonen (La Chienne)
Renoirin huikea näkemys vaatimattoman konttoristin ajautumisesta kauniin prostituoidun pauloihin ja sitä kautta lopulta myös pohjalle. ”Ainutlaatuinen sekoitus farssia ja tragediaa, rikosdraamaa ja brechtiläistä vieraannuttamista. Se on yhtä aikaa karrikoiden etäännytetty ja kipeästi koskettava.” (Antti Alanen).

Matti Ijäs: Kaikella rakkaudella
Aikuismainen ja persoonallinen rakkauselokuva, josta puuttuu kokonaan suomalaisille elokuville tuttu farssimaisuus ja ala-arvoinen huumori. Ijäs kuljettaa pohjoiseen sijoittuvaa tarinaansa rauhallisen varmaoloisesti ja onnistuu luomaan kaikista keskeisistä hahmoista uskottavia ja helposti lähestyttäviä. Tyylikäs kokonaisuus.

Oliver Stone: JFK – avoin tapaus (JFK)
Faktaa ja fiktiota tehokkaasti pyörittelevä elokuva John F. Kennedyn salamurhasta. Jim Garrisonin kirjaan ja tutkimuksiin perustuva JFK - avoin tapaus nostaa esille liudan kysymyksiä, jotka saavat itse kunkin ajattelemaan presidentin murhan toteuttamista ja tarkoitusperiä aivan eri näkökantilta kuin mitä koulussa on opetettu (ainakin vielä 1980-luvulla). Kevin Costnerin esittämän lakimiehen loppupuheenvuoro keikkuu vaarallisen lähellä siirappisuutta, mutta Stone onnistuu lopulta viemään tarinansa kuivin jaloin loppuun asti. Ohjaajansa paras teos, järkäle, jota ihastellaan vielä vuosikymmentenkin kuluttua.

Kummisetä I-III

”Pidä ystävät lähellä, mutta viholliset vielä lähempänä.”

Ei ole mitenkään epätavallista, että menestyneet ja rakastetut elokuvat ovat syntyneet monien vaikeuksien ja vastoinkäymisten kautta. Epätavallista on sen sijaan se, että 1970-luvun alkupuolella valmistui kaksi kuolemattomaksi laskettavaa klassikkoa, joiden syntyyn ei alun perin tuntunut uskovan oikein kukaan. Toinen on Milos Formanin ohjaama, viisi tärkeintä Oscar-palkintoa voittanut Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo’s Nest, 1975), jonka filmausoikeuksia palloteltiin puolelta toiselle ennen kuin Forman tarttui ohjaksiin. Toinen on tietenkin Francis Ford Coppolan suurmiesluokkaan nostanut Kummisetä (The Godfather, 1972) kaksine jatko-osineen.

Kolmeosaiseksi paisunut elokuvasarja käynnistyi pienen budjetin toimintaelokuvana. Sen ohjaajaksi kiinnitettiin monien mutkien kautta nuori ja toistaiseksi vielä ilman menestyselokuvaa ollut Coppola, jota pidettiin kuitenkin taustojensa puolesta oikeana valintana tehtävään. Hän itse ei pitänyt elokuvaa ensi alkuun juuri minään, mutta innostui lopulta aiheesta siinä määrin, että hänestä tuli sen todellinen mestarismies, joka esitti rohkeasti vaatimuksia kaikkialle aina näyttelijävalintoja myöten: perheen päätä esittänyttä Marlon Brandoa pidettiin jo sammuneena tähtenä, eikä Michael Corleonen rooliin valittu Al Pacino vakuuttanut ensi alkuun ketään. Coppolan vaisto osui oikeaan, eikä mainittuihin rooleihin pysty näin jälkikäteen kuvittelemaan ketään muita.

Elokuva alkaa maailmansodan jälkeisestä New Yorkista. Päähenkilö Don Vito Corleone (Brando) on suuren mafiaperheen johtaja, jonka puoleen kaikki apua tarvitsevat yleensä kääntyvät. Hänen edustamansa maailman ylle on laskeutunut kuitenkin tummia pilviä, sillä huumekauppiaat ovat tunkemassa järjestäytyneen rikollisuuden alueelle, eikä Corleone katso sitä hyvällä. Välienselvittelyt johtavat väkivaltaisuuksiin, joissa hän loukkaantuu vakavasti. Tällöin perheen nuorin poika Michael (Pacino) ottaa kostotoimet hoitaakseen ja kun hänen vanhin veljensä Sonny (James Caan) tapetaan, siirtyy Michael askel askeleelta lähemmäs isänsä valtaistuinta ja perheen pään paikkaa.

Coppolan taito luoda intiimiä elokuvaa suuren, oopperamaisesti toteutetun spektaakkelin keskelle on ihailtavaa. Hän aloittaa kronikkansa romantisoituna ja nostalgisena perhekuvauksena näennäisen kunniakkaiden miesten aikakaudesta ja kasvattaa sen massiiviseksi visioksi maailmasta, jossa raha näyttelee kaikkein suurinta osaa ja ihmishenki on täysin arvoton. Paitsi kuvaus menestyksestä, Kummisetä on myös kuvaus menetyksestä, siitä, kuinka kaiken keskipisteenä ollut perheidylli murenee väärien ratkaisujen, itsekkyyden ja muuttuvan maailman puristuksessa. Vanhat arvot väistyvät uuden, häikäilemättömän toiminnan tieltä, kun yhä useampi haluaa osalliseksi rikkauksista ja on valmis menemään äärimmäisyyksiin ne saavuttaakseen.

Kaiken keskipisteenä on tietysti Michael Corleone, isänsä paikan perinyt sotasankari, jonka tarkoituksena ei ole ollut edes heittäytyä mafian maailmaan. Hänestä tulee silti kylmäverisempi ja vallanhimoisempi kuin lähes koko New Yorkia taskussaan pitänyt isänsä: Michaelille ei riitä pelkkä suurkaupunki, hän haluaa laajentaa imperiuminsa kaikkialle maailmaan. Se tarkoittaa tarvittaessa murhaamista, mikä ei ole hänelle ongelma – henkensä menettävät lopulta niin lähisukulaiset kuin tuntemattomatkin. Ironista, mutta ei suinkaan yllättävää, että valtansa huipulla Michael on yksinäisempi ja eristäytyneempi kuin koskaan.

Kummisetää on aina kehuttu sekä miljöö- että tapainkuvauksensa osalta. Niitä hienompaa on kuitenkin henkilökuvaus, kuinka Coppola ja Puzo ovat onnistuneet tekemään jokaisesta ruudulla vilahtavasta henkilöstä tärkeän, lihaa ja verta olevan hahmon, joiden tavat ja repliikit jäävät pitkäksi aikaa katsojan mieleen. Vahvan panoksen antavat tietysti monet tutut näyttelijät, joita putkahtelee esiin milloin mistäkin. Viimeistä osaa lukuun ottamatta Coppola tuntuu valinneen ryhmänsä onnistuneesti ja siinäkin oikeastaan vain Andy Garcia erottuu muuta ryhmää heikompana – aivan kuin hän kävisi jatkuvasti ylikierroksilla ja tulkitsisi roolinsa innostumisen vuoksi roimasti heikommin kuin mihin taitojensa puolesta pystyisi.

Coppola on aina ollut parhaimmillaan suurten aiheiden kuvaajana, eikä Kummisetä-trilogia ole poikkeus. Ne ovat mestariteoksia paitsi yksittäisinä elokuvina, myös trilogiana yksi elokuvahistorian parhaista. Se on kauttaaltaan vahvasti luotu kokonaisuus, jota ei edes viimeisen osan heikkoudet pysty kaatamaan. Kerronta on laajasta aikajänteestään huolimatta tiivistä ja mukaansa tempaavaa, hahmot ja rooleihin valitut näyttelijät ensiluokkaisia, ajankuva huolella luotu ja Nino Rotan mestarillinen musiikki kuorruttaa herkullisesti koko komeuden.

”Perhettä ei voi ikinä menettää…”

THE GODFATHER (1972) – THE GODFATHER PART II (1974) – THE GODFATHER PART III (1990), Yhdysvallat
Tuotanto: Alfrand Productions (I), Coppola Company (II), Zoetrope Studios (III). Tuotannonjohto: Robert Evans (I), Francis Ford Coppola (II), Fred Fuchs, Nicholas Cage (III). Tuottajat: Albert S. Ruddy (I), Francis Ford Coppola (II, III). Ohjaus: Francis Ford Coppola. Käsikirjoitus: Mario Puzo, Francis Ford Coppola (Puzon romaanin pohjalta). Kuvaus: Gordon Willis. Lavastus: Dean Tavoularis. Leikkaus: William Reynolds (I), Peter Zinner, Barry Malkin, Richard Marks (II), Barry Malkin, Lisa Fruchtman, Walter Murch (III). Musiikki: Nino Rota (I, II), Carmine Coppola (III). Puvustus: Anna Hill Johnstone (I), Theadora Van Runkle (II), Milena Canonero (III).
Näyttelijät: Al Pacino (Michael Corleone), Marlon Bradon (Don Vito Corleone), Robert De Niro (Vito Corleone nuorena), James Caan (Sonny Corleone), John Cazale (Fredo Corleone), Talia Shire (Connie), Diane Keaton (Kay Adams), Richard Castellano (Clemenza), Robert Duvall (Tom Hagen), Sterling Hayden (komisario McCluskey), Richard Conte (Barzini), Al Lettieri (Sollozzo), Alex Rocco (Moe Greene), Lenny Montana (Luca Brasi), Lee Strasberg (Hyman Roth), Andy Garcia (Vincent Mancini), Eli Wallach (Don Altobello), Joe Mantegna (Joey Zasa), Bridget Fonda (Grace Hamilton), Sofia Coppola (Mary Corleone).

Katsotut elokuvat: maaliskuu 2017

Přemysl Pražský: Batalion (engl. Battalion)
Löyhästi tositapahtumiin perustuva tarina arvostetusta lakimiehestä, jonka elämä romahtaa hänen saadessaan tietää vaimonsa salasuhteesta. Lakimies päättää unohtaa menneen elämänsä ja siihen liittyneet ihmiset kertaheitolla ja katoaa Prahan alamaailmaan. Batalionia pidetään kotimaansa elokuvan monitoimimiehenä muistetun Pražskýn ohjaajanuran kohokohtana.

Satyajit Ray: Yksinäinen nainen (Charulata)
Menestyvällä päätoimittajalla ei ole aikaa kotona päivänsä viettävälle vaimolleen, joten mies pyytää joukon sukulaisiaan vierailulle. Yksi heistä herättää vaimon mielenkiinnon, mutta kiellettyä tilannetta ei sovi päästää liian pitkälle. Vähäeleinen ja rauhallinen elokuva vaatinee katselukerran jos toisenkin auetakseen kunnolla. Rayn oma suosikki.

Boris Barnet: Laitakaupunki (Okraina)
Kehuttu neuvostoliittolaisen äänielokuvan varhainen edustaja kertoo pienen venäläiskylän vaiheista ensimmäisen maailmansodan vuosina. Sain tällä toisella katselukerralla irti enemmän kuin ensimmäisellä, mutta en vieläkään täysin ymmärrä tämän suuruutta.

Fritz Lang: Vakoilija (Spione)
Thea von Harboun romaaniin perustuva jännityselokuva mestaririkollisesta, joka ryöstää joukkoineen hallitusten salaisia dokumentteja ja lakaisee säälimättömästi kaikki todistajat tieltään. Louis Feuilladen sarjafilmien hengessä tehty Vakoilija on lennokkuudestaan huolimatta tylsähkö ja moneen suuntaan haarautuvat juonenkäänteet kasvattavat kestoa liiaksi.

Rex Ingram: Sydänverta (The Magician)
Hämäräperäinen okkultisti alkaa vainota kaunista amerikkalaista kuvanveistäjää juoneltaan heppoisessa, mutta tunnelmaltaan mainiossa mykkäelokuvassa.

Satyajit Ray: Kansanvihollinen (Ganashatru)
Kunnianarvoisa lääkäri huomaa, että läheisen temppelin juomavesi sairastuttaa ihmiset. Kun hän yrittää tuoda asian julki, hän saa vastaansa sekä paikalliset poliitikot että temppelin ylläpitäjät. Mitä voi sanoa julkisuudessa ja mitä jättää sanomatta, siinä Rayn upean elokuvan sisältö tiivistettynä.

Boris Barnet: Sinisen meren rannalla (U samogo sinego morja)
Kaksi merimiestä pelastuu syrjäiselle saarelle ja rakastuu samaan naiseen, mikä aiheuttaa ennen pitkää ongelmia heidän välilleen. Arkirealismi ja runollisuus kulkevat käsi kädessä kohti loppuhuipentumaa, joka on lopulta ainoa sopiva tähän tarinaan. Tyylikäs tuttavuus.

Rex Ingram: Meremme (Mare Nostrum)
Ingramin ensimmäinen Nizzassa ohjaama elokuva pohjautui Ibáñezin kertomukseen espanjalaisesta merikapteenista, joka sodan aikana Napolissa vieraillessaan ajautuu ulkomaisen agentin pauloihin ja sen seurauksena moraaliseen vastuuseen suuren matkustaja-aluksen upottamisesta. Välimeren kauniissa maisemissa kuvattu elokuva yhdistelee vakoilijatarinaa, romantiikkaa ja kostoelementtejä, mutta tekee sen kaiken hallitusti ja vaivatta.

James Cruze: Ponipikalähetti (The Pony Express)
Sacramenton kaupungin senaattori Glen haluaa irrottaa Kalifornian liittovaltiosta, mutta paikalle saapuva nuori korttihai sotkee hänen suunnitelmansa perusteellisesti. Hollywoodilaisittain huoliteltu ajankuvaus jokilaivoineen, karavaaneineen ja lännenkaupunkeineen ihastuttaa, mutta lopputuloksesta puuttuvat ne aitouden aspektit, jotka tekivät ohjaajansa edellisestä lännenelokuvasta, Karavaanista (1923), lajityyppinsä merkkiteoksen.

Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea
Väkevä draama nuoresta miehestä, joka palaa monen vuoden jälkeen kotikonnuilleen huoltamaan sydänkohtaukseen kuolleen veljensä teini-ikäistä poikaa ja kohtaa samalla monet menneisyyden haamuista. Tasapainoinen, erittäin hyvin näytelty ja toteutettu elokuva osoittaa, ettei elämässä kaikki mene aina suunnitelmien mukaan, vaikka kuinka niin haluaisi.

Marshall Neilan: M’liss
Höperön ja alkoholisoituneen isänsä sekä tämän lemmikkikanan kanssa asuva temperamenttinen rasavillityttö rakastuu kotikylänsä komearaamiseen opettajaan, asettuu tämän rinnalle isänsä murhaa käsittelevässä oikeudenkäynnissä ja voittaa lopulta myös miehen sydämen. ”Vertaansa vailla oleva kaunotar”. (Kevin Brownlow).

David Yates: Tarzanin legenda (The Legend of Tarzan)
Yllättävän toimiva viidakkoseikkailu eikä lainkaan niin tietokonepelimäinen kuin olin odottanut. Loppu oli turhankin hutaistun oloinen, mutta ehkä isolta kankaalta katsottuna olisi toiminut paremmin?

Danny Boyle: Sunshine
Maasta lähetetty tutkimusalus törmää edeltäjäänsä ja löytää sieltä jotain, mitä ei kaiken järjen mukaan pitäisi enää edes olla. Komean näköinen ja mielenkiintoinen scifi-pätkä.

Hans Karl Breslauer: Die Stadt ohne Juden (engl. The City without Jews)
Fiktiivinen kuvaus Utopia-nimisestä valtiosta, joka päättää häätää kaikki maassa asuvat juutalaiset muualle. Elokuvan parasta antia ovat Wienin kadulla kuvatut mielenosoitukset ja marssit, minkä lisäksi mukaan on yhytetty myös kaikuja saksalaisesta ekspressionismista. Loppua kohden meno hyytyy kuitenkin pahasti.

F. W. Murnau: Matka yöhön (Der Gang in die Nacht)
Murnaun varhaisimman säilyneen ohjaustyön päähenkilö on arvostettu tohtori Börne, joka jättää viehättävän tanssijattaren vuoksi vaimonsa ja muuttaa tämän kanssa pieneen merenrantakylään. Rakastavaisten onni ei kestä kauan, sillä nainen rakastuu tohtorin parantamaan taidemaalariin. Saksalainen alakulo ja skandinaavinen luonnonlyriikka sulautuvat hienosti toisiinsa hurjan loppuhuipentuman omaavassa draamassa.

Lois Weber: Too Wise Wives
Tarina kahdesta hyvin toimeentulevasta amerikkalaisesta pariskunnasta, joista toisessa vaimo haluaa miehensä nauttivan niistä asioista joista hän itsekin pitää, kun taas toisessa vaimo on valmis miellyttämään miestään kaikin tavoin saadakseen vastaisuudessakin nauttia tämän paksusta shekkivihosta. Muuten pätevää keskitasoa, mutta lopun moraalinen opetus tuntuu liian vaivattomalta ja yllätyksettömältä.

Lambert Hillyer: Pookkeri Bill (White Oak)
William S. Hartin suuriin teoksiin lukeutuva Pookkeri Bill sisältää lähes jokaisen lännenelokuvan juonenkäänteen ja lainalaisuuden, mutta käyttää niitä onnistuneesti ja kokonaisuuteen sopivasti.

Tri Arnold Fanck & G. W. Pabst: Valkoinen helvetti (Die Weisse Hölle vom Piz Palü)
Komea ja tasapainoinen elokuva sai innoituksensa tosielämästä, nuorten vuorikiipeilijöiden onnettomuudesta kertovasta lehtiuutisesta. Se kertoo Alpeilla lomailevista rakastavaisista, jotka auttavat heidän kanssaan samaan vuoristomajaan asettuvaa miestä löytämään tämän vuoristoon kuolleen vaimon ruumiin. Kekseliäillä kamerakulmilla luoduissa kiipeilyjaksoissa on vaaran ja jännityksen tunnetta, upeasti valaistut yökohtaukset ovat mainitsemisen arvoisia, eikä sotaveteraani Ernst Udet’n lentojaksojakaan sovi vähätellä.

G. W. Pabst: Vallankumouksen hornankattila (Die Liebe der Jeanne Ney)
Ranskalaistytön ja bolsevikkinuorukaisen yhteinen tie vie Venäjän vallankumouksen moukaroimalta Krimiltä Pariisiin, jossa häikäilemätön rikollinen on valmis tekemään kaikkensa heidän onnensa tuhoamiseksi. Liikkuva kamera tekee Pabstin ohjauksessa huomattavasti huomaamattomampaa työtä kuin Murnaun tai Dupontin kuuluisammissa teoksissa ja leikkaus on puolestaan niin sulavaa, ettei siihen kiinnitä edes huomiota. Siksi onkin sääli, että tarinassa ei ole muun elokuvan omaavaa voimaa ja painokkuutta.

G. W. Pabst: Sielun salaisuus (Geheimnisse einer Seele. Ein psychoanalytischer Film)
Naapurustossa tapahtunut raaka murha suistaa lempeän kemistin tolaltaan ja hän alkaa tuntea kammoa veitsiä kohtaan. Kaikelle kansalle ymmärrettävästi selitetty, joskin erittäin tiivistetty ja lopulta myös ennalta-arvattava sairauskertomus kiehtoo runsaan symboliikan ja kuvallisen liioittelemattomuuden ansiosta, minkä lisäksi Krauss eläytyy mieleltään järkkyneen miehen rooliin ensiluokkaisesti.

Gustav Ucicky: Café Elektric (engl. Café Electric)
Rikkaan perheen tytär heittäytyy rikollisen syliin sodanjälkeiseen Wieniin sijoittuvassa rikosdraamassa, jossa nuori Marlene Dietrich pääsee esittelemään näyttelijäntaitojaan ja seksuaalista vetovoimaansa. Juoni on vaatimaton, mutta ajan henki on saatu talletettua hyvin kuvaan.

Asghar Farhadi: The Salesman
Nuori pariskunta muuttaa uuteen vuokra-asuntoon. Yksin kotona oleva vaimo tekee kohtalokkaan erehdyksen ja päästää tunkeilijan sisään, jonka seurauksena nainen loukkaantuu. Mies selvittää vierailijan nimen ja alkaa hautoa kostoa. Intensiivinen ja eloisa, liioittelematon ja ajatuksia herättävä The Salesman jatkaa Farhadin loistavien elokuvien sarjaa.

Dan Gilroy: Nightcrawler
Jake Gyllenhaal on kaveri, joka kuvaa onnettomuuspaikkoja aamu-uutisiin. Mitä paremmin hän menestyy, sitä pidemmälle hän on valmis menemään. Gyllenhaal tekee täyttä oikeutta kierolle roolihahmolleen ja eläytyy rooliinsa loistavasti.