Savonlinnan kansainvälinen luontoelokuvafestivaali 2018

Suomessa on lukuisia elokuvafestivaaleja ja -tapahtumia, joissa voi ihailla leffoja aina ikivanhoista mykkäelokuvista tuoreimpiin lyhytelokuviin, maamme jostain syystä kiertäneisiin erikoisuuksiin sekä erikoisiin amatöörituotantoihin. Muutamat tapahtumat ovat nousseet pienimuotoisista juhlista lähes koko elokuvaväkeä puhuttaviksi merkkitapahtumiksi, kun taas toiset ovat jääneet tahtoen tai tahtomattaan hieman taka-alalle, pienen harrastajapiirin iloksi. Savonlinnan luontoelokuvafestivaali (SINFF) kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, vaikkakin sen suosio on koko ajan nousussa ja tänä vuonna järjestetty yhdeksäs festivaali rikkoi aiemmat yleisöennätykset 3500 kävijällään – parannusta edellisvuoteen tuli tuhannen katsojan verran.

Kolmepäiväinen luontoelokuvafestivaali on erittäin viehättävä tapahtuma. Itse olen ollut siitä tietoinen jo muutaman vuoden ajan, mutta elokuun kiireet ovat estäneet joka vuosi osallistumisen. Tänä vuonna päätin mennä vaimoni kanssa lauantaiksi paikalle ja ihastuin savonlinnalaisten meininkiin niin, että ensi vuonna sille täytynee varata koko viikonloppu.

Savonlinnan luontoelokuvafestivaalin tekijät ovat rakentaneet elokuvien ympärille koko joukon tapahtumia, jotka houkuttelevat kävijöitä ympäri Suomea. Näytösten välillä voi piipahtaa festarisaunassa, ihailla taidenäyttelyä, rentoutua joogaamalla, tavata kansainvälisiä vieraita tai vaikka osallistua suositulle Norpparisteilylle. Festivaali-infoa on runsaasti saatavilla kaikkialta, eikä vierailijan todellakaan tarvitse miettiä sormi suussa, missä mitäkin järjestetään - nelikymmenpäinen talkoolaisryhmä tietää kuinka vieraista pidetään hyvää huolta. Tähän kun vielä lisätään Savonlinnan viehättävyys nimenomaan kesäkaupunkina ja tämän vuoden säät, saadaan lopputulos, joka toimii joka osa-alueella.

Ohjelmisto oli tänäkin vuonna laadukas ja kattava sisältäen yli 30 lyhyttä ja pitkää elokuvaa luonnosta ja ympäristöstä. Näistä meidän ohjelmistoomme valikoitui kolme: kiinalainen animaatio Big Fish & Begonia (2016), puolalaisen Agnieszka Hollandin näytelmäelokuva Jäljet (Pokot, 2017) ja Andreas Pichlerin työstämä saksalais-italialainen dokumentti The Milk System (2017). Kaksi ensimmäistä elokuvaa esitettiin elokuvateatteri Killassa ja viimeinen kävelymatkan päässä olevassa Riihisaaren museossa.

Big Fish & Begonia kertoo meren alla olevasta rinnakkaismaailmasta, jonka 16 vuotta täyttäneet nuoret lähtevät delfiineiksi muuntuneina viikoksi ihmisten maailmaan katsomaan, kuinka he hoitavat luontoa ja etenkin kaikkea meriin liittyvää. Tarinan keskipisteessä on nuori neito Chun, joka takertuu viimeisenä päivänään suureen verkkoon ja on jo lähellä menettää henkensä, kunnes rannikolla asuva nuorukainen pelastaa hänen henkensä. Valitettavasti nuorukainen itse hukkuu ja Chunin tehtäväksi jää yrittää palauttaa hänet elävänä ihmisten keskuuteen. Tästä ei seuraa kuitenkaan kuin katastrofi, sillä luonnon lakeja ei pidä käydä muuttelemaan. Taiturimainen animaatio muistuttaa monilta osin studio Ghiblin teoksia, mutta on kuitenkin riittävän omaperäinen ja kekseliäs ollakseen pelkkä kopio. Erityisesti tausta on maalattu mestarillisesti. Kokonaisuus on aavistuksen verran liian pitkä, mutta ei kuitenkaan merkittävästi.

Agnieszka Holland on pitkän linjan puolalaisveteraani, jonka ensimmäinen ohjaustyö on vuodelta 1970. Viime vuosina hän on tehnyt enimmäkseen tv-töitä, mutta siinä sivussa on syntynyt myös varsin erikoinen ja omaperäinen luontoelokuva Jäljet. Tarinan päähenkilönä on koiriensa kanssa Puolan maaseudulla asusteleva Janina Duszejko (Agnieszka Mandat-Grabka), joka käy vimmaiseen taisteluun alueella harjoitettavaa salametsästystä vastaan. Duszejko ei saa korruptoituneilta viranomaisilta apua, jolloin näyttää siltä, että eläimet asettuvat suojelijansa puolelle raivaten tieltään salametsästäjän toisensa jälkeen. Tilanne hämmästyttää kaikkia, mutta Duszejkon puheet eläinten osuudesta murhiin kaikuvat kuuroille korville. Näppärät juonenkäänteet ja kaunis luontokuvaus pitävät katsojan otteessaan, vaikkakin kokonaisuutta olisi sopinut hieman tiivistää. Mukaan liitetyt kirkkojaksot alleviivaavat tehokkaasti menneen maailman otetta nykypäivästäkin.

Viimeiseksi ja kenties odotetuimmaksi elokuvaksi jäi dokumentti The Milk System, joka kertoi koruttomasti eurooppalaisen maitobisneksen tilan: kuinka EU:n tarkoituksena on lobata suuryrityksiä ja mahdollistaa niiden maailmanvalloitus, vaikka se samalla tuhoaa muiden maanosien työllisyyttä ja aiheuttaa köyhyyttä ja nälänhätää, joiden seurauksena ihmisvirrat valuvat ensin suurkaupunkeihin ja sitä kautta myös Eurooppaan. Tanskalaiset maitotilalliset toteavat olevansa jatkuvassa velkakierteessä ja etteivät pystyisi tekemään mitään ilman saamiaan tukia, saksalainen perinnetila ansaitsee puolestaan enemmän lietteestä tekemällään sähköllä kuin maidolla, jonka tuottajahinnat ovat surkeat. Härät ovat pelkkää ylimääräistä jätettä, joista eroon pääseminen on vaikeaa. Järjettömän kokoiset utareet omaavien lehmien ainoana tehtävänä on puolestaan maidon tuottaminen ja jopa yli 20-vuotiaaksi elävän eläimen elinkaari päättyykin usein jo neljän vuoden jälkeen, jolloin se ei ole enää omistajalleen riittävän hyödyllinen. Ympäristötuhot ovat laajat ja peruuttamattomat, mutta mitä siitä, kunhan raha vain virtaa parhaissa asemissa olevien tileille. The Milk System on elokuva, jolle soisi runsaasti näkyvyyttä, enkä pistäisi pahakseni, vaikka se liitettäisiin osaksi koulujen opetusta.

Näihin alakuloisiin tunnelmiin oli hyvä päättää ensivierailu Savonlinnan luontoelokuvafestivaalilla. Se ei jää kuitenkaan viimeiseksi, pikemminkin tästä voi katsoa uuden perinteen alkavan.

Katsotut elokuvat: heinäkuu 2018

Leo McCarey: Rouvani sulhanen (The Awful Truth, 1937)
Screwball-komedia avioparista, jonka liitto kariutuu luottamuksen puutteeseen, mutta joka juuri ennen eron voimaan astumista löytää toisensa uudelleen ja päättää palata yhteen. Cary Grant ja Irene Dunne ovat hyvä pääosapari ja tapahtumat rullaavat kepeästi, joskin turhan ilmeisin juonenkääntein loppuun asti.

Luis Buñuel: Kulta-aika (L’age d’Or, 1930)
Elokuva, joka on jostain syystä saanut vuosittaisen katseluperinteen. Kuvastoltaan vähemmän shokeeraava kuin Andalusialainen koira (1928), mutta ei myöskään yhtä itsetarkoituksellinen, joten siksi Kulta-ajan parissa viihtyy paremmin. Loppuhuipentuma on komea.

Raoul Walsh: Klondike Annie (1936)
Mae West esittää sanfranciscolaista ravintolaesiintyjää, joka tappaa isäntänsä ja suuntaa karkumatkalle pohjoiseen. Hän päätyy pieneen kaivoskaupunkiin ja saavuttaa nimeä väärällä identiteetillä esiintyen pelastusarmeijalaisena. West on elementissään molempina hahmoina ja Victor McLaglen tukee häntä hyvin. ”(Ympäri)leikattu teos jäi Westin viimeiseksi suureksi elokuvaksi.” (Antti Alanen).

Jacques Tati: Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de Monsieur Hulot, 1953)
Tatin kenties kuuluisin teos lukeutuu Peter von Baghin Elämää suurempien elokuvien katalogiin, joten sai siksi katseluvuoronsa, vaikka en olekaan Tatin komiikan suuri ystävä. Riemuloma Rivieralla ei muuta käsitystä, sillä koin koko jutun häiritsevän epätasaiseksi. Yksittäisen kohtaukset toimivat kelvollisesti, mutta kokonaisuus tuntuu horjuvalta ja Tatin omaperäinen hahmo liiankin omaperäiseltä ollakseen millään muotoa uskottava.

Satyajit Ray: Musiikkihuone (Jalsaghar, 1958)
Apu-trilogian keskellä valmistunut kertomus rappiosta ja unohduksesta. Päähenkilö on iäkäs, elämässään kaiken menettänyt maanomistaja, jonka liiketoimissa menestynyt naapuri haluaa syrjäyttää vallasta ja nousta alueen merkittävämmäksi henkilöksi. Pitkä arvostelu: https://kinokabinetti.blogspot.com/2018/07/musiikkihuone.html

Marcel Carné: Varjojen yö (Le Jour se lève, 1939)
Jean Gabinin esittämä Francois ampuu miehen huoneessaan. Ennen kuin poliisit saavat hänet kiinni, takaumat kertovat Francoisin tekemän veriteon taustat. Simppeli ihmissuhdedraama, jonka visuaalisuus on ihailtavaa, mutta valitettavasti tarina ei oikein nouse sellaiseen lentoon kuin toivoisi. Pääosanelikko on mainio.

Jean Cocteau: Orfeus (Orphée, 1950)
Tarina Orfeuksesta, nuorukaisesta, joka himoitsee menestystä niin kipeästi, ettei huomaa kunnolla edes vaimonsa kuolemaa. Hän matkustaa tuonpuoleiseen noutaakseen vaimonsa kotiin, mutta yhteiselo osoittautuu vaikeaksi, sillä mies menettää naisensa lopullisesti, mikäli vain vilkaiseekaan tätä. Lopulta Orfeukseen itse rakastunut kuolema kuitenkin heltyy ja laskee avioparin takaisin elämään. Viehättävä elokuva elämää suuremmasta rakkaudesta.

Max Mack: Der Andere (aka The Other, 1913)
Tohtori Jekyllin ja herra Hyden tarinaa varioiva kertomus miehestä, joka loukkaantuu ja jonka mieli jakautuu aina öisin kahtia: päivällä hän on viileästi maailmaa tarkkaileva miljonääri, yöllä hänestä tulee varas, joka murtautuu lopulta omaan kartanoonsa. Toteutukseltaan jähmeä ja raskassoutuinen elokuva on harvoja yleisessä jakelussa olevia maailmansotaa edeltäviä saksalaiselokuvia.

Orson Welles: Mahtavat Ambersonit (Magnificent Ambersons, 1942)
Kaihoa täynnä oleva sukukronikka, jossa ennen niin mahtava Ambersonin-Miniferin perhe menettää uuden aikakauden myötä kaiken valtansa ja omaisuutensa. Komea teos.

Jean Renoir: Kultavaunut (The Golden Coach, 1952)
Renoirin myöhäiskauden pääteoksiin lukeutuva kertomus Peruun matkustavasta commedia dell’arte -seurueesta, jonka päätähti Camilla (Anna Magnani) saa paikalliset suurmiehet niin pyörälle päästään, että hänelle luovutetaan vastikään maahan tilatut kultaiset hevosvaunut. Meno on rentoa ja railakasta, mutta myös hyvin dialogivetoista, joten olisi suotavaa saada joskus tämä nähtyä kunnon julkaisulta tai miksei jopa teatterissa.

Masaki Kobayashi: Harakiri (Seppuku, 1962)
Salaperäinen ronin eli isännätön samurai saapuu ruhtinas Iin linnaan pyytämään lupaa harakiriin. Todellisuudessa muukalainen on tullut kostamaan sisarensa miehen kohtalon, sillä häntä on kidutettu ruhtinaan samuraiarmeijan taholta todella julmasti. Kaikkien aikojen suuriin samuraielokuviin lukeutuva Harakiri kulkee vääjäämättömästi kohti veristä loppuhuipentumaa, joka on aivan Akira Kurosawan elokuvien veroinen. Tatsuya Nakadai on pääosassa mies paikallaan.

Ari Aster: Hereditary – pahan perintö (Hereditary, 2018)
Joka puolella vahvasti suitsutusta saanut uuden ajan kauhuelokuva kertoo amerikkalaisen ydinperheen vaietuista salaisuuksista ja niihin liittyvistä kauheuksista. Tai niin ainakin väitetään, mutta itse en saanut tästä kauhistelusta irti kuin reilu kaksi tuntia pitkän sekamelskan, joka yrittää lainailla genren klassikkoteosten parhaimpia puolia siinä kuitenkaan onnistumatta. Muutamat oivat ideat eivät kanna loppuun asti, kun vastineeksi on tarjolla myös outoja näkyjä, katossa mönkiviä hahmoja ja vaatimatonta säikyttelyä. Liian paljon melua tyhjästä.

Brian De Palma: Sodan arvet (Casualties of War, 1989)
Neljä idioottia sotilasta raahaa vietnamilaistytön viidakkoon, pitää panttivankinaan ja raiskaa tämän. Partion viides jäsen, Michael J. Foxin esittämä sotamies katsoo touhua voimattomana sivusta ja haastaa myöhemmin toverinsa oikeuteen. Karikatyyrimäiset hahmot ja häiritsevästi elehtivät näyttelijät (etenkin Sean Penn ja Donald Patrick Harvey) tekevät elokuvasta tuskallisen katsoa. Aiheesta olisi varmasti saanut paljon enemmän irti.

Christy Cabanne: The Mummy’s Hand (1940)
Universalin surkea jatko-osa Muumiolle (1932). Kuten niin monissa muissakin vastaavissa kauhisteluissa, tässäkin ollaan kaivoksilla ja Kharis-muumio herätetään henkiin. Murha jos toinenkin ehtii tapahtua, ennen kuin urheat arkeologit saavat tuhottua muumion ja tämän palvelijan.

Victor Sjöström: Ajomies (Körkarlen, 1921)
Selma Lagerlöfin novelliin perustuva kertomus alkoholistista, joka käy kuolemansa hetkellä läpi elämänsä ja tekonsa. Teknisesti loistelias elokuva toimii moitteetta myös juonensa osalta ja pääosanesittäjät (Sjöström, Hilda Borgström) ovat mahtavia. Ingmar Bergmanin suosikkielokuva ei ole menettänyt rahtuakaan tehostaan sitten valmistumisensa.

Harold Young: The Mummy’s Tomb (1942)
The Mummy’s Handia heikompi muumiokauhistelu, jossa edellisessä osassa tuhottu Kharis saapuu palvelijoineen Yhdysvaltoihin ja alkaa tappaa hänen hautansa häpäisijöitä. Ensimmäinen vartti on edellisosan kertausta ja loppu menee muumion tuhotöiden tekemiseen ja niiden selvittämiseen. Muumio-sarjan heikoin tekele.

Steven Spielberg: Kolmannen asteen yhteys (Close Encounter of the Third Kind)
Kiinnostava ja hyvin tuotettu, mutta myös hivenen liian pitkä ja tyhjäkäyntiäkin sisältävä tieteiselokuva maassa vierailevista avaruuden muukalaisista, jotka sieppaavat ihmisiä aluksilleen ja palauttavat nämä takaisin, kun eivät niitä enää tarvitse. Hallitus salaa tietysti kaiken kansalaisilta, vaikka todisteet humanoidien vierailusta ovat kiistattomat. Richard Dreyfuss on elementissään pakkomielteen omaisesti tapahtumista kiinnostuvana taviksena.

Reginald Le Borg: The Mummy’s Ghost (1944)
Kharis paloi tuhkaksi edellisen elokuvan lopussa, vai paloiko sittenkään? Ei palanut, vaan tekee John Carradinen esittämän käskyttäjänsä komennossa taas tuhojaan yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. The Mummy’s Ghost on parannusta edelliseen osaan, mutta ei kuitenkaan merkittävästi parempi. Loppuhuipentuma on yllättävän onnistunut.

Leslie Goodwins: The Mummy’s Curse (1944)
Muumio-sarjan viimeinen osa. Edellinen osa linkittyy kerrankin tarinaan uskottavasti, kun suohon uponneen muumion hautapaikka kuivataan ja näin ollen Kharis on taas vapaa mellastamaan elävien parissa. Muuta järkevää tässä(kään) osassa ei ole.

Samuel Fuller: Valkoinen koira (White Dog, 1982)
Tositapahtumiin pohjautuva kertomus nuoresta näyttelijättärestä, joka ottaa hoidettavakseen loukkaantuneen koiran. Koira osoittautuu mustien kimppuun hyökkääväksi ”valkoiseksi koiraksi”, jolloin muuan eläintenkouluttaja ottaa tavoitteekseen opettaa koira uusille tavoille. Kiihkoilematon ja kaunistelematon elokuva kantaa vaivatta maaliin saakka ja välttää tällaisten elokuvien pahimmat sudenkuopat onnistuneesti.

Richard Brooks: Kissa kuumalla katolla (Cat on a Hot Tin Roof, 1958)
Paul Newman ja Elizabeth Taylor ratkovat avioliitto-ongelmia samaan aikaan kun miehen isä tekee kuolemaa ja veli vaimoineen kyttää komeaa perintötilaa itselleen. Tennessee Williamsin näytelmään perustuvassa elokuvaversiossa on runsaasti kiperää sanailua ja hyviä dialogipätkiä itse kullekin, mutta loppua kohden myös hivenen tyhjäkäyntiä. Näyttelijät ovat loistavia.

Erle C. Kenton: The Ghost of Frankenstein (1942)
Tohtori Frankensteinin perintö elää taikauskoisessa maalaiskylässä, jonka asukkaat päättävät tuhota tämän linnan. Tietämättään he vapauttavat näin hirviön maallisesta vankilastaan, eikä aikaakaan, kun Frankensteinin omalaatuinen Igor-palvelija saapuu hirviön kanssa tohtorin veljen luo esittämään vaatimuksiaan. Lon Chaney ei ole kovinkaan onnistunut valinta hirviöksi, eivätkä Sir Cedric Hardwicke tai Lionel Atwill saa juuri mitään aikaiseksi, mutta Bela Lugosi loistaa Igorin roolissa. Helppo elokuva katsoa, mutta erittäin helppo myös unohtaa.

Irvin Willat: Behind the Door (1919)
Räikeä sotapropagandaelokuva esittää saksalaiset todella synkässä valossa. Päähenkilö on amerikkalainen laivaston upseeri, joka menettää vaimonsa saksalaissotilaiden leikkikaluksi, mutta saa lopulta kostonsa unohtumattomalla tavalla. Hobart Bosworth näyttelee roolinsa paikoin räikeästi yli, mutta on silti erinomainen valinta pääosaan.

Andre de Toth: Vahakabinetti (Wax Museum, 1953)
Vincent Price esittää mielipuolista vahanukketaiteilijaa alun perin 3D-tekniikalla tehdyssä kauhuelokuvassa. Kuuromykkää apuria näyttelee nuori Charles Bronson. Tyylikäs vanhan liiton kauhuelokuva.

Mike Flanagan: Julma leikki (Gerald’s Game, 2017)
Vetelä yritys muuttaa Stephen Kingin psykologinen kauhutarina elokuvaksi.

Frank Borzage: Silkki- ja satiinisieluinen tyttö (Back Pay, 1922)
Uneliaassa pikkukaupungissa elelevien rakastavaisten tiet eroavat, sillä nainen haluaa nähdä maailmaa, kun taas miehelle riittää rauhallinen elämä ilman sen suurempaa jännitystä. Maailmansota muuttaa kaiken, sillä mies loukkaantuu kuolettavasti ja nainen ymmärtää, ettei onnellisuudessa olekaan lopulta kyse vain materiasta. Tavanomainen kasvutarina, jota edes Borzagen kaltainen mestari ei saa nostettua korkeuksiin. Borzagen mykän kauden sotasankarit palasivat rintamalta lähes aina rampautuneina.

Andres Muschietti: Se (It, 2017)
Pitkäveteinen ja muovinen elokuvaversio Stephen Kingin parhaasta romaanista – tämä tosin on vasta ensimmäinen osa, jälkimmäinen puolisko valmistunee ensi vuonna. Elokuvaan ei oltu saatu siirrettyä rahtuakaan Kingin tarinan tunnelmasta, joka on kuitenkin sen parasta antia.  Edellinenkään versio (1990) ei ollut kuolematon, mutta Tim Curryn Pennywise-klovni jäi sentään pysyvästi mieleen. Bill Skarsgårdin vastaava on alusta alkaen väärillä raiteilla ja jos paperivenettään uittava Georgie on niin typerä, että antautuu tuollaisen hirviöpellen uhriksi, joutaa kuollakin.

Louis Friedlander: Korppi (The Raven, 1935)
Bela Lugosi irrottelee sydämensä kyllyydestä Edgar Allan Poeta siteeraavana kirurgina, joka rakastuu potilaaseensa ja päättää saada tämän itselleen vaikka vilpillisiä keinoja käyttäen. Välikädeksi valikoituu Boris Karloffin esittämä rikollinen, jonka kiusaaminen on varmasti tuonut sadistista mielihyvää myös kulissien ulkopuolella, jäihän Lugosi näistä kauhutähdistä selvästi toisen viulun soittajaksi. Universalin kauhuelokuvien parhaimmistoa.

Tom Holland: Kauhun yö (Fright Night, 1985)
Vampyyri muuttaa lähiöön ja saa naapurin pojan elämän sekaisin. Keskiverto kasarikauhistelu sortuu jaaritteluun, mutta vastaavasti muutamat vitsit ovat oikein toimivia ja vampyyrimaskit hauskasti ylivedettyjä. Mukana menossa myös Roddy McDowall.

Mark Robson: Seitsemäs uhri (The Seventh Victim, 1943)
Nuori nainen matkustaa New Yorkiin tutkimaan sisarensa äkillistä katoamista ja joutuu tekemisiin saatananpalvontaryhmän kanssa. Tarina hyytyy loppua kohden, mutta alkupuolisko on erittäin tunnelmallista ja ennakkoluulotonta kauhuelokuvaa.

Richard Rosson & Lewis Milestone: Tule sellaisena kuin olet! (Fine Manners, 1926)
Upporikas poikamies rakastuu kabareetanssijaan ja pyrkii ennen naimisiin menoa kouluttamaan tästä oikean seurapiiriladyn vain ymmärtääkseen lopulta, ettei rakkaudessa pitäisi olla mitään tekemistä luokkarajojen kanssa. Gloria Swansonissa on särmää ja Eugene O’Brienissa tyyliä, mutta juoni on kaikkine käänteineen turhankin tuttu ja väritön, eikä kahden erilaisen maailman yhteentörmäyksestä saada sen enempää draamaa kuin komediaakaan. Swansonin viimeinen elokuva Paramountille.

Ralph Ince: Reckless Youth (1922)
Nuori nainen ei välitä aviomiehensä tunteista pätkääkään, vaan juhlii kuin viimeistä päivää 1920-luvun vauhdikkaassa New Yorkissa. Lopulta hän ymmärtää tehneensä väärin ja päättää taistella miehensä rakkauden vielä takaisin. Juonessa on ideaa, mutta toteutus on yksiulotteinen ja vanhentunut.

Andrew Douglas: The Amityville Horror (2005)
Luojan tähden paetkaa (1979) -elokuvan uusintafilmatisointi alkaa lupaavasti, mutta sortuu sitten turhaan säikyttelyyn ja selittelyyn. Uusioperheen pään muutos leppoisasta isäehdokkaasta kirvestä heiluttavaksi mielipuoleksi on turhan nopea ja jo pelkästään siksi epäuskottava. Kuuluisalle kummitustalolle yritetään rakentaa myös kattavampaa historiaa kuin aiemmissa teoksissa, mutta turhaan: miksi kaikki pitää aina pyrkiä selittämään?

Robert Wise: Ruumiinsieppaajat (The Body Snatcher, 1945)
Boris Karloff varastaa ruumiita Henry Daniellin esittämän tohtorin tarpeisiin vuoden 1831 Edinburghissa. Tositapahtumien innoittama tarina kulkee moitteetta, mustavalkokuvaus on erittäin näyttävää ja Karloff tekee uransa parhaimpiin lukeutuvan roolisuorituksen.

King Vidor: Jokapäiväinen leipämme (Our Daily Bread, 1934)
Jatko-osa Kansan miehelle (1928). Suurkaupungissa köyhyyttä kokevat John ja Mary Sims muuttavat maaseudulle ja perustavat hallinnoimalleen maatilalle kollektiivin. Paikalle saapuva suttura ja pahasti vaivaava kuivuus sekoittavat pakan perusteellisesti, mutta viime hetkellä John keksii ratkaisut ongelmiin ja tila pelastuu. Vaikuttava elokuva, joskaan ei edeltäjänsä veroinen.

Fred Niblo: Rakkauden ikuinen taistelu (Sex, 1920)
MGM:n glamourilla silatuista tuotannoista paremmin tunnetun Niblon varhainen ohjaustyö on kertomus miehiä surutta pyörittävästä naisesta, joka saa lopulta maistaa omaa lääkettään ja huomata, että todellinen rakkaus kestää koviakin vastoinkäymisiä. Elokuva on siisti ja hyvällä maulla toteutettu, mutta moraalinen sormenheristely ja mieshahmojen värittömyys heikentävät kokonaisuutta jonkin verran.

Jacques Tourneur: Kissaihmiset (Cat People, 1942)
Tourneurin tummanpuhuva ja runollinen kauhuelokuva rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta. Unenomainen tunnelma toimii vieläkin ja kohtaus uima-altaalla on syystäkin kuuluisa.