Tuulen viemää

”Etelä vajoaa polvilleen, eikä enää nouse. Menneisyys tuhoutuu edessämme.”

1939 on jäänyt elokuvahistorian kirjoihin kaikkien aikojen elokuvavuotena ja etenkin Hollywoodissa tehtailtiin hienoja teoksia kuukausi toisensa jälkeen: Jesse James, Hyökkäys erämaassa (Stagecoach), Kansan sankari (Young Mr. Lincoln), Vain enkeleillä on siivet (Only Angels Have Wings), Humiseva harju (Wuthering Heights), Ninotchka, Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington) ja Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Vuoden ylittämättömin tuotanto oli kuitenkin Margaret Mitchellin menestysromaaniin perustuva Tuulen viemää (Gone with the Wind).

Tuulen viemää syntyi yhden elokuvantekijän unelmasta, koki tuotantovaiheissaan suuria vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, kasvoi todelliseksi mediaspektaakkeliksi ja lopulta yhdeksi kaikkien aikojen menestyneimmistä elokuvista. Se on Hollywoodin glamourin ruumiillistuma ja talousromahduksen vuosistakin huolimatta voitosta voittoon kulkeneen elokuva-alan kruununjalokivi, jonka lumo ja teho eivät ole laantuneet vuosikymmenten saatossa rahtuakaan – tähän on tosin kliseisesti todettava, että Tuulen viemää on elokuva, joka on ehdottomasti koettava suurelta kankaalta ja kunnon äänentoistolla, muuten siitä ei saa kaikkia tehoja irti.

Elokuvan tarina kattaa suunnilleen saman aikakauden kuin D. W. Griffithin neljännesvuosisata aiemmin ohjaama Kansakunnan synty (The Birth of Nation, 1915). Sen avainhahmoja ovat vauraan etelävaltiolaisen plantaasinomistajan hemmoteltu ja tulisieluinen tytär Scarlett O’Hara (Vivien Leigh), hänen ikuisen rakkautensa kohde Ashley Wilkes (Leslie Howard), tämän hyveellinen ja läheisistään aina parasta uskova vaimo Melanie (Olivia de Havilland) ja ihmissuhteiden entisestäänkin sotkuista pakkaa läsnäolollaan sekoittava kapteeni Rhett Butler (Clark Gable). Rauhallisesta, joskin sotaa ennakoivasta unelmien ja muistojen aikakaudesta kuljetaan sodan kautta jälleenrakentamisen aikaan. Elämän uudelleen järjestäminen, ihmissuhteiden vaaliminen ja periksiantamattomasti paremman huomisen puolesta taisteleminen ovat ydinkysymyksiä elokuvassa, jonka tarina määrittää tulevan suurvallan kriittisintä aikakautta.

Tuulen viemää on perinteisesti luokiteltu naisten elokuvaksi, sellaiseksi puku- ja nyyhkydraamaksi, jota raavaan miehen ei sovi ainakaan vapaaehtoisesti katsoa. Näin se pikaisesti silmäillen voi ollakin, etenkin kun elokuvan keskeisin hahmo on elokuvahistorian häikäilemättömimpien ihmissuhdepelureiden kärkikaartiin lukeutuva Scarlett O’Hara. Mutta todellisuudessa Tuulen viemää on paljon muutakin, sillä pelkästään koreisiin pukuihin nojautuvana, naisiin ja heidän tunteisiinsa vetoavana teoksena Tuulen viemää ei olisi pystynyt kamppailemaan suosiosta kaikkien vuosikymmenten, suuren yleisön alati muuttuvien makutottumusten ja nykypäivän spektaakkeleiden kanssa.

”Maa on ainoa asia, jonka puolesta kannattaa taistella ja kuolla.”

Tuulen viemää on elokuva perheestä, sen kiinnipitävistä voimista ja loppumattomasta taistelutahdosta. Vaikka Scarlett O’Hara ei aina pelaakaan kaikkein puhtaimpien sääntöjen mukaan ja katsoja näkee hänessä ensisijaisesti pyrkyrin ja opportunistin, hän muistaa aina myös tukea perhettään ja läheisimpiään. Hänen vastapuolensa on ikuinen ymmärryksen ja ystävällisyyden hymy kasvoillaan kulkeva Melanie, jonka hyvyys ja hellyys estävät Scarlettia ja hänen toimiaan arvostelevien ihmisten repiä perhe ja sen ihmissuhteet kappaleiksi. Olivia de Havillandin hienostuneesti tulkitsema Melanie tuntuu jakavan katsojien mielipiteet hyvin vahvasti kahteen leiriin.

Kyseessä on myös tarina maasta, perinteistä ja kunniasta. Scarlett O’Haran kotiplantaasi Tara on valtava kokonaisuus, todellinen alueen ylpeyden aihe. Kun isä kertoo tyttärelleen sen arvosta, sanat kaikuvat vielä kuuroille korville. Kun Scarlett alkaa sodan myrskyistä palattuaan rakentaa tuhoutunutta kotitilaansa uudelleen ja taistella sen puolesta naarasleijonan tavoin, hän kasvaa siihen lopullisesti kiinni ja ymmärtää sen arvon. Lopulta juuri Scarlett on se, jonka neuvokkuus pelastaa Taran joutumasta nurkanvaltaajien ja onnenonkijoiden käsiin.

Amerikkalaisten elokuvantekijöiden suhde rahaan on ollut aina kiinnostava. Vaikka elokuva-ala ei ole mitään nappikauppaa ja sen keskeisillä tekijöillä on ollut aina vähintäänkin kelvolliset tulot, on raha esitetty elokuvissa lähes aina negatiivisena asiana. Tuulen viemää ei ole poikkeus. Itsekeskeinen ja lellitelty Scarlett kasvaa todelliseksi naiseksi vasta siinä vaiheessa, kun hänen tulee taistella tulevaisuutensa ja perheensä hyvinvoinnin eteen. Taran pelloilla annettu lupaus köyhyyden ja nälän voittamisesta toteutuu, mutta hän joutuu maksamaan siitä kovan hinnan. Yksinäisyys on rahan ja vallan pelottava vastapuoli, joka uhkaa lopulta myös Scarlettia. Tarinan loppuratkaisu antaa onneksi jokaiselle mahdollisuuden täydentää Scarlettin ja Rhettin elämä haluamallaan tavalla.

Tuulen viemää on myös kuvaus sodasta ja sen tuhoavasta voimasta. Sota kääntää elämän päälaelleen ja jakaa kortit uudelleen: häviäjälle ei jää muuta mahdollisuutta kuin niellä tappionsa ja ottaa vastaan almut, joita voittajat hänelle mahdollisesti jakavat. Erityisesti Yhdysvaltojen sisällissodan jälkimainingit tuntuvat olevan täynnä katkeruutta ja jopa vihaa, sillä niin Griffith kuin nyt Flemingkin kuvaavat etelävaltioihin tunkeutuvat onnenonkijat erityisen häikäilemättömiksi ja kylmäkiskoisiksi – ihonväristä riippumatta. Sotakohtausten vuoksi elokuvaa ei kannata kuitenkaan katsoa, sillä niitä ei ole suoranaisesti mukana lainkaan.

”Sota on aiheuttanut kaikki maailman kurjuudet. Ja kun sota on ohi, kukaan ei tiedä mikä sen aiheutti.”

Tämän kaiken lisäksi Tuulen viemää on myös suuri rakkauselokuva. Se ei ole kuitenkaan sitä Scarlettin ja Rhettin osalta, jotka menevät naimisiin pitkälti taloudellisten seikkojen vuoksi, vaan nimenomaan Ashleyn ja Melanien suuren rakkauden osalta. Heidän suhteensa on kiihkoton ja hillitty, kaikin puolin arvokas ja turvallinen. He kunnioittavat toisiaan koko liittonsa ajan, voittavat vastoinkäymisensä yhdessä, eivätkä kanna kaunaa toisilleen mitä tahansa tapahtuukin. Moni pitää Ashleyn hahmoa heikkona, mutta miksi vaihtaa tasapainoinen suhde ja ymmärtäväinen vaimo seikkailuun nuoren villikon kanssa, joka juoksee olemattomien unelmien ja kuvitelmien perässä ymmärtämättä niiden olevan vain harhaa?

Suuri yleisö oli mieltänyt Clark Gablen alusta alkaen Rhett Butlerin rooliin, mutta Scarlett O’Haran etsimisestä muodostui todellinen mediaspektaakkeli, kun toista tuhatta näyttelijätärtä ilmoitti olevansa kiinnostuneita roolista. Heidän joukossaan oli kymmeniä aikakautensa suuria nimiä aina Katherine Hepburnista Norma Sheareriin ja Paulette Goddardista Bette Davisiin. Koekuvauksista raportoitiin lähes päivittäin, kunnes osaan kiinnitettiin lopulta englantilainen Vivian Leigh. Jos Leigh oli tähän saakka saanut pysytellä pois parrasvaloista, Tuulen viemää ja sen mukanaan tuoma Oscar-palkinto pitivät huolen kuolemattomuudesta. Muut roolit miehitettiin huomattavasti vähemmällä huomiolla ja Hollywoodin historiasta kiinnostuneelle elokuva onkin todellinen ”näyttelijälöytöjen” aarreaitta. Hattie McDanielin saama Oscar-palkinto oli ensimmäinen mustalle näyttelijälle koskaan myönnetty kultainen patsas, kaikkiaan elokuva voitti 8 Oscaria.

”Tuulen viemää vetoaa kuitenkin perimmältään yli kansallisuusrajojen. Sitä on pyritty jäljittelemään ja sitä on tutkittu suurennuslasin kanssa aivan kuin se olisi viisasten kivi, jonka tuntiessaan tietää, miten populaarielokuva kasataan kokoon. Se on selitetty melkein puhki, mutta silti sen arvoitus on säilynyt lähes koskemattomana (…) Ahnainkaan yritys toistaa elokuvan tuotantotapaa, aihepiiriä tai henkilöhahmoja ei ole ratkaissut arvoitusta tässä loputtomaan ja hypnoottiseen toistoon orientoituneessa teollisuudessa.” (Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat I).

GONE WITH THE WIND, 1939 Yhdysvallat
Tuotanto: Selznick International/Metro-Goldwyn-Mayer. Tuottaja: David O. Selznick. Ohjaus: Victor Fleming. Käsikirjoitus: Sidney Howard (Margaret Mitchellin romaanista). Kuvaus: Ernest Haller, Ray Rennahan, Wilfred M. Cline. Lavastus: William Cameron Menzies, Lyle Wheeler. Leikkaus: Hal C. Kern, James E. Newcom. Musiikki: Max Steiner. Puvustus: Walter Plunkett. Tehosteet: Jack Cosgrove, Fred Albin, Arthur Johns.
Näyttelijät: Vivien Leigh (Scarlett O’Hara), Clark Gable (Rhett Butler), Leslie Howard (Ashley Wilkes), Olivia de Havilland (Melanie Hamilton), Hattie McDaniel (Mammy), Butterfly McQueen (Prissy), Thomas Mitchell (Gerald O’Hara), Evelyn Keyes (Suellen O’Hara), Ona Munson (Belle Watling), Ward Bond (Tom, jenkkikapteeni).

Katsotut elokuvat: huhtikuu 2017

John Cassavetes: Minnie & Moskowitz (Minnie and Moskowitz)
Elokuva kommunikoinnin vaikeudesta. Moskowitz on nollasta sataan sekunnissa kiihtyvä hippi, joka tapaa nuoren ja sivistyneen naisen. He rakastuvat, mutta pystyvätkö näin erilaiset ihmiset luomaan pysyvää suhdetta? Mukava tuttavuus, ensimmäinen näkemäni Cassavetes-elokuva.

John W. Brunius: Päivänrinteen Synnöve (Synnöve Solbakken)
Norjalaisen Nobel-kirjailijan Bjørnstjerne Bjørnsonin romaaniin perustuva maalaisdraama kahdesta erilaiset taustat omaavasta nuoresta, joiden mahdollista tulevaa onnea varjostavat pahanilkiset juorut ja kieroilut. Karin Molander on nimiroolissa ihastuttavan luonnollinen, kun taas Lars Hanson sortuu paikka paikoin turhaan mahtailuun.

Henri-Georges Clouzot: Korppi (Le Corbeau)
Pieni ranskalaiskaupunki menee sekaisin, kun nimettömät kirjeet alkavat kertoa arkaluonteisia asioita kaupungin asukkaista ja heidän tekemisistään. Elokuva hermostutti aikalaisensa täysin ja se hyllytettiin joksikin aikaa, mutta on noussut sittemmin ansaitsemaansa arvostukseen. Luulen, että Clouzot’n mestariteos on saattanut innoittaa Stephen Kingiä tämän kirjoittaessa Tarpeellista tavaraa.

Fjodor Bondartšuk: 9. komppania (9 rota)
Suomalais-venäläis-ukrainalaista yhteistyötä oleva kuvaus Afganistanin sodasta. Pääpaino on nuorten alokkaiden ryhmässä, jossa ovat edustettuina kaikki sotaelokuville tyypilliset hahmot. Näyttävän näköinen, mutta aivan liian kliseinen elokuva ihastuttaa eniten aihevalinnallaan ja kaunistelemattomuudellaan. Poissa on myös amerikkalainen patriotismi ja perinteeksi muodostunut sotamiehen henkisen kasvun kuvaus.

Georg af Klercker: Laitakaupungin pappi (Förstadsprästen)
Tanskalaista elokuvaperinnettä henkivä melodraama kaupunkilaispapista, tähän rakastuneesta nuoresta naisesta ja heidän onnensa tielle tulevista ilkeämielisistä, juoruilevista ihmisistä. Kuriositeetti, johon kannattaa kuitenkin tutustua, sen verran harvassa tämän aikakauden ruotsalaiset elokuvat ovat.

Edgar Wright: Hot Fuzz
Lontoon – ja itse asiassa koko Englannin – paras ja tehokkain poliisi saa siirron syrjäiseen ja uneliaaseen pikkukylään. Pian hän huomaa ajautuneensa keskelle murha-aaltoa, jossa lähes jokainen kyläläinen tuntuu olevan jollain tapaa osallisena. Miellyttävää brittihuumoria ja sopivan verevää toimintaa sisältävä parituntinen.

Francis Ford Coppola: Kummisetä-trilogia (The Godfather I-III)
Corleonen mafiasuvun tarina. Nuori, orvoksi jäänyt siirtolaispoika luo yhden New Yorkin suurimmista mafiaperheistä ja hänen kuoltuaan valta siirtyy perheen nuorimmalle pojalle, joka alkaa ulottaa lonkeroita rahamaailmaan. Kolmas osa on kahta aiempaa heikompi, mutta silti tyylikäs päätös trilogialle. Unohtumattomia henkilöitä ja tapahtumia on vaikka kuinka, kuten myös unohtumattomia roolisuorituksiakin.

Rune Carlsten: Vaarallinen kosinta (Ett farligt frieri)
Varakkaan Husabyn tilan kauniilla tyttärellä on monta ihailijaa ja kosijaehdokasta, mutta itse hän rakastaa vain pienen tilan poikaa, joka ei asemansa vuoksi kelpaa tytön isälle. Pienimuotoinen maalaisdraama yltää parhaimmillaan Lubitschin Saksassa tekemien farssien kaltaiseen ilkikurisuuteen, mutta katoaa lopulta keskinkertaisten ja helposti unohdettavien elokuvien massaan.

Satyajit Ray: Jumalatar (Devi)
1860-luvulle sijoittuva kertomus uskollisesta hurmoksesta ja kaiken tuhoavasta fanaattisuudesta. Päähenkilö on teinivaimo Daya, joka asuu miehensä opiskelujen ajan tämän perheen luona hoitaen heikosti liikkumaan kykenevää appeaan. Naisen hyvyys ja hellyys yhdistettynä uskonnollisesti fanaattisen apen yölliseen harhanäkyyn riittää vakuuttamaan tämän siitä, että hänen miniänsä on Kali-jumalattaren inkarnaatio. Marie Setonin mukaan Jumalatar näyttäytyy kaikkein vahvimpana, ellei peräti tärkeimpänä Rayn historiallisten elokuvien joukossa.

Andrei Tarkovski: Peili (Zerkalo)
Silkkaa runoutta.

Jacques Feyder: Carmen
Prosper Mériméen maailmankuulun novellin kunnianhimoisin ja suuritöisin mykkäfilmatisointi on näyttävä, mutta sisältää tarinansa osalta liikaa tyhjäkäyntiä. Näin ollen kokonaisuus on hengetön, paikoin jopa pitkäveteinen.

Georg af Klercker: Fyrvaktarens dotter (engl. The Lighthouse Keeper’s Daughter)
Georg af Klerckerin aktiiviuran viimeinen teos kertoo varakkaasta poikamiehestä, joka jättää vanhan elämänsä taakseen ja matkustaa majakanvartijan apulaiseksi syrjäiselle saarelle. Hän rakastuu majakanvartijan tyttäreen ja he menevät naimisiin, mutta kahden eri maailmasta olevan ihmisen yhteiselo osoittautuu vaikeammaksi kuin he ovat osanneet kuvitella. Lähtökohdiltaan hyvä tarina kärsii uskottavuuden puutteesta, sillä Mary Johnsonin tulkitseman nuoren morsiamen naiiviutta ja hyväuskoisuutta korostetaan niin paljon, että nainen alkaa näyttää katsojan silmissä suoranaiselta typerykseltä.

John Ford: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach)
Vauhdikas, tiivis ja erinomaisesti kirjoitetut henkilöhahmot sisältävä lännenelokuvan klassikko.

Raoul Walsh: Carmenin lemmentarina (Loves of Carmen)
”Meksikolaiseksi tuittupääksi” kutsuttu Dolores Del Rio säihkyy ja sähisee Raoul Walshin energisessä ja viihdyttävässä Carmen-filmatisoinnissa, joka nimensä mukaisesti keskittyy romanineidon lemmenseikkailuihin. ”Jose-parka. Minun olisi pitänyt rakastaa sinua enemmän – tai sinun minua vähemmän…”, kuolemaa tekevä kaunotar kuiskaa entiselle rakastetulleen. Rohkeat välitekstit antavat elokuvalle eroottisen lisämausteen.

Maurice Tourneur: Victory
Hyvin erikoinen tarina sivistystä karttavasta miehestä, joka hetken jalomielisyyden puuskassa päättää auttaa vaikeuksissa olevaa nuorta naista, vaikka tietääkin sen aiheuttavan ongelmia hänelle itselleen. Tourneurilla on totutusti silmää kuvalliselle kauneudelle ja näyttelijät ovat kauttaaltaan mainioita, mutta muilta osin Victory on vaatimaton elokuva aikansa eläneine opetuksineen. Mukana menossa sekä Lon Chaney että Wallace Beery.

Jean Renoir: Yöperhonen (La Chienne)
Renoirin huikea näkemys vaatimattoman konttoristin ajautumisesta kauniin prostituoidun pauloihin ja sitä kautta lopulta myös pohjalle. ”Ainutlaatuinen sekoitus farssia ja tragediaa, rikosdraamaa ja brechtiläistä vieraannuttamista. Se on yhtä aikaa karrikoiden etäännytetty ja kipeästi koskettava.” (Antti Alanen).

Matti Ijäs: Kaikella rakkaudella
Aikuismainen ja persoonallinen rakkauselokuva, josta puuttuu kokonaan suomalaisille elokuville tuttu farssimaisuus ja ala-arvoinen huumori. Ijäs kuljettaa pohjoiseen sijoittuvaa tarinaansa rauhallisen varmaoloisesti ja onnistuu luomaan kaikista keskeisistä hahmoista uskottavia ja helposti lähestyttäviä. Tyylikäs kokonaisuus.

Oliver Stone: JFK – avoin tapaus (JFK)
Faktaa ja fiktiota tehokkaasti pyörittelevä elokuva John F. Kennedyn salamurhasta. Jim Garrisonin kirjaan ja tutkimuksiin perustuva JFK - avoin tapaus nostaa esille liudan kysymyksiä, jotka saavat itse kunkin ajattelemaan presidentin murhan toteuttamista ja tarkoitusperiä aivan eri näkökantilta kuin mitä koulussa on opetettu (ainakin vielä 1980-luvulla). Kevin Costnerin esittämän lakimiehen loppupuheenvuoro keikkuu vaarallisen lähellä siirappisuutta, mutta Stone onnistuu lopulta viemään tarinansa kuivin jaloin loppuun asti. Ohjaajansa paras teos, järkäle, jota ihastellaan vielä vuosikymmentenkin kuluttua.