lauantai 7. tammikuuta 2017

Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?

Useimmat meistä työskentelevät todennäköisesti paikoissa, joissa työkavereiden ja kollegoiden valitseminen on vaikeaa tai täysin mahdotonta – silloin ei auta kuin yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa niin hyvin kuin mahdollista. Elokuvia tehtäessä tilanne on toinen, sillä useimmiten sen tekoon pyritään kokoamaan mahdollisimman skismaton työryhmä, jotta lopputuloksen tavoittelu olisi mahdollisimman ongelmatonta. Poikkeuksiakin tietysti on, yhtenä kuuluisimmista Robert Aldrichin Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (tunnetaan myös nimellä Mitä tapahtui Baby Janelle?, What Ever Happened to Baby Jane?, 1962). David Greene ohjasi aiheesta täydellisen unohdetun uusintaversion vuonna 1991.

Hollywoodin pitkän linjan näyttelijäveteraanit ja aikansa supertähdet Joan Crawford ja Bette Davis eivät todellakaan olleet sydänystäviä, vaan kuittailivat toistensa tekemisille ja elokuville aina kun mahdollisuus vain ilmeni (muutamien elokuviahistorioitsijoiden mielestä heidän vihanpitoaan on tosin liioiteltu legendan vaalimisen hyväksi). Niinpä näiden kahden uransa ehtoopuolelle astuneen näyttelijättären sijoittaminen samaan elokuvaan on erinomainen veto – etenkin kun teemoina ovat vieläpä katkeruus ja kosto.

Eletään vuotta 1917. Baby Jane Hudson on diivamainen, mutta silti rakastettu vaudevilletähti, jolla riittää valtavasti ihailijoita kaikkialla. Hänen sisarensa Blanche katsoo suosiota sivusta ja kestää ilmeenkään värähtämättä sekä siskonsa että isänsä huonon käytöksen häntä kohtaan. 18 vuotta myöhemmin kaikki on kääntynyt päälaelleen: Blanche on palvottu elokuvanäyttelijä, kun taas Janen tuotokset päätyvät yksi toisensa jälkeen studion roskakoriin. Siitä huolimatta Blanche seisoo sisarensa rinnalla ja tukee tämän pyrkimyksiä. Tilanne muuttuu dramaattisesti, kun Blanche joutuu auto-onnettomuuteen ja joutuu pyörätuoliin. Maailma unohtaa kotitaloonsa erakoituvan tähden, jolla on seuranaan vain Jane.


Jos Hollywood oli 1920-luvulla näyttänyt unelmakaupungin hyvässä valossa, kolme vuosikymmentä myöhemmin tilanne muuttui toisenlaiseksi. Billy Wilderin Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., 1950), Vincente Minnellin Särkyneiden haaveiden kaupunki (The Bad and the Beautiful, 1952), Joseph L. Mankiewiczin Kaikki Eevasta (All About Eve, 1950) tai Paljasjalkakreivitär (The Barefoot Contessa, 1954) ja Aldrichin Filmin kulissien takana (The Big Knife, 1955) kertovat hyvin toisenlaisista viihdemaailman tarinoista. Niissä ei juurikaan nähdä onnellisia tähtiä tai vielä onnellisempia loppuja, vaan likaa, lokaa, ihmisten manipuloimista, surua ja katkeruutta. Tähän kategoriaan kuuluu myös Baby Jane.

Henry Farrellin samannimiseen romaaniin perustuvan elokuvan filmaaminen oli Aldrichin idea ja mielenkiintoista on se, että hän halusi saada Crawfordin pyytämään Davis vastanäyttelijäkseen. Kahden ikääntyneen näyttelijättären elokuvalta ei odotettu juuri mitään ja sen vuoksi elokuvan budjettikin oli vaatimaton – Crawford ja Davies suostuivat tekemään roolinsa tietyillä lipputuloprosenteilla perinteisen palkkion sijaan. Ratkaisu oli onnistunut, sillä elokuva oli suuri menestys ja keräsi erilaisia palkintoehdokkuuksia ympäri maailmaa. Crawford ja Davies saivat sen myötä vielä kerran uransa nosteeseen.

Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? on uuden ajan kauhuelokuvan merkkiteos, jossa itse kauhu syntyy ns. arkipäiväisistä tilanteista: liikuntakyvyttömyys, itsensä hallinnan kadottaminen, toisten armoilla oleminen. Kuinka saada yhteys ulkomaailmaan, kun puhelin on alakerrassa eikä pyörätuolihissiä ole? Entä ruokailu, kun kokkina on vihamielinen ja väkivaltainen sisko, joka voi myrkyttää aterian minä päivänä tahansa tai laittaa tarjottimelle mitä mieleen juolahtaa? Silmien edessä tapahtuvaa murhaakaan ei voi todistaa, koska kukaan ei tule kysymään mitään. Näin elämä jatkuu kauhun kierteessä päivästä ja kuukaudesta toiseen. Tämä kaikki silataan mustaakin mustemmalla, paikka paikoin lähes ällöttäväksi äityvällä huumorilla.

Sisarusten välisen vihanpidon ydin on heidän erilaisuudessaan. Ainoa yhteinen asia heillä on kadonnut maine ja loisto, tosin Blanche on saavuttanut uuden suosion televisioesitysten myötä. Muilta osin heidän elämänsä on täyttä vastakohtaa. Niin myös näyttelijöiden oikeassa elämässä, jotka poikkesivat toisistaan kuin yö ja päivä. MGM:n kuningattariin lukeutuneen, tähtikulttiin ja timantteihin uskoneen Crawfordin ja Warnerin epäeroottiseksi vähätellyn, työnteon nimiin vannoneen Davisin vastakohtien korostamisella saatiin valkokankaalle roimasti lisää ylimääräistä sähköisyyttä.


Elokuvan viimeisiä hetkiä on pohdittu useaan otteeseen ja monelta taholta, sillä ne antavat koko tarinalle uuden näkökannan. Ovatko Blanchen sanat kuitenkaan totta, tekevätkö ne siskoaan vuosikymmenet piinanneesta Janesta todellisen kostonhimon uhrin vai onko kyseessä vain anteeksi antavan ja Janea aina tukeneen Blanchen viimeinen yritys päästää siskonsa syyllisyydestä kaiken tapahtuneen suhteen?

Janea imartelevaa pianisti Edwin Flaggia esittävä Victor Buono on erinomainen roolissaan ja Crawford tekee loistotyötä tahollaan, mutta kenenkään ei sovi kieltää, etteikö Davis olisi tämän elokuvan suurin tähti. Omassa houreisessa mielessään comebackia suunnitteleva, viskipaukkuja siemaileva noita-akka lukeutuu Davisin uran virstanpylväisiin ja tähti tiesi sen itsekin: siksi pettymys oli valtava, kun himoittu Oscar-palkinto meni Anne Bancroftille. Pettymyksen teki kaksin verroin raskaammaksi se, että Crawford iloitsi avoimesti hänen tappiostaan.

WHAT EVER HAPPENED TO BABY JANE?, 1962 Yhdysvallat
Tuotanto: The Associates & Aldrich Company, Seven Arts Pictures, Warner Bros. Tuottaja: Robert Aldrich. Ohjaus: Robert Aldrich. Käsikirjoitus: Lukas Heller (Henry Farrellin romaanista). Kuvaus: Ernest Haller. Lavastus: William Glasgow. Leikkaus: Michael Luciano. Maskeeraus: Jack Obringer, Robert J. Schiffer, Monty Westmore. Musiikki: DeVol. Äänitys: Jack Solomon.
Näyttelijät: Bette Davies (Baby Jane Hudson), Joan Crawford (Blanche Hudson), Maidie Norman (Elvira Stitt), Victor Buono (Edwin Flagg), Marjorie Bennett (Dehlia Flagg), Julie Allred (Baby Jane lapsena), Gina Gillespie (Blanche Hudson lapsena), Ann Barton (Cora Hudson), Dave Willock (Ray Hudson), Anna Lee (rva Bates), B. D. Merrill (Liza Bates).

Katsotut elokuvat: joulukuu 2016

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring)
Hienon elokuvatrilogian ensimmäinen osa on muita seesteisempi, ensimmäiseltä puoliskoltaan jopa rauhallinen matka kohti haltioiden kaupunkia ja sieltä alkavaa todellista seikkailua.

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers)
Trilogian hienoin jakso, erinomaisesti tasapainossa olevaa seikkailua ja toimintaa. Helmin syvänteen taistelu lukeutuu elokuvahistorian komeimpiin sotajaksoihin ja enttien viimeinen marssi saa lähes vilunväreet selkäpiihin. Legolasin kilpisurffailukaan ei häiritse, niin onnistuneesti koko komeus on toteutettu.

Victor Sjöström: Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter)
Puritaaniseen Massachusettsiin sijoittuva tarina kielletystä rakkaudesta, uskonnollisesta ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Sjöström käsittelee vakavaa aihetta varmaotteisesti ja kiihkottomasti, eikä kuvaa rakkauskohtauksiakaan liian verevällä tavalla. Lopputulos miellytti sekä yleisöä, studiopäälliköitä että tekijöitä ja Lillian Gish totesikin Sjöströmin olleen paras ohjaaja, jonka kanssa oli työskennellyt.

Rex Ingram: Zendan vanki (The Prisoner of Zenda)
Rex Ingramia parhaimmillaan ja pahimmillaan. Suurella budjetilla valmistunut Zendan vanki on näyttävä, romantiikkaa, juonitteluja ja ihmissuhdekuvioita sisältävä pukudraama, jonka jokainen kuva on tarkkaan harkittu ja maalauksellinen. Samalla se on myös valitettavan hidastempoinen ja tarinaltaan ontto sekasotku, johon olisi pitänyt lisätä merkittävästi pituutta – nyt sen hahmoja ei kehitellä tarpeeksi, eikä niistä tule missään vaiheessa kiinnostavia.

Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: Return of the King)
Jacksonin mahtieepoksen päätösjakso on liian sotainen, liian meluisa, liian pitkä ja liian venytetty – mutta silti hyvää viihdettä. En ole lukenut kirjaa, mutta olen silti tyytyväinen, että elokuvasta on jätetty antikliimaksimainen Konnun puhdistus kokonaan pois.

Joe May: Asfaltti (Asphalt)
Näyttävä ja intensiivinen rikosdraama, jonka keskipisteenä on nuori poliisi Holk, joka pidättää kauniin jalokivivarkaan, tulee tämän viettelemäksi ja syyllistyy itse hirveään rikokseen. Juonen kehittely on oivallista, näyttelijäsuorituksissa on dynamiikkaa ja elokuvan tekninen toteutus edustaa saksalaista studiotyöskentelyä parhaimmillaan.

Rauni Mollberg: Tuntematon sotilas
Mollbergin naturalistisempi kuvaus Linnan romaanista on paikoin puiseva, paikoin todella vaikuttava sotaelokuva. Kaikki näyttelijäsuoritukset eivät todellakaan toimi ja monet hahmoista jäävät kasvottomiksi vanhaan verrattuna, mutta kokonaisuus on varsin hyvä ja kyllä tällekin versiolle paikkansa on.

Joe May: Kotiinpaluu (Heimkehr)
Vahva kolmiodraama kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta, joka rakastuu miehensä armeijakaveriin. Henkilöhahmot ovat psykologisesti uskottavia, kuvallinen ilmaisu yksinkertaisen tehokasta ja tehosteet tyylikkäitä. Elokuva jäi Hollywoodista Eurooppaan palanneen Lars Hansonin ainoaksi Saksan-tuotannoksi.

Pernilla August: Vakava leikki (Den allvarsamma leken)
Hjalmar Söderberghin romaaniin perustuva melodraama, jonka pääosissa ovat alkoholisoituvan taiteilijan tytär ja menestyvä taidekriitikko ja lehtimies. Molemmat ajautuvat naimisiin tahoillaan, mutta eivät pysty pitämään tunteitaan ja himojaan kurissa, vaan aloittavat suhteen, joka lopulta kenties tuhoaa enemmän kuin antaa. Episodin arvostelijan mukaan ”päähenkilöt tuntuvat muutenkin olevan tunne-elämältään keskenkasvuisia kusipäitä, joiden intohimo on vain itsekkyyttä”, mutta mitäpä muuta tällainen suhde voisi olla? Plussaa säilytetystä ajankuvasta. Omissa papereissani Vakava leikki on vuoden paras uusi tuttavuus.


Robert Wiene: Raskolnikov (Raskolnikow)
Turhan tuntemattomaksi jäänyt, omaperäinen näkemys Fjodor Dostojevskin kaunokirjallisuuden merkkiteoksesta Rikos ja rangaistus (ilm. 1866, ilm. 1899) valmistui yhteistyönä Moskovan taiteellisen teatterin näyttelijöiden kanssa. Mielenkiintoinen, alkuperäistarinalleen tosin häviävä, elokuvaversio ihastuttaa villin ekspressionistisella ulkoasullaan: sen kuvaama Pietari on synkkä ja houreinen, pitkien varjojen ja sokkeloisten rappukäytävien hallitsema suurkaupunki, jossa aurinko ei milloinkaan paista.

Paul Verhoeven: Elle
Isabella Huppert näyttelee raiskauksen uhria tyylikkäässä, joskin hivenen etäisessä trillerissä, joka valittiin suomalaisten elokuvakriitikoiden toimesta vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Robert Aldrich: Vera Cruz
Veijariwestern, mutta samalla myös kuvaus ahneudesta, häikäilemättömyydestä ja petoksesta. Vanhan polven Gary Cooper esittää suoraselkäisempää ja moraalisempaa lännenmiestä, kun taas Burt Lancaster on uuden ajan seikkailija, jolle mikään ei ole pyhää. Vauhdikas elokuva, joka ei kuitenkaan tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuin olin odottanut. Uusintakatselun paikka?

Ernst Lubitsch: Vuorikissa (Die Bergkatze)
Railakas, sodalle ja militarismille irvaileva farssi, jossa Lubitsch on ivallisempi kuin koskaan: paraatit ja univormut ovat sotilasjohdolle tärkeämpiä kuin taistelutahto ja -taito, linnoituksen komendantti on perheen naisväen edessä nöyristelevä narri, lumipallot ja korvapuustit ovat tehokkain tapa ajaa armeija käpälämäkeen. Lubitschin mukaan Vuorikissassa on enemmän kekseliäisyyttä ja satiirista kuvallista nokkeluutta kuin monissa muissa hänen elokuvissaan.

Gerhardt Lamprecht: Mielenkiintoinen talo (Menschen untereinander)
Sosiaalisen draaman mestarikuvaajiin lukeutuneen Lamprechtin monitasoinen teos berliiniläisestä vuokratalosta on kauttaaltaan huoliteltu. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuvassa on myös huumoria ja inhimillistä lämpöä, sekä ihastuttavan liioittelematon, capramainen loppuhuipentuma, jossa ei ole sentimentaalisuuden häivääkään.

Frank Lloyd (ja Josef von Sternberg): Eronneiden lapsia (Children of Divorce)
Dramaattinen jazz-ajan saippuaooppera, jossa kaksi nuorta naista rakastaa samaa miestä ja lopulta toinen viettelee tämän naimisiin kanssaan, vaikka mies ei häntä rakastakaan. Yksiulotteiset hahmot, erittäin vaatimaton miespääosan esittäjä, mitäänsanomaton tarina ja lattea loppuratkaisu saattelisivat tämän elokuvan nopeasti unohduksiin, ellei toista naispääosaa esittäisi Clara Bow.

Samuel Fuller: 40 urhoa (Forty Guns)
Barbara Stanwyckin hallitsema asemiesten joukko pitää pientä kylää ja sen lähiseutuja hallinnassaan, kunnes paikalle saapuva muukalainen ottaa sheriffin viran haltuunsa ja kesyttää niin kaupungin kuin Stanwyckin tulkitseman karjaparonittarenkin.


Fritz Lang: Nainen kuussa (Frau im Mond)
Langin viimeinen mykkäelokuva lukeutuu science fictionin kantateoksiin ja se muistetaan paitsi näyttävistä tehosteista ja pienoismalleista, myös ensimmäistä kertaa takaperin suoritetusta lähtölaskennasta, painottomuuden kuvauksesta ja raketin oikeaoppisesta lentoradasta laskeutumisineen. Valitettavasti juonessa ei ole juuri muistettavaa ja etenkin kuuhun saapumisen jälkeen siitä tulee silkkaa höttöä.

Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys
Palmu-sarjan ensimmäinen teos on vauhdikas rikosmysteeri, jossa pohditaan, kuka murhasi julkeaa elämää viettäneen rikkaan poikamiehen. Juonenkäänteitä riittää lähes kyllästymiseen asti, mutta verevällä kerronnalla ja hyvillä roolisuorituksilla paikataan sudenkuoppia onnistuneesti.

Sadao Yamanaka: Tange Sazen yowa: Hyakuman ryô no tsubo (engl. Tange Sazen: The Million Ryo Pot)
Veijarimainen komedia vanhaa, mutta erittäin kallisarvoista ruukkua jahtaavista ihmisistä toimii toisella katselukerralla ensimmäistä paremmin. Hauskoja hetkiä on riittämiin, kuten myös turhaa tyhjäkäyntiäkin.

Sadao Yamanaka: Kochiyama Soshun (engl. Priest of Darkness)
Nuorukainen varastaa juopuneelta samurailta puukon ja ajautuu vaikeuksiin, joilla on kauaskantoiset seuraukset. Vahvassa draamassa on yhtymäkohtia Akira Kurosawan Kulkukoiraan (1949).

Cecil B. DeMille: The Captive
Balkanille sijoittuva romanttinen sotadraama, jossa rintamalla kaatuneen montenegrolaismiehen sisar saa kotitilalleen avuksi turkkilaisen sotavangin. Vaatimattoman rutiinityön parasta antia on Bucklandin tyylikäs lavastus, jonka ansiosta illuusio pienestä balkanilaiskylästä on lähestulkoon uskottava.

D. Ross Lederman: Adventure in Sahara
Ranskan muukalaislegioonaan värväytyvä mies on päättänyt kostaa veljensä kuoleman tätä simputtaneelle upseerille ja saa erämaalinnakkeen muut sotilaat nousemaan kanssaan kapinaan. Lopputulos on keskinkertainen ja ellei elokuva perustuisi Samuel Fullerin tarinaan, se olisi todennäköisesti unohdettu aikapäiviä sitten.

Lew Landers: Power of the Press
Samuel Fullerin tarinaan pohjautuva lehtimieselokuva pohtii lehdistön etiikkaa ja tarkoitusperiä: onko kaiken takana myyntilevikki vai totuuden kertominen? Loppu on kenties liiankin sentimentaalinen ja tarkoitushakuinen, mutta siitä huolimatta kokonaisuus toimii lähes moitteetta ja antaa ajateltavaa nykyihmisellekin.

James H. Collins: Children of the Eve
Triangle Shirtwaist Factoryn tuhoisaan tulipaloon (1911) viittaava sosiaalidraama köyhistä ja heidän selviytymismahdollisuuksistaan. Ulkoasu on aikakauden elokuville ominaiseen tapaan karu ja kaunistelematon, mutta lopputulos ei ole niin hyvä kuin voisi olla, sillä juoni poukkoilee aivan liikaa melodraaman ja huomattavasti kiinnostavamman sosiaalisen aikalaiskuvauksen välillä.

Stanley Kubrick: Hohto (The Shining)
Jackin kirves mäjähtää oveen yhtä vakuuttavasti joka kerta.