Laitakaupungin valot

Jos joku tässä maailmassa on yksinäinen ja ulkopuolinen, niin yövartija Koistinen (Janne Hyytiäinen): työkaverit eivät puhu kuin korkeintaan kiusatakseen, esimiehet ovat kylmäkiskoisia ja naisetkin karttavat häntä. Takaiskuista huolimatta Koistinen jaksaa tehdä työtä ja haaveilla paremmasta huomisesta oman yrityksen muodossa. Ainoa, joka häneen suhtautuu luonnollisesti, on grillimyyjä Aila (Maria Heiskanen).

Eräänä päivänä Koistisen elämään astuu kaunis nainen, vaaleatukkainen Mirja (Maria Järvenhelmi). Koistiselle Mirja on kuin unelmien täyttymys ja hän olisi siltä istumalta valmis menemään naimisiinkin. Mirja ei kuitenkaan ole sitä mitä Koistinen toivoo, vaan hän on paikallisen rikollispomon (Ilkka Koivula) apuri, jonka tehtävänä on höynäyttää Koistista rikollisissa merkeissä.

"Koistinen on uskollinen kuin koira, romanttinen hölmö. Sen ymmärtämisessä piilee minun nerouteni."

Mitä kylmemmäksi ja armottomammaksi maailma muuttuu, sitä kyynisemmäksi tuntuu muuttuvan myös Aki Kaurismäki, jonka Laitakaupungin valot (2006) on erittäin lohduton kuvaus vinksalleen nytkähtäneestä yhteiskunnastamme. Kaikkivoipa raha sanelee elämän valtapelin ehdot ja toimii pohjana valheelle perustuville ihmissuhteille, joiden tehtävänä tuntuu olevan vain vähempiosaisten ja hyväuskoisten huijaaminen ja nöyryyttäminen. Kaurismäen teoksesta puuttuu miltei tyystin kahden aiemman suomitrilogian osan (Kauas pilvet karkaavat, 1996 sekä Mies vailla menneisyyttä, 2002) toivoa antava optimismi ja lämminhenkinen huumori – tällä kertaa päähenkilölle ei anneta kuin kalpea toivonkipinä paremmasta tulevaisuudesta. Osittain tämän vuoksi Laitakaupungin valot sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Kriittisesti elokuvaa arvostelevien mielestä Kaurismäen uutukainen on aivan liian synkkä elokuva ja ohjaaja itse täysin maneeriensa vangiksi jäänyt tekijä, kun taas elokuvaa puolustavien tahojen mielestä tämä osoittaa jälleen suuruutensa nimenomaan pienten ihmisten kuvaajana.

Henkilökohtaisesti pidän Laitakaupungin valoja ohjaajansa ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuvana elokuvana. Vaikka toteutukseltaan se onkin entistä vähäeleisempi ja yksinkertaisempi – jopa siinä määrin, että mieleen tulee tässä suhteessa ylittämätön mestariteos Tulitikkutehtaan tyttö (1989) – on se sisällöltään kuitenkin erittäin rikas ja antoisa elokuva. Elämä Suomessa ei ole joka taholla niin hienoa kuin annetaan olettaa ja tämän yhteiskunnan ulkopuolisen maailman kuvaajana Kaurismäki on ensiluokkainen. Elokuvan pääteema, yksinäisyys, kantaa vahvasti läpi koko tarinan, ja osansa saavat myös työpaikkakiusaaminen sekä väkivallan raaistuminen. Sarkastisia heittoja ohjaaja nakkelee sinne tänne aina nykyään muodissa olevista pika-avioliitoista tupakkalakihysteriaan.

Kaurismäen työryhmä on saanut aikaiseksi hienoa jälkeä. Erityismaininta pitää antaa hänen vakiokuvaajalleen Timo Salmiselle, joka on jälleen kerran tehnyt erinomaista työtä. Salminen ei tarvitse tarinan kertomiseen erikoisia kuvakulmia tai muutakaan epäolennaista, vaan yksinkertaisesti toteutetut kuvasommitelmat toimivat tämänkin elokuvan kohdalla moitteettomasti – valaistuksen suhteen on sen sijaan siirrytty elokuvan tematiikan mukaisesti edellisistä elokuvista poikkeavampaan, tummanpuhuvampaan suuntaan. Lavastus sekoittelee perinteisen mallin mukaan eri aikakausia toisiinsa onnistuneesti ja musiikkivalinnat tukevat elokuvan tapahtumia ja tunnelmia oivasti.

Kaurismäki hyllytti tämän elokuvan kohdalla miltei koko vanhan näyttelijäseurueensa, ainoastaan Kati Outinen tekee lyhyen visiitin kaupan kassana. Uusista yrittäjistä huolimatta näyttelijäsuoritukset ovat pääsääntöisesti hyviä ja varsinkin Hyytiäinen on roolissaan loistava. Koivula on pätevä rikollispomona, mutta itse en aivan täysin ole päässyt sinuiksi Järvenhelmen näyttelemiseen, jotenkin hänen olemuksensa ei vain nouse muiden päähenkilöiden tasolle, joten siitä miinus.

Laitakaupungin valot on erittäin hieno elokuva kaikilta osa-alueiltaan. Sen tarina kantaa vaivatta alusta loppuun, toteutus on ohjaajansa näköinen ja näyttelijät roolissaan pääsääntöisesti hyviä. Alakuloisuus ja lohduttomuus tekevät elokuvasta jonkin verran vaikeammin lähestyttävän kuin mitä trilogian kaksi aiempaa osaa olivat, mutta katselukerta toisensa jälkeen tämäkin teos alkaa avautua entistä paremmin.

LAITAKAUPUNGIN VALOT, 2006 Suomi
Tuotanto: Sputnik Oy. Tuottaja: Aki Kaurismäki. Ohjaus: Aki Kaurismäki. Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen (Valot: Olli Varja). Lavastus: Markku Pätilä. Leikkaus: Aki Kaurismäki. Maskeeraus: Nadja Delcos. Puvustus: Outi Harjupatana. Äänitys: Jouko Lumme, Tero Malmberg.
Näyttelijät: Janne Hyytiäinen (Koistinen), Maria Järvenhelmi (Mirja), Ilkka Koivula (Lindholm), Maria Heiskanen (Aila), Sulevi Peltola (esimies), Antti Reini, Neka Haapanen, Santtu Karvonen, Sesa Lehto, Jukka Rautiainen, Jukka Salmi (vartijoita).

Katsotut elokuvat: helmikuu 2016

René Clair: Italialainen olkihattu (Un chapeau de paille d’Italie)

Lennokas ja tilannekyllästetty farssi hääpäivästä, joka muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä kaaokseksi. Tapahtumat eskaloituvat mitä pidemmälle ne etenevät, mutta aivan viimeinen isku jää antamatta. Toimisi todennäköisesti äänielokuvana paremmin.

Aleksi Salmenperä: Häiriötekijä

Kotimainen episodielokuva, jossa viljellään alapäähuumoria kuin teinien jutuissa konsanaan. Ei kiinnosta.

Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai)

Pieneen ja köyhään vuoristokylään sijoittuva suurteos, jossa kyläläiset nousevat seitsemän palkkaamansa samurain avulla vastarintaan kiertävää rosvojoukkoa vastaan. Upeasti kuvattu, taitavasti rytmitetty ja hienosti näytelty elokuva lukeutuu taiteenalan mahtavimpien luomusten joukkoon.

Jean Renoir: Lonkanvetoa (Tire au flanc)

Sotilasfarssi, jolla on yhteyksiä Jean Vigon klassikkoelokuvaan Nolla käytöksessä (1933). Michel Simonin ensimmäinen yhteistyö Renoirin kanssa.

Franz Höbling: Alle Räder Stehen Still (engl. The Wheel Stop Turning)

Itävaltalainen lakkokuvaus, joka valmistui ennen Sergei Eisensteinin vastaavanlaista elokuvaa. Turhat melodramaattiset käänteet latistavat lopputulosta melkoisesti.

Luis Buñuel: Kulta-aika (L’Age d’Or)

Espanjalaismestarin ensimmäinen äänielokuva on täynnä kauniita kuvia, mutta jostain syystä myös unohdan tämän nopeasti: viikko katselun jälkeen mielessäni on enää kuolematon kuva lehmästä sängyllä.

Tod Browning: Dracula – vanha vampyyri (Dracula)

Browningin vampyyrielokuva oli jonkin verran eloisampi kuin muistinkaan. Alkujakso on fantastinen, loppua kohden meno hyytyy. Bela Lugosi ja Dwight Frye ovat rooleissaan loistavia, muut tyytyvät vain kävelemään rinnalla loppuun asti. Sisältää muutamia kuolemattomia one-linereita.

Mihály Kertész: A tolonc (engl. The Undesirable)

Karpatialaiseen maalaiskylään sijoittuva draama köyhästä ja orvosta naisesta, joka tapaa äitinsä juuri ennen tämän kuolemaa ja pääsee naimisiin porvaristoperheen jälkikasvun kanssa. Sekava juoni, kömpelö tarinankuljetus ja teatraalinen näytteleminen tekevät elokuvakatselusta kaikkea muuta kuin nautinnollisen.

Minoru Murata: Rojô no reikon (engl. Souls on the Road)

”Japanilaisen elokuvan ensimmäinen merkittävä teos.” (Mark Cousins). Anteeksiannon teemaa painottava teos osoittaa, kuinka tuhoavaa itsekkyys voi pahimmillaan olla. Elokuvatekniikka on hallussa, mutta tarinankerronnan intensiteetti ei niinkään ja siksi hahmotkin jäävät etäisiksi.

Jacques Feyder: Atlantis (L’Atlantide)

Feyderin läpimurtoelokuva kertoo kahdesta autiomaahan eksyvästä upseerista, jotka päätyvät vedenpaisumuksessa kadonneen Atlantiksen säilyneeseen osaan. Ulkoasultaan näyttävä, juoneltaan pitkästyttävä ja raskassoutuinen. Elokuva oli valtava menestys ja sitä esitettiin pelkästään Pariisissa yli vuoden ajan.

Jean-Jacques Annaud: Karhu (L’Ours)

James Oliver Curwoodin romaaniin pohjautuva kuvaus karhuista ja heitä metsästämään tulleista miehistä. Vaikka nallet ovatkin pääosissa, ei kyse ole pelkästään luontoelokuvamaisesta söpöilystä.

John Noel: The Epic of Everest

Mount Everestille vuonna 1924 pyrkineen tutkimusretkikunnan tarina on dramaattinen (kaksi jäsentä kuoli), mutta samalla myös luonnon kauneudelle ja jylhyydelle kumartava dokumenttielokuva.

Jacques Feyder: Uudet herrat (Les nouveaux messieurs)

Feyderin viimeinen Ranskassa ohjaama mykkäelokuva sijoittuu politiikan maailmaan. Satiirin terävin kärki on vuosikymmenten saatossa tylsynyt, mutta kokonaisuus on hillitty ja aikuismainen ja siksi viihdyttävä.

Jacques Perrin: Oceans

Meren ekologiaa ja monimuotoisuutta ihasteleva luontoelokuva ei unohda näyttää myös aiheen synkempää puolta: tehokalastusta, saasteita ja eläimiin kohdistuvaa julmuutta. Hieno kokonaisuus, jota olisi mielellään ihaillut pidempäänkin.

Marcel L’Herbier: Feu Mathias Pascal (engl. Late Mathias Pascal)

Kertomus köyhtyneen lesken ainoan pojan ihmeellisistä seikkailuista maailmalla. Ivan Mozzhuhin on vahvassa vedossa, mutta lievähkö ylipituus ja juonen paikoittainen staattisuus eivät ole kokonaisuudelle hyväksi. 1920-luvun Roomaan sijoittuvat jaksot ihastuttavat kaikkia ”ikuisen kaupungin” ystäviä.

Louis Feuillade: Judex

Kidnappauksia, henkilöitä menneisyydestä, vääriä identiteettejä, kiristyksiä… Feuilladen sarjafilmi on tyylikäs lisä hänen mestariteoksiensa jatkeeksi, vaikka ei aivan niiden tasolle ylläkään. René Poyenin Licorice Kid hauskuuttanee tosikkomaisempaakin katsojaa.

Jean Epstein: Cœur fidelé (engl. True Heart)

Epsteinin ensimmäinen mestariteos sijoittuu Marseillen satamaan ja sen vuokramurjuihin. Juoni on amerikkalaisen melodramaattinen, toteutus puolestaan ranskalaisen runollinen. Satamajaksojen vangitseva realismi, huvipuistokohtausten vertauskuvallinen vaikuttavuus, impressionististen tehokeinojen taitava käyttö ja näyttelijöiden ohjauksen varmuus osoittavat Epsteinin hallinneen elokuvakielen täydellisesti jo ennen vuosikymmenen lopun mestariteoksiaan.