Etäisten laaksojen mies

”A gun is a tool, no better or worse than any other tool.”

Lännentarinat ovat täynnä yksinäisiä ratsastajia, jotka tulevat jostain, suorittavat tehtävänsä ja jatkavat matkaa vuoristojen ja preerioiden hiljaisuuteen. Myös elokuvissa on nähty tällaisia vähäpuheisia matkamiehiä jo aikojen alusta. Nykykatsojille tutuin on todennäköisesti Clint Eastwood, kun taas kaikkein rakastetuin lienee Alan Laddin esittämä Shane, nimihahmo George Stevensin Amerikka-trilogian keskimmäisessä elokuvassa Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953). Trilogian muut osat ovat Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) sekä Jättiläinen (Giant, 1956).

Karjankasvattajien ja maatilallisten väliset hiertymät ovat lännenelokuvien perusaineistoa, eikä Etäisten laaksojen mies vaikuta lähtökohdiltaan mitenkään poikkeavalta. Se on kuitenkin enemmän kuin kulunut lännentarina: siinä on viittauksia Johnson Countyn karjasotaan, jossa ryhmä karjaparoneja päätti ottaa häikäilemättömät keinot käyttöön päästäkseen eroon tilallisista (Michael Ciminon upea Portti ikuisuuteen/Heaven’s Gate kertoo tämän tarinan vielä Stevensiäkin rujommin ja vaikuttavammin). Se on yleismaailmallisesti kertomus rahamiesten yrityksestä pistää ensin koko yhteisö polvilleen ja nousta sitten asemansa myötä myös lain ja järjestyksen yläpuolelle. Viittaukset kommunismiinkaan eivät ole kaukaa haettuja, tuohan vähemmistön nujertamista havitteleva karjaparoni mieleen Yhdysvaltoja tuohon aikaan piinanneiden kommunistivainojen pääsyyttäjän Joseph McCarthyn.

Elokuvaa on pidetty myös kuvauksena Yhdysvaltojen asuttamisesta. Maa on rakennettu väkivallalla ja siellä missä ei ole ollut lakia tarjolla, on kuudestilaukeava sanellut toiminnan säännöt ja määritellyt kunkin miehen aseman yhteisössä. Ne, joilla on rahaa, eivät likaa käsiään tappohommissa ja ne, joilla ei rahaa ole, ovat useimmiten kärsivien joukossa – harvassa ovat ne pistoolisankarit, jotka laittavat henkensä peliin ruoka-annosta tai yösijaan vastaan, kun voivat saada siitä kunnon korvauksenkin. Siksi taivaanrannasta saapuva Shane on tilallisille kuin taivaan lahja, herran enkeli, joka on tullut auttamaan vähäosaisia.

1950-luku oli poliittisten elokuvien aikaa ja monet westerneistäkin käsittelivät arkaluontoisia asioita. Fred Zinnemannin Sheriffiä (High Noon, 1952) pidetään selkeänä viittauksena Korean sotaan, jossa Yhdysvallat koki yhden pahimmista sotilaallisista takaiskuistaan. Nicholas Rayn Johnny Guitar (1954) on puolestaan selkeä kuvaus Yhdysvaltojen kommunistivainoista. Jos politiikan haluaa liittää Etäisten laaksojen mieheen, siinä on nähtävissä yhtymäkohtia Israelin valtion syntyyn: maanviljelijät edustavat israelilaisia, jotka tunkeutuvat karjankasvattajien eli palestiinalaisten alueille. Elokuvan laidunmaita lohkova kasvoton hallitus on puolestaan YK, jonka toimia karjankasvattajat eivät tyydy katsomaan sivusta, ja kun muita vaihtoehtoja ei enää lopulta ole, he tarttuvat aseisiin puolustaakseen oikeuksiaan aivan kuten Lähi-idässäkin kävi. Näkemys voi olla täydellisen väärä, mutta katselunautintoni mielenkiintoa se lisää kummasti.

Elokuvan keskipiste on aseen kotelossaan loppuun asti tiukasti pitävä Shane, joka pyrkii rauhallisella olemuksellaan osoittamaan, ettei väkivalta ole ainoa vaihtoehto. Alun perin ohjaaja halusi kiinnittää rooliin Montgomery Cliftin, joka olisi ollut kieltämättä mielenkiintoinen valinta, mutta eipä huono ole myöskään Alan Ladd. Perinteisistä pistoolisankareista jo pelkän ulkoisen olemuksensa puolesta poikkeava Ladd antaa elokuvan loppuhuipentumalle kirpeän pikku lisän osoittamalla, että sulavakäytöksisemmänkin miehen sydämessä on tarvittaessa tilaa väkivallalle – hieman samalla tavalla kuin Ryan Gosling muutaman vuoden takaisessa elokuvassa Drive (2011).

Emile Meyerin esittämä karjaparoni Rufus Ryker on rakennettu onnistuneesti. Pikaisella silmäyksellä hän näyttää lännenelokuvien tyypilliseltä roistolta, joka ajaa vain omia etujaan. Tosiasiassa hän on pitkän uran tehnyt ja nyt häviölle jäävä yrittäjä, jonka oikeuksia kavennetaan mielivaltaisesti, viivoitinta ja karttaa apuna käyttäen. Siksi ei olekaan yllätys, että hän hankkii tappamisesta elinvoimansa saavan Jack Wilsonin ajamaan etujaan. Sivistyksen pyörää ja kehityksen kulkua ei voi kuitenkaan pysäyttää, sen saavat molemmat vastaan haraavat miehet karulla tavalla huomata.

Muistikuvani Etäisten laaksojen miehestä olivat varsin hatarat ja niiden perusteella pidin elokuvaa vuosien ajan vaatimattomana, yliarvostettuna klassikkona. Uusintakatselu osoitti sen olevan kuitenkin kaikkea muuta, joten olen varma, että palaan sen pariin vielä monta kertaa: paitsi että kyseessä on erittäin nautittava western, se antaa myös paljon pohtimisen aihetta niin aikalaisviittaustensa kuin elokuvallisten (mm. Taksikuski/Taxi Driver, 1976) kytköstensä vuoksi.

SHANE, 1953 Yhdysvallat
Tuotanto: Paramount Tuottaja: George Stevens Ohjaus: George Stevens Käsikirjoitus: A. B. Guthrie Jr., Jack Sher (Jack Schaeferin romaanista) Kuvaus: Loyal Griggs Lavastus: Hal Pereira, Walter Tyrer Leikkaus: William Hornbeck, Tom McAdoo Maskeeraus: Wally Westmore Musiikki: Victor Young Puvustus: Edith Head Äänitys: Gene Garvin, Harry Lindgren
Näyttelijät: Alan Ladd (Shane), Jean Arthur (Marian Starrett), Van Heflin (Joe Starrett), Brandon De Wilde (Joey Starrett), Jack Palance (Jack Wilson), Emile Meyer (Rufus Ryker), Ben Johnson (Chris Calloway), Edgar Buchanan (Fred Lewis), Elisha Cook Jr. (Stonewall Torrey)

Vertigo - punainen kyynel

Alfred Hitchcockin filmografia on varsinkin 1950-luvun kohdalla huikeaa luettavaa: Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951), Takaikkuna (Rear Window), Täydellinen rikos (Dial M for Murder), Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief), Mutta… kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, kaikki 1954), Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1955), Väärä mies (The Wrong Man, 1956) – mestariteoksia tai vähintäänkin hienoja elokuvia toinen toisensa jälkeen. Takaikkunaa lukuun ottamatta tosin yksikään näistä ei vedä vertoja vuosikymmenen kahdelle viimeiselle teokselle, vuonna 1958 valmistuneelle Vertigolle ja vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneelle Vaaralliselle romanssille (North by Northwest, 1959). Hitchcockin uran kultaisen vuosikymmenen saavutuksiin on tänä päivänä erittäin vaikea yltää.

Vertigo – punainen kyynel on tätä nykyä niin kriitikoiden kuin yleisönkin lempilapsi. American Film Institute valitsi sen kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalle yhdeksänneksi (2007) ja Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä (2012) Vertigo kampesi äänestyksen kestosuosikin, Orson Wellesin Citizen Kanen (1941), kärkipaikalta ja jätti lehtimogulista kertovan elokuvan ensimmäistä kertaa pois mestaruuspallilta sitten vuoden 1952. Ilmestyessään tällaisesta menestyksestä ei ollut tietoakaan, sillä Vertigo sai osakseen vältteleviä arvosteluja eikä yleisökään oikein lämmennyt Hitchcockin teokselle. Vuosikymmenet ovat kuitenkin kääntäneet asiat päälaelleen, kuten monen muunkin elokuvan kohdalla olemme saaneet todeta.

Vertigo on kertomus etsivä John ”Scottie” Fergusonista (James Stewart), joka vetäytyy ammatistaan korkean paikan kammonsa vuoksi. Kauan ei Fergusonin tarvitse levätä laakereillaan, sillä hänen vanha opiskelukaverinsa Gavin Elster (Tom Helmore) pyytää häntä vakoilemaan kaunista vaimoaan (Kim Novak). Elster kertoo epäilevänsä vaimonsa mielenterveyttä, mutta haluaa Fergusonin selvittävän asiaa hieman lisää. Tämä tekee työtä käskettyä, mutta ajautuu itse pian kurimukseen, jossa hänen maailmansa sekoittuu pahemman kerran.

Hitchcock oli suunnitellut San Franciscoon sijoittuvan murhamysteerin filmaamista jo vuosikymmenen alussa, mutta vasta ranskalaisten Pierre Boileaun ja Thomas Narcejackin romaani D’entre les morts (1954) tarjosi hänelle mahdollisuuden siihen – väitetään, että kirjoittajat olisivat tehneet tarinansa nimenomaan Hitchcockin kiinnostusta silmällä pitäen. Oli miten oli, Hitchcock tarttui syöttiin ja elokuvan suunnittelu saattoi alkaa. Monien käsikirjoitus- ja tuotantovaiheiden jälkeen Vertigo saatiin kuvattavaksi James Stewartin ja Kim Novakin liityttyä mukaan tuotantoryhmään.

Vertigo on elokuva, joka tarraa otteeseensa heti alkumetreistä lähtien. Saul Bassin suunnittelemat pahaenteiset alkutekstit ja Bernard Herrmanin tunnelmaa ensiluokkaisesti virittelevä score antavat odottaa huikeaa elokuvaelämystä, eikä turhaan. Elokuvan monitasoisessa tarinassa riittää sulateltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta silti sen twistit eivät tunnu missään vaiheessa keinotekoisilta, vaan kokonaisuus pysyy kiinnostavana ja kiehtovana koko kahden tunnin kestonsa ajan. Juuri tällaisen runsauden vuoksi Vertigo onkin elokuva, jonka pariin palaa mielellään kerta toisensa jälkeen.

”Vertigo on uusilla katsomisilla aina läpitunkemattomampi, muodoiltaan uusiutunut teos.” (Peter von Bagh).

Vahvan tarinan ja loisteliaan teknisen toteutuksen kruunaavat huikeat pääosasuoritukset. Hitchcockin luottonäyttelijä Stewart, jota pidettiin ikänsä puolesta liian vanhana elokuvaan, on kertakaikkisen onnistunut valinta etsivä Fergusonin rooliin. Stewart, joka monesti mielletään perihyveellisen amerikkalaismiehen prototyypiksi, on tässä elokuvassa mieleltään sairas mies, jonka epätoivo ja menneeseen takertuminen riipaisevat katsojaakin. Naispääosaan Hitchcock halusi Vera Milesin, joka joutui kuitenkin jäämään syrjään raskautensa vuoksi. Huono ei ole toisena vaihtoehtona mukaan valittu Kim Novak, jossa on sekä etäännyttävää viileyttä että palavaa intohimoa. Avoimen eroottinen ja muodokas Novak on pirteä poikkeus muiden Hitchcock-naisten joukossa.

Vertigo on elokuvahistorian peruspilareita, joka ansaitsee paikkansa jokaisen elokuvafanin hyllyssä tai ainakin se on kertaalleen nähtävä. Monitasoinen juoni, ensiluokkainen ja paikoin painajaismainenkin tunnelma, Hitchcockin taitava tarinankerronta sekä pääosakaksikon hienot roolisuoritukset takaavat nautinnollisen elokuvaelämyksen.

VERTIGO, 1958 Yhdysvallat
Tuotanto: Paramount/Alfred J. Hitchcock Productions Tuottaja: Alfred Hitchcock Ohjaus: Alfred Hitchcock Käsikirjoitus: Alec Coppel, Samuel Taylor (Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaanista) Kuvaus: Robert Burks Lavastus: Hal Pereira, Henry Bumstead, Sam Comer, Frank McKelvy Leikkaus: George Tomasini Maskeeraus: Wally Westmore Musiikki: Bernard Herrmann Puvustus: Edith Head
Näyttelijät: James Stewart (John "Scottie" Ferguson), Kim Novak ("Madeleine Elster"/Judy Barton), Barbara Bel Geddes (Midge Wood), Tom Helmore (Gavin Elster), Henry Jones (kuolemansyyn tutkija), Raymond Bailey (lääkäri), Ellen Corby (johtajatar)

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2014

Lee Tamahori: Kuolema saa odottaa (Die Another Day)
James Bond on tällä kertaa pohjoiskorealaisten roistojen perässä, joiden tavoitteena on piskuisen valtion laajentaminen vähemmän ystävällisin keinoin. Sen lisäksi hänen toimiaan vaikeuttaa katala miljonääri, jolla on sotatoimissa sormensa pelissä. Sekava, turboahdettu agenttiseikkailu, joka menestyi erinomaisesti lippuluukuilla. Brosnanin viimeinen Bond.

André Antoine: La terre
Ranskalaisen mykkäelokuvan suuri teos, vaikuttava King Lear -muunnelma. Kun iäkäs maamies antaa maansa kolmelle lapselleen sopien, että saa asua vaimonsa kanssa talossaan heidän kuolemaansa saakka, hän tuskin aavistaa, kuinka lapset hänen perintöään kohtelevat. Kuvat ovat yhtä karuja kuin elokuvan esittämä maailma, eikä yksikään hahmoista ole millään muotoa sympaattinen. Loistava elokuva.

Julien Duvivier: Au bonheur des dames
Emile Zolan romaaniin perustuva, vaikuttavasti toteutettu, mutta sisällöltään kovin melodramaattine kertomus olemassaolosta, joka rinnastuu pienen vaatekaupan ja luksustavaratalon väliseen kilpailuun asiakkaista ja heidän rahoistaan. Kumpi jää henkiin, kumpi siirtyy historiaan? Tarinan keskipisteessä ovat vaatekaupan omistajan sukulaistyttö, tavarataloon pestautuva Denise, joka rakastuu työpaikkansa toimitusjohtajaan. Tästä syntyy ristiriitaisuus jos toinenkin. Duvivierin viimeinen mykkäelokuva.

Arthur Rosson: You’d Be Surprised
Hauska Raymond Griffith -komedia, jossa tähti esittää miljonäärin kuolemaa tutkivaa etsivää. Näppärää sanailua ja hauskaa murhamysteerillä leikkimistä, jonka huipentaa maaliinsa osuva tilannekomiikka.

Valentin Vaala: Laveata tietä
Vaala-Tugai -kaksikon kolmas ja viimeinen mykkäelokuva on samalla heidän parhaansa. Tugai esittää Pariisissa asuvaa, Helsingissä vierailevaa viulutaituria, joka viettelee naisen kuin naisen ja jättää sitten heidät kuin nallin kalliolle. Tarina on kaikkea muuta kuin uskottava, mutta Vaalan tyylitietoinen ohjaus ja Tugain hieno pääosasuoritus tekevät tästä yhden kotimaisen mykkäelokuvan viihdyttävimmistä teoksista.

Guy Ritchie: Snatch – hävyttömät (Snatch)
Vaatimaton, joskin varsin suosittu toimintakomedia, jota allekirjoittanut odotti vanhana jalkapallofanina jos ei muun niin Vinnie Jonesin roolisuorituksen vuoksi. Vihreän veran entinen luunmurskaaja ei pettänyt odotuksia, mutta muilta osin elokuva jäi höyhensarjaan. Nimivahvan näyttelijäryhmän työskentelyä on kuitenkin ilo seurata.

Martin Campbell: Casino Royale
Daniel Craigin esittämä Bond on aiempaa kyynisempi, kylmäverisempi ja etäisempi, mikä ei mielestäni sovi Bond-kuvioon lainkaan. Vanha tyyli on poissa ja tilalla on perinteisempää – joskin mahtipontisempaa – toimintaelokuvaa. Turhan pitkähän tämä on ja Venetsia-episodin loppuhuipentuma on liioitellun epäuskottava, mutta kyllä Casino Royalen mieluummin katsoo kuin sarjan seuraavan elokuvan, Quantum of Solacen.

Marc Forster: Quantum of Solace
Craigin toinen Bond on sillisalaatti vailla järjen häivää. Elokuvasta on tehty myös konsolipeli, jota lienee esitetty elokuvana, sen verran pelimäiseltä elokuva näyttää. Surkein. Bond. Ikinä.

Jaakko Korhonen: Rovastin häämatkat
Lähtökohdiltaan hyvä, mutta kokonaisuutena hyvin vaatimaton kertomus hajamielisestä rovastista, jonka kuntoutusloma ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Korhosen toinen ja samalla viimeinen ohjaustyö.

Sam Mendes: Skyfall
Kansainvälinen superrikollinen, entinen MI6-ryhmän agentti kätyreineen varastaa MI6:n kentällä olevien agenttien henkilöllisyydet paljastavan kovalevyn, jonka Bond päättää hankkia takaisin. Mendesin ohjaus on hallittua ja tarina pysyy hyvin koossa, joten elokuvan seuraaminen on vaivatonta. Javier Bardemin esittämä katkeroitunut agentti on varsin hyvä, joskin hänen huokailuaan ja tuskailuaan olisi voinut huoletta pienentää. Craigin tähänastisista Bondeista selkeästi paras.

Dario Argento: Terror at the Opera
Salaperäinen sadisti ahdistelee nuorta oopperatähteä Argenton umpitylsässä ja tympeässä giallossa. Ikimuistoisimmissa kohtauksissa uhrin silmien alle laitetaan neuloja, jotta jokainen räpäytys tuottaisi maksimaalista tuskaa, samalla kun murhamies pakottaa uhrin seuraamaan veritöitään.