”A gun is a tool, no better or worse than any other tool.”Lännentarinat ovat täynnä yksinäisiä ratsastajia, jotka tulevat jostain, suorittavat tehtävänsä ja jatkavat matkaa vuoristojen ja preerioiden hiljaisuuteen. Myös elokuvissa on nähty tällaisia vähäpuheisia matkamiehiä jo aikojen alusta. Nykykatsojille tutuin on todennäköisesti Clint Eastwood, kun taas kaikkein rakastetuin lienee Alan Laddin esittämä Shane, nimihahmo George Stevensin Amerikka-trilogian keskimmäisessä elokuvassa Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953). Trilogian muut osat ovat Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) sekä Jättiläinen (Giant, 1956).
Karjankasvattajien ja maatilallisten väliset hiertymät ovat lännenelokuvien perusaineistoa, eikä Etäisten laaksojen mies vaikuta lähtökohdiltaan mitenkään poikkeavalta. Se on kuitenkin enemmän kuin kulunut lännentarina: siinä on viittauksia Johnson Countyn karjasotaan, jossa ryhmä karjaparoneja päätti ottaa häikäilemättömät keinot käyttöön päästäkseen eroon tilallisista (Michael Ciminon upea Portti ikuisuuteen/Heaven’s Gate kertoo tämän tarinan vielä Stevensiäkin rujommin ja vaikuttavammin). Se on yleismaailmallisesti kertomus rahamiesten yrityksestä pistää ensin koko yhteisö polvilleen ja nousta sitten asemansa myötä myös lain ja järjestyksen yläpuolelle. Viittaukset kommunismiinkaan eivät ole kaukaa haettuja, tuohan vähemmistön nujertamista havitteleva karjaparoni mieleen Yhdysvaltoja tuohon aikaan piinanneiden kommunistivainojen pääsyyttäjän Joseph McCarthyn.
Elokuvaa on pidetty myös kuvauksena Yhdysvaltojen asuttamisesta. Maa on rakennettu väkivallalla ja siellä missä ei ole ollut lakia tarjolla, on kuudestilaukeava sanellut toiminnan säännöt ja määritellyt kunkin miehen aseman yhteisössä. Ne, joilla on rahaa, eivät likaa käsiään tappohommissa ja ne, joilla ei rahaa ole, ovat useimmiten kärsivien joukossa – harvassa ovat ne pistoolisankarit, jotka laittavat henkensä peliin ruoka-annosta tai yösijaan vastaan, kun voivat saada siitä kunnon korvauksenkin. Siksi taivaanrannasta saapuva Shane on tilallisille kuin taivaan lahja, herran enkeli, joka on tullut auttamaan vähäosaisia.
1950-luku oli poliittisten elokuvien aikaa ja monet westerneistäkin käsittelivät arkaluontoisia asioita. Fred Zinnemannin Sheriffiä (High Noon, 1952) pidetään selkeänä viittauksena Korean sotaan, jossa Yhdysvallat koki yhden pahimmista sotilaallisista takaiskuistaan. Nicholas Rayn Johnny Guitar (1954) on puolestaan selkeä kuvaus Yhdysvaltojen kommunistivainoista. Jos politiikan haluaa liittää Etäisten laaksojen mieheen, siinä on nähtävissä yhtymäkohtia Israelin valtion syntyyn: maanviljelijät edustavat israelilaisia, jotka tunkeutuvat karjankasvattajien eli palestiinalaisten alueille. Elokuvan laidunmaita lohkova kasvoton hallitus on puolestaan YK, jonka toimia karjankasvattajat eivät tyydy katsomaan sivusta, ja kun muita vaihtoehtoja ei enää lopulta ole, he tarttuvat aseisiin puolustaakseen oikeuksiaan aivan kuten Lähi-idässäkin kävi. Näkemys voi olla täydellisen väärä, mutta katselunautintoni mielenkiintoa se lisää kummasti.
Elokuvan keskipiste on aseen kotelossaan loppuun asti tiukasti pitävä Shane, joka pyrkii rauhallisella olemuksellaan osoittamaan, ettei väkivalta ole ainoa vaihtoehto. Alun perin ohjaaja halusi kiinnittää rooliin Montgomery Cliftin, joka olisi ollut kieltämättä mielenkiintoinen valinta, mutta eipä huono ole myöskään Alan Ladd. Perinteisistä pistoolisankareista jo pelkän ulkoisen olemuksensa puolesta poikkeava Ladd antaa elokuvan loppuhuipentumalle kirpeän pikku lisän osoittamalla, että sulavakäytöksisemmänkin miehen sydämessä on tarvittaessa tilaa väkivallalle – hieman samalla tavalla kuin Ryan Gosling muutaman vuoden takaisessa elokuvassa Drive (2011).
Emile Meyerin esittämä karjaparoni Rufus Ryker on rakennettu onnistuneesti. Pikaisella silmäyksellä hän näyttää lännenelokuvien tyypilliseltä roistolta, joka ajaa vain omia etujaan. Tosiasiassa hän on pitkän uran tehnyt ja nyt häviölle jäävä yrittäjä, jonka oikeuksia kavennetaan mielivaltaisesti, viivoitinta ja karttaa apuna käyttäen. Siksi ei olekaan yllätys, että hän hankkii tappamisesta elinvoimansa saavan Jack Wilsonin ajamaan etujaan. Sivistyksen pyörää ja kehityksen kulkua ei voi kuitenkaan pysäyttää, sen saavat molemmat vastaan haraavat miehet karulla tavalla huomata.
Muistikuvani Etäisten laaksojen miehestä olivat varsin hatarat ja niiden perusteella pidin elokuvaa vuosien ajan vaatimattomana, yliarvostettuna klassikkona. Uusintakatselu osoitti sen olevan kuitenkin kaikkea muuta, joten olen varma, että palaan sen pariin vielä monta kertaa: paitsi että kyseessä on erittäin nautittava western, se antaa myös paljon pohtimisen aihetta niin aikalaisviittaustensa kuin elokuvallisten (mm. Taksikuski/Taxi Driver, 1976) kytköstensä vuoksi.
SHANE, 1953 Yhdysvallat
Tuotanto: Paramount Tuottaja: George Stevens Ohjaus: George Stevens Käsikirjoitus: A. B. Guthrie Jr., Jack Sher (Jack Schaeferin romaanista) Kuvaus: Loyal Griggs Lavastus: Hal Pereira, Walter Tyrer Leikkaus: William Hornbeck, Tom McAdoo Maskeeraus: Wally Westmore Musiikki: Victor Young Puvustus: Edith Head Äänitys: Gene Garvin, Harry Lindgren
Näyttelijät: Alan Ladd (Shane), Jean Arthur (Marian Starrett), Van Heflin (Joe Starrett), Brandon De Wilde (Joey Starrett), Jack Palance (Jack Wilson), Emile Meyer (Rufus Ryker), Ben Johnson (Chris Calloway), Edgar Buchanan (Fred Lewis), Elisha Cook Jr. (Stonewall Torrey)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti