Kaksi samassa tavaratalossa työskentelevää nuorta, Nellie ja Tom, päättävät heittäytyä seikkailuun ja teeskennellä viikon ajan raharikkaita väärää identiteettiä käyttäen. Nellie majoittuu luksusluokan hotelliin, kun taas Tom asuu vaatimattomammin, mutta pitää silti miljonäärin roolia yllä. Kommellus seuraa toistaan, eikä väärinkäsityksiltäkään vältytä, ennen kuin kaikki selviää asianosaisille parhaalla tavalla. Elokuva lupaa enemmän kuin antaa, mutta kenties vika onkin meissä nykyajan katsojissa, jotka olemme nähneet ja lukeneet kymmenittäin vastaavanlaisia tarinoita.
John Ford: Riley the Cop
Hyvän poliisin tunnistaa suorittamattomista pidätyksistä, joten konstaapeli Rileya voi pitää todellisena taiturina, eihän hän ole pidättänyt 20 vuotta kestäneellä urallaan ketään. Sanavalmis ja nokkela Riley joutuu yllättävään tilanteeseen, kun hänet määrätään noutamaan Saksassa pidätetty amerikkalaisnuorukainen takaisin kotiin. Matkassa on omat vaikeutensa, mutta lopulta Rileyn onnistuu päästä suojattinsa kanssa kotimaahan matkustavaan laivaan. Yksinkertainen tarina elää ja hengittää konstaapeli Rileyn kautta, jota Fordin mykkäkauden vakionäyttelijä J. Farrell MacDonald tulkitsee onnistuneesti. Kokonaisuutena elokuva on kuitenkin vaatimaton, kaukana ohjaajansa parhaista töistä. Movietone-ääniraitakaan ei tarjoa ihmeitä.
Yasujiro Ozu: Myöhäinen syksy (Akibiyori)
Joukko keski-iän ylittäneitä miehiä kokoontuu ystävänsä muistotilaisuuteen ja alkaa miettiä sopivaa sulhasehdokasta tämän tyttärelle, joka ei itse ole asiasta kovinkaan innostunut. Sen lisäksi pitäisi naittaa vielä ystävän leskikin. Ozumaisen leppoisa, paljon puhetta ja pohdintaa sisältävä, syksyn tunnelmissa kylpevä kaunokainen.
William Worthington: The Dragon Painter
Rakkaus voi olla yhtälailla siunaus kuin kirouskin, sen saa kokea taitava, mutta mielipuolena pidetty Tatsu, joka suree tuhat vuotta aiemmin menettämäänsä morsiantaan ja maalaa siksi outoja kuvia. Kun tokiolainen mestaritaiteilija Kano Indara johdattaa Tatsun kaipuunsa luo, tämä kokee jotain yllättävää: hän menettää halun maalata. Halu palaa monen mutkan kautta, mutta ovatko kuvat enää samoja kuin ennen? Ennakkoluulottomasti kuvattu ja valaistu elokuva on kuin maalaus, joka hehkuu pieteetillä tehdyn restauroinnin myötä kauneutta hätkähdyttävällä tavalla. Hayakawan intensiivistä roolityöskentelyä ei voi kuin ihailla. Upea elokuva, joka väreilee elämää joka kuvallaan ja saavuttaa kadonneen maailman ja sen outojen tarinoiden lumon yhtä vakuuttavasti kuin Kenji Mizoguchi parhaissa teoksissaan.
D. W. Griffith: Kansakunnan synty (The Birth of a Nation)
Griffithin järkälemäinen sisällissotaeepos kertoo pohjoisen Stonemaneista ja etelän Cameroneista ja heidän elämästään sodan molemmin puolin. Kunnioitettavasta iästään ja törkeästä rasistisuudestaan huolimatta Kansakunnan synty on edelleen vaikuttava elokuva, joka tulee katsottua lähestulkoon kerran vuodessa.
Kenji Mizoguchi: Taru viimeisestä krysanteemista (Zangiku monogatari)
Kikunosuke, menestyneen näyttelijän poika, yrittää luoda uraa teatterissa, mutta menestys karttaa häntä. Nuorukaista arvostetaan vain hänen nimensä vuoksi, minkä Kikunosuke tietää itsekin. Kun perheen palvelijana toimiva ja samalla hänen ainoa ystävänsä Otoku irtisanotaan tehtävästään, Kikunosuke jättää perheensä taakseen ja lähtee maailmalle, jossa suosion saavuttaminen on kuitenkin vaikeaa. Aikuismainen, kiihkoton toteutus antaa tilaa hahmoille, joiden luonnollisuus ihastuttaa. Pituutta on hieman liikaa, mutta silti elokuva on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
F. W. Murnau: Vogelödin linnassa (Schloss Vogelöd)
Carl Mayerin käsikirjoittamassa rikosdraamassa selvitellään vuosien takaista surmatyötä. Nimekkäistä tekijöistään huolimatta lopputulos on vaatimaton rutiinityö, jossa on vain siellä täällä nähtävissä tekijöidensä persoonallisuus ja visionäärisyys. Jos Murnaun ura olisi päättynyt tähän elokuvaan, hän olisi kadonnut harmaan massan syövereihin.
Gerhard Lamprecht: Kodittomat (Die Unehelichen)
Saksalaista sosiaalidraamaa, jossa juopottelevaa elämää viettävän sijaisperheen isä pahoinpitelee ja nöyryyttää kasvattilapsiaan. Kun yksi heistä kuolee kuumeeseen, saavat sosiaalityöntekijätkin lopulta tarpeekseen ja sijoittavat lapset uusiin koteihin. Vaikuttava elokuva, jonka tehoa ei syö edes turhaan mutkistettu loppujakso, jossa vuosia poissaollut isä tulee hakemaan poikaansa rakastavan kasvattiäidin luota.
Alfred Hitchcock: Perintö (Family Plot)
Hitchcockin viimeinen ohjaus on samalla hänen heikoin työnsä. Huumorilla silatussa jännityselokuvassa ei toimi oikein mikään ja kohtaus, jossa auto syöksyy vuoristotietä jarrujen rikkouduttua, on todennäköisesti Hitchcockin heikoin tekele.
Ulli Lommel: The Boogeyman – Sakset kurkulla (The Boogeyman)
Hölmöäkin hölmömpi kasarikauhistelu, johon on sijoitettu kaikki aikakautensa kliseet. ”Peilinpala silmässä” -kohtaus on ikimuistoinen.
Jacques Tourneur: Paholaisen palvelija (Night of the Demon)
Alkuperäinen, pitkä versio. Englantiin sijoittuva kauhuelokuva kertoo satanistikultista, joka raivaa sitä liian läheisesti tutkivat tahot pois tieltään. Visuaalisesti ylivertainen yöllisten pelkojen ilmentäjä on täynnä outoa tunnelmaa, tosin turhan pitkät vuoropuhelujaksot syövät hieman elokuvan tehoja.
Buster Keaton: Sherlock Jr.
Keatonin nerokas kolmevarttinen kertoo nuoresta elokuvakoneenpitäjästä, joka tempautuu unen maailmaan selvittämään paikallisen rikollisjärjestön toimintaa. Lennokkaasti toteutettu elokuva on täynnä kekseliäitä gageja ja hauskoja tilanteita. Katsoin elokuvan vaimoni kanssa lontoolaisessa Wilton’s Music Hallissa, jossa ajan patinoima miljöö antoi oivan lisäsilauksen elokuvanautinnolle.
Kenji Mizoguchi: Utamaro ja hänen viisi naistaan (Utamaro wo meguru gonin no onna)
Naiskauneutta palvovan kuvanpainaja Utamaron elämästä kertovaa elokuvaa pidetään Mizoguchin epävirallisena omaelämäkertana. Elämää ja ihmissuhteita kuvaava teos on ammattitaidolla tehty, joskin siitä puuttuu se viimeinen silaus, joka nosti Mizoguchin myöhemmät elokuvat lähes poikkeuksetta mestariluokkaan.
Satyajit Ray: Kohtalon isku (Sadgati)
Rayn kastilaitosta kritisoiva lyhytelokuva kertoo köyhästä räätälistä, joka menee paikallisen hindupapin luo pyytämään tätä vierailemaan talossaan ilmoittamassa, koska heidän tyttärensä kihlajaisjuhlat olisi mahdollista järjestää. Pappi kohtelee miestä tylysti, pistää hänet tekemään itselleen erilaisia töitä ruoatta ja kun mies lopulta kuolee, pyrkii pesemään kätensä koko jutusta. Vaikuttava kolmivarttinen.
Andrei Tarkovski: Stalker
Vaikuttava, joskin paikoin hivenen pitkäpiimäinen elokuva kertoo kolmesta miehestä, jotka matkaavat jo aikoja sitten eristetylle vyöhykkeelle. Vyöhyke on sotilaiden ympäröimä maa-alue, joka on täynnä ydintuhon tai sodan jälkeistä tavaraa, josta ihmiset ovat kadonneet eikä kukaan vyöhykkeelle matkannut ole palannut takaisin. Tarinan mukaan vyöhykkeellä on huone, jossa kaikki toiveemme toteutuvat. Esteettisesti erittäin vaikuttava, filosofinen elokuva jättää runsaasti tilaa katsojan omille merkinnöille ja tulkinnoille.
Don Sharp: Rasputin – riivattu (Rasputin: The Mad Monk)
Karismaattinen Christopher Lee esittää Venäjän tsaarin hovissa vaikuttanutta mystikkoa laiskassa Hammer-filmatisoinnissa, joka lukeutuu yhtiön heikomman tuotannon joukkoon.
William Beaudine: Tanssivat tyttäremme (Our Dancing Daughters)
Joan Crawford esittää nuorta Dianaa, railakasta juhlijaa, joka on tottunut saamaan haluamansa ja toimii siten myös miestenkin suhteen. Eräissä juhlissa hän tutustuu jalkapallotähti Beniin ja rakastuu. Ben on kuitenkin epävarma Dianan suhteen, sillä pitää tätä liian menevänä ja kokeneena. Ajaton, nuoruuden iloja ja niiden vaikutusta itse kenenkin maineeseen käsittelevä elokuva on jazz-ajan suuria teoksia, olkoonkin että loppu on muuhun elokuvaan nähden halpahintainen. Joan Crawford on roolissaan loistava.
Jean Cocteau: Kaunotar ja hirviö (La Belle et la Bête)
Elokuva, joka on yhtä aikaa maalaustaidetta, runoutta ja musiikkia. Kauhuelokuvaa, sadun fantasiaa ja romantiikkaa. Valon leikkiä ja varjojen näytöstä. Cocteau käyttää häpeilemättömästi hyväkseen kaikkia mahdollisia elokuvallisia tehokeinoja, mutta tekee sen hämmästyttävällä varmuudella, aivan kuin olisi ollut alalla jo vuosikymmeniä, vaikka tosiasiassa Kaunotar ja hirviö oli hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Piikatytön ja hirviön rakkaussuhde osoittaa, että todellinen kauneus on mahdollista löytää vasta sitten, kun henkilö on valmis katsomaan pintaa syvemmälle.
George Melford: Sheikki (The Sheik)
Rudolph Valentino ilmeilee ja koettaa siinä sivussa vallata Agnes Ayresin sydämen laahustavassa ja raskassoutuisessa mykkäelokuvassa. Kun elokuvalla on pituutta lähes puolitoista tuntia ja lähestulkoon kaikki toiminta on keskitetty viimeiselle vartille, on rytmityksessä jotain vikaa…
Mikio Naruse: Kagiri Naki Hodo (engl. Street Without End)
Uusintakatselu puolen vuoden takaa. Narusen viimeinen mykkäelokuva on hieno draama nuoresta tarjoilijattaresta, joka menee naimisiin rikkaan nuorukaisen kanssa. Avioliitto epäonnistuu pitkälti sosiaalisten eroavaisuuksien vuoksi. ”Maailmassa on asioita, joita yksin rakkauskaan ei voi korjata”, nainen sanoo hylätessään miehen. Tämä universaali totuus on myös elokuvan opetus.
Gustaf Molander: Poliisi Paavalin pääsiäispamaus (Polis Paulus påskasmäll)
Majakka ja Perävaunu seikkailevat salakuljettajien perässä hiihtokeskuksessa ja samalla setvitään myös ihmissuhdeongelmia. Perusmukava mykkähassuttelu tanskalaisparivaljakon elokuvien ystäville.
D. W. Griffith: Valkoinen ruusu (The White Rose)
Melodraaman mestarin viimeinen pieni suuri elokuva kertoo tutunomaisen tarinan nuoresta papista, joka viettelee köyhän tytön, tekee tämän raskaaksi ja häipyy ennen kuin tyttö ehtii kertoa tälle uutisen. Kun tyttö kärvistelee pienokaisen kanssa köyhyydessä ja ottaa yksinhuoltajana yhteisön iskuja vastaan lähestulkoon kaikkialla, pappi liehittelee lapsuudesta saakka tuntemaansa rikkaan perheen tytärtä ja yrittää saada tätä naimisiin kanssaan. Loppu on aivan liian pitkä ja tunnerikas, mutta Griffith onnistuu luovimaan elokuvansa jotenkin selville vesille ilman, että huomattavaa vahinkoa syntyy. Elokuva kuvattiin Louisianassa ja Floridassa ja se on ulkoasultaan kertakaikkisen vaikuttava. Mae Marshin roolisuoritus lienee hänen parhaansa.
Akira Kurosawa: Juopunut enkeli (Yodoire tenshi)
Toshiro Mifune esittää Matsunagaa, rikollista, joka saapuu alkoholisoituneen tohtorin (Takashi Shimura) vastaanotolle poistamaan naulaa kädestään. Naula osoittautuu luodiksi ja Matsunaga tuberkuloosia sairastavaksi. Tämä ei välitä lääkärin ohjeista ja varoituksista taudin suhteen, vaan ajautuu vähitellen kohti kuolemaansa. Sitä ennen hänen on kuitenkin tehtävä tilit selväksi vankilasta vapautuneen rikollispomo Okadan kanssa. Ammattitaidolla toteutettu pienimuotoinen toimintadraama on hyvin näytelty ja ohjattu, mutta tarinassa on pienoista tyhjäkäyntiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti