Viheltävät luodit

"Kalifornian kullankaivajien aika on ohi. On liikemiesten aika."

Steve Judd on entinen liittovaltion sheriffi, joka vanhoilla päivillään on siirtynyt kuljettamaan kultaa kaivosyhtiöiltä pankkeihin. Gil Westrum on entinen lainvalvoja hänkin, joka sittemmin on siirtynyt viihdetaiteilijan ammattiin: hän haastaa halukkaita tarkkuusammuntaan ja kertoilee siinä samalla tarinoita villin lännen ajoilta.

Judd ja Westrum tapaavat monen vuoden jälkeen, kun ensin mainittu tarvitsee apua vaaralliselle kullanhakumatkalle vuoristoon. Westrum suostuu ystävänsä avunpyyntöön ja värvää kaksikon avuksi nuoren apulaisensa Heck Longtreen. Pian kolmikon matkaan lähdön jälkeen seurueeseen liittyy mukaan vielä uskovaisen isänsä luota karannut Elsa Knudsen, joka on matkalla Coarse Goldin kaivoskaupunkiin mennäkseen siellä naimisiin paikallisen mainarin kanssa.
       
1960-luvulle astumisen myötä amerikkalainen western koki kolmannen muutoksen lajityypin historiassa. Ensimmäistä kertaa tämä oli tapahtunut James Cruzen Karavaanin (The Covered Wagon, 1923) myötä, jolloin tämän hienon länteen matkaavista uudisasukkaista kertovan elokuvan myötä yksiulotteiset liukuhihnawesternit saivat hetkeksi vaipua unholaan kunnianhimoisempien länneneeposten tieltä. John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) toimi puolestaan suunnannäyttäjänä "aikuismaisemmalle" westernille, jonka kulta-aika kestikin seuraavat kaksikymmentä vuotta. Mutta kun maksava yleisö alkoi vähitellen kyllästyä romantisoituihin lännentarinoihin samaan aikaan kun genren vanhat ohjaajasuuruudet alkoivat lopetella elokuvantekoaan, oli aika keksiä jotain uutta. Western astui melankolisempaan ja monien mielestä myös realistisempaan suuntaan uuden ohjaajasukupolven myötä. Yksi uudenlaisen westernin taitajista oli Sam Peckinpah, jonka ensimmäinen kuuluisa elokuva, Viheltävät luodit (Ride the High Country, 1962) lukeutui lapsuuteni suosikkielokuviin.

Viheltävät luodit on Peckinpahille ominaiseen tapaan kertomus villin lännen murroksen aikakaudesta, jossa vanha länsi alkaa olla vain kaukainen ajanjakso veteraanien muistoissa. Automobiili tekee tuloaan, lakia ja järjestystä ylläpitävät sheriffit ovat vaihtuneet katuja partioiviksi konstaapeleiksi ja muutenkin sivistys on ulottamassa lonkeroitaan kaikkialle. Tarinan ikääntyneet lännenmiehet yrittävät selviytyä uusiutuvassa, heille vieraassa maailmassa ja opettaa siinä sivussa nuoremmalle sukupolvelle vanhan ajan hyveitä ja ajatuksia. Ulkoasultaan elokuva on erittäin kaunis ja syksyisestä Inyonin kansallispuistosta on saatu tallennettua monia silmiä hivelevän hienoja otoksia. Viheltävät luodit on erittäin tyylikkäästi tätä aikakautta käsittelevä lännenelokuva.

Viheltävät luodit oli kuitenkin myös jotain uutta ja erilaista. Se on villin lännen myyttejä ja sen ylväitä sankaritarinoita hanakasti ravisteleva teos, aivan kuten Clint Eastwoodin Armoton (Unforgiven, 1993) kolme vuosikymmentä myöhemmin. Tarinan päähenkilöt ovat tavallisia miehiä, joita ikä on alkanut painaa eikä täysin ilman seurauksia. Elsan isä ei suinkaan ole vanhoille westerneille ominaiseen tapaan ylväs, vaan sairaalloisen mustasukkaisesti tytärtään suojeleva uskon mies. Yleensäkin kaikki perinteiset lännenelokuvan lainalaisuudet romutetaan siinä määrin, että elokuvaa voisi helposti pitää satiirina vanhoista Hollywood-klassikoista, mikäli ei tuntisi Peckinpahin tuotantoa ja mieltymyksiä.
       
Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus on häät, jotka ovat usein westerneissä tapahtumista pyhimmät, ryhmän yhteen kokoava tilaisuus, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään samalla kun laulu soi ja viski virtaa. Viheltävien luotien häistä on arvokkuus kaukana. Ne pidetään halvassa mainaribordellissa juopon tuomarin toimiessa vihkijänä, kaasona on bordellin omistaja ja morsiusneitoina ryhmä prostituoituja. Hääyökään ei ole mieleenpainuva kokemus morsiamelle ainakaan perinteisessä merkityksessä, se nimittäin päättyy joukkoraiskausyritykseen.

Näyttelijäkaarti on valittu erittäin onnistuneesti. Vanhat konkarit Joel McCrea ja Randolph Scott kantavat roolinsa arvokkaasti ja onnistuvat välittämään katsojalle hyvin roolihahmojensa haurauden sekä uusien aikojen mukanaan tuoman epävarmuuden. Viheltävät luodit jäi Scottin uran viimeiseksi näyttelijätyöksi, McCrea sen sijaan esiintyi vielä muutamassa elokuvassa ennen jäämistään eläkkeelle vuonna 1976. Ron Starr Longtreena ja Mariette Hartley Elsana kantavat roolihahmonsa onnistuneesti hekin, vaikka Starrin näyttely vaikuttaakin alussa hivenen kömpelöltä. Sivuosista kannattaa mainita James Drury ja Warren Oates Hammondin veljeskatraan jäseninä.

RIDE THE HIGH COUNTRY, 1962 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Richard E. Lyons Ohjaus: Sam Peckinpah Käsikirjoitus: N. B. Stone Jr., Sam Peckinpah, Robert Creighton Williams Kuvaus: Lucien Ballard Lavastus: Leroy Coleman, George W. Davis Leikkaus: Frank Santillo Maskeeraus: William Tuttle (meikit), Mary Keats (hiukset) Musiikki: George Bassman Äänitys: Franklin Milton
Näyttelijät: Randolph Scott (Gil Westrum), Joel McCrea (Steve Judd), Mariette Hartley (Elsa Knudsen), Ron Starr (Heck Longtree), Edgar Buchanan (tuomari Tolliver), R. G. Armstrong (Joshua Knudsen), Jenie Jackson (Kate), Warren Oates (Henry Hammond)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 9.5.2006.

Katsotut elokuvat: tammikuu 2015

Lowell Sherman: Vaarallinen kaunotar (She Done Him Wrong)
Hieno Mae West -komedia, jossa kaksimielisyyksiä laukova tähti yrittää iskeä Cary Grantin esittämää pelastusarmeijan työntekijää. Ongelmia ilmenee, kun paikalle saapuu hänen entinen miesystävänsä, vankilasta karannut rikollinen. Ensimmäinen näkemäni Westin elokuva, toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen.

Cristian Mungiu: Yli vuorten (Dupa dealuri)
Nuori saksalaistyttö muuttaa ystävättärensä luo romanialaiseen luostariin. Heidän ajatusmaailmansa ovat viime tapaamisten jälkeen muuttuneet täysin toistensa vastakohdiksi ja kun tähän lisätään vielä tulokkaan vaikeudet sopeutua luostarin sääntöihin ja askeettiseen elämään, ovat konfliktit arkipäivää. Upea elokuva, jolla Mungiu vahvistaa asemiaan eurooppalaisten elokuvantekijöiden aatelissa.

Satyajit Ray: Koti ja maailma (Ghare baire)
Intialaismestarin myöhäisempää tuotantoa, kertomus rikkaasta miehestä, joka ottaa entisen toisinajattelijaystävänsä kotiinsa asumaan ja antaa tämän vielä toimia vallankumouksellisten ajatustensa levittäjänä, vaikka huomaakin niiden turmiollisen vaikutuksen paikallisiin asukkaisiin ja heidän käyttäytymiseensä. Poliittisen ilmapiirin kiristyminen, hyväksikäyttö ja oman aseman väärinkäyttö ovat vahvoja teemoja Rayn elokuvassa, joka on ajaton niin sisällöltään kuin toteutukseltaankin.

Alan J. Pakula: Presidentin miehet (All the President’s Men)
Dustin Hoffman ja Robert Redford esittävät Watergate-skandaalia tutkivia lehtimiehiä hienossa poliittisessa trillerissä.

Peter von Bagh: Muisteja
Edesmenneen elokuvaprofessorin ja kulttuurivaikuttajan haikea ja ihastuttavan lämminhenkinen kuvaus lapsuutensa kotikaupungista Oulusta. Elokuvaa katsoessa tulee eittämättä mieleen, että siinä puhuu elämänsä kanssa sinut oleva henkilö.

Cecil B. DeMille: Simson & Delila (Samson and Delilah)
Kertomus väkivahvasta Simsonista, jonka kuvankaunis Delila huijaa kertomaan voimiensa salaisuuden ja toimittaa tämän sitten roomalaisten kynsiin – vain huomatakseen rakastavansa Simsonia niin paljon, että antaa tälle mahdollisuuden kostaa nöyryyttäjilleen. Raamattuspektaakkeleiden mestarin taidonnäyte on hivenen hidastempoisempi ja vaatimattomampi kuin muistin, mutta silti viihdyttävä. Hedy Lamarr on vetävämmän näköinen kuin koskaan.

Urban Gad: S1
Militarismidraama, jossa Asta Nielsenin esittämän nuoren naisen isä ja rakastaja käyvät kisaa valmisteilla olevan sotilaslentokoneen omistusoikeuksista. Varsin vaatimaton tarina onnistuu tallentamaan kauniita tuokioita viimeisestä sotaa edeltävästä kesästä, joskin elokuvan viimeinen väliteksti, jonka mukaan ”isänmaan onni on kaikkien onni”, on näin jälkikäteen tarkasteltuna hyvin pahaenteinen.

Frances Marion: Rakkauden merkkituli (The Love Light)
Epätyypillisen rohkea Mary Pickford -elokuva kertoo italialaisesta naisesta, jonka elämään maailmansota ja ihmisten kaksinaamaisuus vaikuttavat dramaattisesti. Ulkoisilta avuiltaan yhtä tyylikäs kuin seuraavana vuonna valmistunut Terhakka Mary, mutta sisällöltään huomattavasti vaatimattomampi.

Don Siegel: Likainen Harry (Dirty Harry)
Clint Eastwood metsästää sarjamurhaajaa ja laukoo unohtumattomia one-linereita kivikovassa toimintaelokuvassa, joka kuuluu jokaisen elokuvia vähänkään aktiivisemmin seuraavan katselulistalle. Feel lucky punk?

Howard Hawks: Punainen virta (Red River)
Hawksin ensimmäinen western on Kapina laivalla -tarinaa mukaileva karjanajokuvaus, jossa vastakkain nousevat menneen ajan despoottimainen hallitsemistyyli ja pehmeämmät, modernit toimintatavat. Hienoja roolisuorituksia, pyssynpaukuttelua, draamaa, vauhdikkaita toimintakohtauksia, tähtinäyttelijöitä – Hawksin länkkärissä on kaikkea, mitä kunnon länkkäriltä vaaditaan.

D. W. Griffith: Tähtilipun voitto (The Girl Who Stayed at Home)
Mestariohjaajan vaatimaton sotaelokuva henkilöistä, joiden elämään maailman myllerrykset vaikuttavat tavalla tai toisella. Ei yllä edellisvuonna valmistuneen Maailman sydämet -teoksen tasolle. Clarine Seymour, Carol Dempster ja Tully Marshall ovat tämän elokuvan parasta antia. Propagandaelokuvaa arvosteltiin siitä, että se näyttää saksalaiset liian hyveellisessä valossa.

Clarence Badger: Rahat tai henki (Hands Up!)
Vauhdikas sisällissotakomedia, jossa Raymond Griffithin esittämän etelävaltiolaisen agentin on saatava haltuunsa pohjoisen hallussa olevan kultakaivoksen lähetykset, muuten etelä häviää sodan. Viimeinen kuva on nerokas.

Samuel Fuller: Yksinäinen seikkailija (I Shot Jesse James)
Mielenkiintoinen elokuva Jesse Jamesin ampuneesta Bob Fordista ja siitä mitä hänestä tuli ”urotekonsa” jälkeen.

Jevgeni Tservjakov: Minun poikani (Moi syn)
Yksinkertaisista lähtökohdista kasvava mykkädraama on paitsi pienten yksityiskohtien tarkkaa näytöstä, myös hiljaisuuden elokuvaa: sanomattomia sanoja, tukahdutettuja tunteita, sisimmän myllerrystä. Gennadi Mitsurin ja Anna Sten ovat rooleissaan loistavia. Mestariteos.

Eduard Johanson / Ioganson: Tasavallan kruununprinssi (Naslednyi prins respubliki)
Komedia äidistä, isästä, vauvasta ja sen haltuunsa saavista poikamiehistä on aikaan ja paikkaan sitoutumaton elokuva, jonka hauskuus syntyy yksinkertaisista asioista ja ihmisten käytöksestä. Johanson kuoli Leningradin piirityksessä vuonna 1942.

Samuel Fuller: Uhkapeliä Arizonassa (The Baron of Arizona)
Vincent Price pelaa huolella rakentamaansa vilunkipeliä ja pyrkii saamaan väärennösten avulla haltuunsa koko Arizonan territorion. Hieman pitkästyttävä, mutta aiheeltaan positiivisen poikkeava elokuva.

Alejandro González Iñárritu: Birdman
Viihdyttävä, joskin hahmoiltaan kovin stereotyyppinen kertomus entisestä elokuvatähdestä, joka tekee näytelmää Broadwaylla. Elämän ilot ja surut, mennyt ja tuleva käydään läpi ennen ensi-iltaa. Fantasiaelementit ovat mielestäni turhia, mutta kokonaisuutena Birdman on toistaiseksi näkemistäni Iñárritun elokuvista paras. Michael Keaton on pääroolissa mainio.

Roman Polanski: Inho (Repulsion)
Catherine Deneuve esittää unohtumattomasti Carolia, miesten läheisyyttä kammoavaa nuorta naista, joka ryhtyy hirmutekoihin mielenterveytensä järkkyessä. Polanski kuvaa naisen pahenevaa ahdistusta loisteliaasti käyttäen hyväkseen peilejä, häiriintyneitä kamerakulmia ja erikoista äänimaailmaa. Gilbert Taylorin kuvaus on mestarillista. Polanskin paras elokuva.