Ensimmäinen näkemäni Paradžanovin elokuva ja täytyy heti todeta, ettei näitä kannata väsyneenä katsella. Armenialaisohjaajan kansainvälinen läpimurto, vuonna 1964 valmistunut Menneitten sukupolvien varjot kertoo nuoresta Ivanista, jonka rakastettu kuolee ja mies vaipuu masennukseen. Ivan löytää myöhemmin uuden morsiamen, mutta onni tuntuu välttelevän häntä. Värikylläinen ja omaperäinen teos ei ottanut mukaansa missään vaiheessa, joten pettymykseksihän tämä muodostui.
Billy Wilder: Poikamiesboksi (The Apartment)
Jack Lemmonin esittämä poikamies lainaa asuntoaan edustamansa yhtiön pomoille. Homma toimii kuin rasvattu aina siihen saakka kunnes hän saa tietää firman johtajan pelehtivän hänen ihastuksensa kanssa. Tragikoominen, katsojaa puhutteleva elokuva, jonka finaali on ihastuttava. Näyttelijäkaarti on loistava.
Joseph De Grasse: The Old Swimmin’ Hole
True Heart Susien, Tom Sawyerin ja Sukunsa sankarin kaltaisten teosten varjoon jäänyt kaunis kesäinen maaseutukuvaus on tyylipuhdasta Americanaa parhaimmillaan. Charles Rayn esittämä Ezra nauttii ennemmin kalastamisesta ja omenavarkaissa käymisestä kuin koulunkäynnistä, vaikka sekin pitäisi hoitaa. Tarina on kerrottu ilman varsinaisia välitekstejä, mutta kieltämättä niistä olisi ollut muutamissa kohdin hyötyä. Viehättävä pieni elokuva.
William A. Seiter: Jazzikuningatar (Why Be Good?)
Miljonääripoikamiehen ja työläistytön välinen romanssi on tosielämässä erittäin epätodennäköinen, mutta elokuvissa arkipäivää – siksi William A. Seiterin ohjaamaa Jazzikuningatarta katsoessa tulee nopeasti mieleen, kuinka usein tämä kaikki on nähtykään. Siitä huolimatta elokuva toimii, eikä vähiten päätähtiensä Colleen Mooren ja Neil Hamiltonin keskinäisen kemian ansiosta. Myös sivuosat ovat hyvin roolitettuja ja etenkin Bodil Rosing ihastuttaa elämää ymmärtävänä perheenäitinä.
Terence Fisher: Dracula (Horror of Dracula)
Hammerin Dracula-saagan ensimmäinen edustaja on tunnelmallinen, väreissä kylpevä kauhistelu. Christopher Leen esittämä vampyyrikreivi on tyylikkäintä mitä valkokankaalla on nähty, mutta muilta osin tämä teos ei mielestäni pääse Tod Browningin vuoden 1931 version tasolle. Loppukamppailu ja Draculan tuho ovat edelleenkin hienoa katsottavaa.
Jevgeni Bauer: Pariisin kuningas (Korol Pariža)
Tsaarinajan venäläismestarin viimeinen elokuva on lohduton kuvaus maailmasta, jossa köyhät uskovat sielun puhtauteen, rakkauteen ja työhön, vetelehtivä yläluokka puolestaan rahaan ja huvitteluun. Heidän maailmassaan naiset ovat orjia ja miehet vihollisia. Moraalia ei ole, vaan kaikki on kaupan: tärkeintä on se, kenellä on eniten rahaa ja sen myötä myös valtaa. Säilyneessä esityskopiossa ei ollut alkujaan välitekstejä, joten sellaiset lisättiin vuoden 2008 restauroinnin ohessa. Ratkaisu ei ole mielestäni onnistunut, sillä välitekstien runsaus vaikuttaa häiritsevästi elokuvan rytmitykseen ja kerronnan intensiteettiin.
Sergei Eisenstein: Iivana Julma I – II (Ivan Groznyj I – II)
Eisensteinin mahtipontinen, oopperamainen ja tyylitelty kertomus tsaari Iivana IV:n elämästä ja teoista. Elämää suurempi elokuva.
Friedrich Ermler & Eduard Johanson: Katkan valkoiset omenat (Katka – bumazhnyi ranet)
Katka on maalta suurkaupunkiin muuttanut nuori tyttö, joka on tullut raskaaksi ja yrittää ansaita elantoaan omenoita myymällä. Vadka on nuori intelligentti, joka on lupautunut auttamaan Katkaa tämän arjen pyörittämisessä. Heidän elämäänsä sekoittaa Semka, pikkurikollinen, jolla on ollut suhde Katkaan, mutta on sittemmin saanut väistyä naisen elämästä. Tyylikkään yksinkertainen kuvaus NEP-ajan Leningradista ja sen työläisistä.
Roy Ward Baker: Legend of the 7 Golden Vampires
Tissejä, vampyyrejä, kung-fua ja kiinalaismiehen hahmon ottanut kreivi Dracula. Älytön elokuva.
Holger-Madsen: Evangeliemandens liv
Tanskalaisen mykkäelokuvan päähenkilö on entinen vanki, joka on sittemmin löytänyt pelastuksen ja ryhtynyt saarnaajaksi. Hänen puheensa ja elämäntarinansa herättävät toivonkipinän eräässä pikkurikollisessa, joka yrittää vaimoineen päästä elämän syrjään takaisin kiinni. Tarina on tuttuakin tutumpi, mutta Holger-Madsen onnistuu välttämään pahimmat kliseet ja sudenkuopat, eikä sorru myöskään hurmehenkiseen moralisointiin hyveellisten elämäntapojen puolesta. Elokuvaan kuvattiin erilaisia lopetuksia ulkomaan markkinoita varten.
John S. Robertson: Elämän valhe (The Single Standard)
Yleismaailmallisia totuuksia rakkauden pelisäännöistä alleviivaava Greta Garbo -elokuva on näennäisen rohkea, mutta lopussa hahmonsa tiukasti aloilleen asettava kertomus nuoresta naisesta ja hänen elämästään. Heikkouksistaan huolimatta viihdyttävä elokuva, joka miellyttänee ainakin kaikkia Garbo-faneja.
William Goodrich: Ravintolatyttö (The Red Mill)
Lämminhenkinen ja nokkela tuhkimotarina hollantilaisessa tavernassa työskentelevästä piikatytöstä, joka yrittää tehdä vaikutusta unelmiensa mieheen ja samalla saada pormestarin tyttären naimisiin haluamansa miehen kanssa. Elokuvan huumori toimii kauttaaltaan mainiosti ja Arbuckle varioi onnistuneesti vuosikymmenen takaista kaivogagiaan. Pääosaa esittävä Marion Davies osoittaa olevansa mainio komedienne ja siksi onkin sääli, että William Randolph Hearst halusi rakastajattarestaan ennemmin draamanäyttelijän, vaikka Daviesillä oli paljon paremmat edellytykset muunlaisiin elokuviin.
Taneli Mustonen: Luokkakokous
Kolmen miehen viikonloppuun sijoittuva porsastelufarssi, joka ei käytä kuin promillen mahdollisuuksistaan. Meno on löysää ja kohtaukset toisistaan irrallisia, näyttelijäkolmikko on vaatimaton – radiopersoona Jaajo Linnonmaa edustaa tällä saralla elokuvan parasta antia – ja juoni olematon. Siitä huolimatta elokuva rikkoo katsojaennätyksiä, vaikka (julkisesti) kehuviin tahoihin en ole liiemmin törmännyt. Yhden katselukerran – jos senkään verran – tuttavuus.
Samuel Fuller: Teräskypärä (The Steel Helmet)
Viikossa kirjoitettu, kymmenessä päivässä kuvattu ja minimaalisella budjetilla toteutettu sotaelokuvaklassikko kertoo Korean sodassa toimivista amerikkalaissotilaista, päähenkilönään komppaniastaan ainoana eloon jäänyt kersantti Zack. Fullermaisen tiivis ja toimiva elokuva, jossa on tietynlaista Ed Wood -henkeä halpoine lavasteineen ja studiokohtauksineen. Siitä huolimatta tutustumisen arvoinen elokuva, jonka pariin tulen palaamaan pian uudelleen.
Thomas Vinterberg: Jahti (Jakten)
Kehuttu tanskalaisdraama päiväkodin työntekijästä, joka saa niskaansa pedofiliasyytteet ja koko pikkukaupungin vihat. Idea on hyvä, mutta toteutus tökkii: hysteria leviää aivan liian äkkiä ja laajalle, kukaan ei ota selvää väitteiden todenperäisyydestä, kukaan ei halua kuulla mitä syytetyllä on sanottavanaan. Lopun yllätyskäänne on kliseisyyden huippu, eikä lainkaan toimiva sellainen. Mads Mikkelsen on erinomainen ja Fanny-koira edustaa elokuvan sympaattisempaa osastoa.
