maanantai 30. maaliskuuta 2020

Kaikkien aikojen elokuvakohtaus

Maamme vanhin elokuvalehti Filmihullu saavutti toissa vuonna kunnioitettavan 50 vuoden iän. Sen kunniaksi lehden toimituskunta kysyi lukijoilta heidän suosikkiaan kaikkien aikojen elokuvakohtaukseksi (Filmihullu 5/2018). Kymmenien vastausten joukossa oli monenlaisia valintoja aina Yasujiro Ozun Tokyo Storysta (1953) Jacques Demyn Rochefortin tyttöihin (Les Demoiselles de Rochefort, 1967), Mike Nicholsin Miehuusvuosista (Carnal Knowledge, 1971) Mikko Niskasen Kahdeksaan surmanluotiin (1972) ja John Watersin Female Troublesta (1974) Samuel Fullerin Valkoiseen koiraan (White Dog, 1982). Itse esittelin suosikikseni Howard Hawksin Rio Bravon (1959) saluunakohtauksen, jolle ei ole omissa papereissani koskaan löytynyt haastajaa.

Rio Bravon saluunakohtaus saa alkunsa partiokävelyllä, kun pientä lännenkaupunkia piinaavan Nathan Burdetten (John Russell) palkkalistoilla oleva tappaja listii sheriffi John T. Chancen (John Wayne) hyvän ystävän. Seuraa lyhyt tulitaistelu, jonka päätteeksi tappaja pakenee läheiseen saluunaan. Sinne käy myös Chancen ja hänen apurinsa Duden (Dean Martin) tie.

Juopottelunsa vuoksi kaupunkilaisten naurunaiheeksi joutunut Dude astelee etuovesta sisään ja alkaa tivata paikalla olijoilta tietoa ammuskelijan olinpaikasta. Saluuna on täynnä Burdetten miehiä, jotka vain laskevat leikkiä Duden kustannuksella. Hetken aikaa näyttää siltä, että hän on erehtynyt ja lainvalvojien etsimä mies on piiloutunut jonnekin muualle.

Tilanne sähköistyy, kun Duden baaritiskillä olevaan tuoppiin tippuu verta. Ensimmäinen pisara menee hänen silmiensä ohi, mutta toisen hän jo huomaa: etsitty konna on piiloutunut saluunan ylisille. Dude mutisee muutaman sanan baarimikolle ottaen samalla pari askelta eteenpäin päästäkseen paremmalle ampumapaikalle. Hän tempaisee aseen vyöltään, kääntyy ja pudottaa roiston yhdellä ainoalla heittolaukauksella. Lopuksi Dude kaivaa kuolleen miehen taskusta tämän Burdettelta saaman 50 dollarin tapporahan ja nöyryyttää vielä häntä ilkkunutta saluunan asiakasta pakottamalla tämän nostamaan Dudea varten sylkykuppiin heittämänsä kolikon ylös omin käsin.

Näin Rio Bravon ensimmäisen kerran seitsemänvuotiaana televisiosta keväällä 1982. Lapsena tilanteesta käsitti tietysti vain jännityksen, saavatko sheriffit roiston kiinni vai eivät. Myöhemmin siitä on tullut riemastuttava voitonlaulu kaikille niille, joita on nöyryytetty julkisesti muiden edessä. Sähköinen tunnelma, kuvakulmat, äänet, kohtauksen tempo sekä Waynen ja Martinin äärimmäisen saumaton yhteispeli luovat unohtumattoman viisiminuuttisen, jonka kohdalla ei haittaa tippaakaan, että samankaltainen kohtaus on ainakin Cecil B. DeMillen lännenelokuvassa The Girl of the Golden West (1915). Hawks tekee kaiken nimittäin huolitellummin kuin DeMille vuosikymmeniä aiemmin.

perjantai 29. marraskuuta 2019

The Wind


”Tämä paikka on outo, eikä meidän pitäisi olla täällä…”

Harva elokuvaohjaaja on saanut kotimaassamme yhtä paljon palstatilaa esikoiselokuvallaan kuin taannoin Night Visions -festivaalilla vieraillut Emma Tammi. Sekä iltapäivälehdissä että Helsingin Sanomissa tuntojaan kertoneen Tammen saama huomio on ansaittua, sillä pienellä budjetilla toteutettu kauhun, draaman ja westernin tyylikäs yhteensulautuma The Wind (2018) on lähivuosien kiinnostavimpia tuttavuuksia.

Vaikka Tommy Lee Jonesin hieno The Homesman (2014) osoitti preeriaelämän synkän puolen, ovat uudisasukkaiden vastoinkäymiset aina jääneet Amerikan asuttamista kuvattaessa marginaaliin. Syykin on selvä, onhan urheiden pioneerien tinkimättömyys ja periksiantamattomuus huomattavasti innostavampaa elokuvamateriaalia ja oivaa ruokamultaa kunnon sankaritarinoille ja seikkailuille. Amerikkalainen filmiteollisuus ei ole koskaan pitänyt häviäjistä, joten miksi se niitä kuvaisikaan?

The Wind astuu tämän perinteisen idyllin toiselle puolelle, yön pimeyteen, varjojen ja pelottavien äänien maailmaan. Tarinan päähenkilö on miehensä Isaacin (Ashley Zukerman) kanssa preerialla jo pitkään asunut Lizzy (Caitlin Gerard), jonka ainoa seuralainen on lähistölle muuttaneen pariskunnan nuori vaimo Emma (Julia Goldani Telles). He tulevat hyvin toimeen ja ennen pitkää uskoutuvat toisilleen molempia piinaavasta tunteesta – siitä, että pimeyden laskeuduttua ulkona liikuskelee muutakin kuin loputtomasti puhaltava tuuli. Emman aviomies Gideon (Dylan McTee) tekee parhaansa ymmärtääkseen vaimoaan, kun taas Lizzyn aviomies viittaa kintaalla moiselle hölynpölylle.

Aiemmin dokumentteja tehneeltä Tammelta The Wind on vahva päänavaus fiktion suuntaan. Teresa Sutherlandin kirjoittama tarina kulkee rauhallisesti eteenpäin, tapahtumia ja outoja tuntemuksia hienovaraisesti painottaen. Nykykauhulle tyypillisiä säikytyskohtauksia ei ole mukana kuin muutama, mutta nekin erittäin perusteltuja ja tyylikkäitä. Pahimmat kauhuelokuvakliseet loistavat poissaolollaan ja kiitos niukan tuotantobudjetin, mitään konkreettista pahaa ei valkokankaalla nähdä. Kaikki yliluonnollinen on luotu valoilla, varjoilla ja äänillä.


The Wind on myös audiovisuaaliselta anniltaan vahva kokonaisuus. Jo Victor Sjöströmin Pohjoismyrskyssä (The Wind, 1928) lakkaamatta ja vihamielisesti puhaltanut tuuli kuulostaa piinaavalta ja on helppo ymmärtää, miksi se vaikuttaa elokuvan henkilöihin niin vahvasti. Musiikkia on mukana niukalti äänimaailman ollessa parhaimmillaan yhtä tehokasta kuin Tobe Hooperin Teksasin moottorisahamurhissa (The Texas Chain Saw Massacre, 1974). Lyn Moncriefin kuvat tuovat puolestaan erehtymättömästi mieleen Hollywoodin kultakauden lännenelokuvat ja ohjaaja onkin avoimesti myöntänyt olevansa tältä osin velkaa John Fordin teoksille. Ainoana miinuksena pidän tavanomaista vanhojen tekojen kaivelua, miksi jokaisessa kauhuelokuvassa päähenkilöillä on oltava jotain synkkää omallatunnollaan?

The Wind tekee Suomen valloituksen vuosi Night Visionsin jälkeen, kun se aloittaa elokuvateattereiden ohjelmistossa joulukuussa 2019. Toivottavasti mahdollisimman moni käy tutustumassa tähän modernin kauhuelokuvan tyylikkääseen edustajaan – niitä kun ei tänä päivänä liiemmälti ole. Arvostelu on julkaistu alun perin Ruudinsavun numerossa 2/2018.

THE WIND, 2018 Yhdysvallat
Tuotanto: Soapbox Films, Divide/Conquer, Mind Hive Films. Tuottajat: Christopher Alender, David Grove Churchill Viste. Ohjaus: Emma Tammi. Käsikirjoitus: Teresa Sutherland. Kuvaus: Lyn Moncrief. Lavastus: Courtney Andujar, Hillary Andujar. Leikkaus: Alexandra Amick. Maskeeraus: Allia Arite, Jennifer M. Quinteros. Musiikki: Ben Lovett. Puvustus: Kate De Blasio. Äänitys: Kirbie Seis.
Näyttelijät: Caitlin Gerard (Lizzy Macklin), Julia Goldani Telles (Emma Harper), Ashley Zukerman (Isaac Macklin), Miles Anderson (pastori), Dylan McTee (Gideon Harper), Martin C. Patterson (Eli).


perjantai 5. lokakuuta 2018

Katsotut elokuvat: syyskuu 2018

F. Richard Jones: Yankee Doodle in Berlin (1919)
Räväkkä ja räävitön slapstick-farssi, jossa amerikkalainen vakooja soluttautuu naiseksi pukeutuneena saksalaisten sotajohdon päämajaan ja saa sen täydellisesti sekaisin.

D. W. Griffith: Isn’t Life Wonderful? (1924)
Griffithin viimeinen suurelokuva on melodramaattinen kertomus puolalaisista maahanmuuttajista sodan jälkeisessä Berliinissä. Painopiste on hieman liiaksi romantiikassa, mutta köyhyys ja kurjuus välittyvät silti erinomaisesti.

Aleksandr Dovženko: Arsenal (1929)
Kaikkien aikojen parhaisiin elokuviin lukeutuva kuvaus maailmansodasta ja Venäjän sisällissotaan johtavista jälkimainingeista.

William A. Wellman: Siivet (Wings, 1927)
Ensimmäinen parhaan elokuvan Oscar-palkinnon saanut teos kertoo kahdesta amerikkalaisnuorukaisesta, jotka värväytyvät ilmavoimiin. Balettimaiset, kertakaikkisen tyylikkäät taistelujaksot vuorottelevat laimean romantiikan kanssa ja vaikka tehosteet ja kameratyöskentely ovatkin ensiluokkaisia, ei Siivet kuulu kuitenkaan suosikkielokuvieni joukkoon.

Teuvo Puro: Kihlaus (1922)
Suomalaisen mykkäelokuvan suuriin teoksiin lukeutuvan, Aleksis Kiven näytelmään perustuvan Kihlauksen kantaesitys nähtiin Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla. Hyvävauhtinen, sopivan humoristinen ja loistavien näyttelijäsuoritusten siivittämää elokuvaa säesti Trio Mutual, jonka musiikki tuki tapahtumia vahvasti ja oivaltavasti. Elokuvaa ennen nähtiin Manu Kerolan tuore amatöörituotanto Harrbådan neito (2018), joka oli tunnelmallinen ja miellyttävä kummitustarina.

King Vidor: Suuri paraati (The Big Parade, 1925)
Amerikkalaisten sotaelokuvien edelläkävijä, kertomus kolmesta tavallisesta nuorukaisesta, jotka lähtevät suurelle sotaretkelle Ranskaan. Kaksi ja puoli tuntia hurahtaa tämän mestariteoksen parissa kuin siivillä.

Martin Scorsese: Lentäjä (The Aviator, 2004)
Howard Hughesin elämästä ja intohimoista kertova biopic on näyttävä ja huolella tehty kurkistus eksentrisen miljonäärin elämään. Leonardo DiCaprio tulkitsee Hughesia vahvasti, mutta vähintään yhtä vakuuttavia ovat Kate Beckinsale Ava Gardnerina ja Cate Blanchett Katharine Hepburnina. Leffaintoilijana tunnettu Scorsese käyttää runsaasti Hollywoodin historiaan viittaavia anekdootteja, jotka värittävät mukavasti kerrontaa. Mahtava elokuva, jolle pieni televisioruutu ei tee oikeutta.


Malcolm St. Clair: The Show-Off (1926)
Erittäin suosittuun Broadway-näytelmään pohjautuva elokuva rautatieyhtiön toimistossa työskentelevästä suunpieksäjästä, joka saa ensin morsiamensa perheen pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, mutta onnistuu luovimaan heidät kuiville saaden puhuttua lankomiehelleen kymmenien tuhansien arvoiset kaupat tämän keksinnöstä. The Show-Off tasapainoilee komedian ja draaman välissä tietämättä oikein kumpaan puoleen kallistua, mutta väliäkö sillä, kun tarina kulkee kepeästi eteenpäin. Mukana menossa on myös Louise Brooks.

Erkki Karu: Suvinen satu (1925)
Karun ”kirottu elokuva” tavallista pidempänä versiona.

Karl Fager: Rautakylän vanha parooni (1923)
Zacharias Topeliuksen pienoisromaaniin pohjautuva kertomus vanhan herraskartanon isännästä, jonka nuoruuden ilkeät teot paljastuvat talvisen myrsky-yön hiljaisina tunteina. Suomi-Filmin lavastajamestari Carl Fager tekee ainoassa ohjaustyössään vakuuttavaa jälkeä ja luo viihdyttävän elokuvan, joka lopun hienoisesta herpaantumisestaan huolimatta lukeutuu maamme mykkäelokuvatuotantojen joukossa kärkipäähän.

Allan Dwan: Miesten moraali (Manhandled, 1924)
Ernst Lubitschin ja Cecil B. DeMillen avioliittokomedioiden veroinen teos osoittaa, ettei mikään ole tässä maailmassa ilmaista, eivät ainakaan rikkaiden poikamiesten suosionosoitukset. Gloria Swanson loistaa pääroolissa, mutta kokonaisuuden kannalta on valitettavaa, ettei tarinan yksikään mieshahmo ole muistamisen arvoinen.

John Ford: Hell Bent (1918)
Fordin varhainen ohjaustyö kertoo pakomatkallaan pieneen kyläpahaseen päätyvästä näppäräsormisesta korttihuijarista, joka rakastuu paikalliseen tyttöön, pelastaa tämän lainsuojattomien kynsistä ja valloittaa lopulta hänen sydämensä.  Runolliset maisemakuvat vuorottelevat tyylitellyn realismin ja sähäkän toiminnan kanssa ja vaikka lopputulos onkin epätasainen, on Hell Bent elokuvahistorialliselta arvoltaan todella merkittävä teos.

James Cameron: Terminator – tuhoaja (The Terminator, 1984)
Edelleenkin viihdyttävä ja komean näköinen tieteistoimintaelokuva, jossa tulevaisuudesta 1980-luvun Los Angelesiin matkustaneet viholliset ottavat toisistaan mittaa tarkoituksenaan joko pelastaa (Michael Biehn) tai tappaa (Arnold Schwarzenegger) muuan nuori nainen, jolla tulee olemaan keskeinen osa tulevaisuutta ajatellen. Jatko-osa on kenties vieläkin parempi, mutta sen jälkeiset elokuvat kannattaa jättää omaan arvoonsa.

Erich Waschneck: Punainen raja (Brennende Grenze, 1926)
Maailmansodan jälkimaininkeihin sijoittuva ihmissuhdedraama, jossa Saksan ja Puolan rajan lähellä partioiva puolalainen sotilasryhmä asettuu taloksi rikkaan saksalaislesken kartanoon. Osaavat näyttelijät eivät pelasta hengetöntä tarinaa.

Gregory La Cava: Naisten vallassa (Womanhandled, 1925)
Richard Dixin esittämä new yorkilainen poikamies lähtee kauas länteen tarkoituksenaan ammentaa maskuliinisuutta oikeiden cowboyden elämästä. Valitettavasti sivistys on ulottanut lonkeronsa kaikkialle, eikä villiä rajaseutua ole ollut enää aikoihin. Naisten vallassa naureskelee paitsi ihmisten romantiikan kaipuulle, myös vanhoille lännenelokuville ja niiden epäuskottaville kuvastoille. Juoni on sinänsä yllätyksetön, mutta löytää onnistuneesti hauskuutta tilannekomiikasta ja Billin epätoivoisista yrityksistä uskotella tyttöystävälleen maaseutuelämän olevan yhtä primitiivistä ja jännittävää kuin ennenkin.

Sergei Eisenstein: Iivana Julma I-II (Ivan Groznyj I-II, 1944 & 1946)
Eisensteinin viimeiseksi jäänyt elokuva on moniulotteinen ja mahtavasti toteutettu hallitsijakuvaus Venäjän historian merkkimiehestä.

Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä (1926)
Hieno ja jännittävä, rivakasti kulkeva ja yliluonnollisia elementtejä perinteisempään ihmissuhdedraamaan sekoittava saaristoelokuva.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Katsotut elokuvat: elokuu 2018

Donald Crisp: Ensimmäinen rakkaus (Young April, 1926)
Vaatimaton rakkaustarina, jossa amerikkalainen orpotyttö saa kuulla olevansa upporikas herttuatar. Hänen tulee ensi töikseen matkustaa Belgravian kuningaskuntaan, jossa on jo valmiiksi suunniteltu hääjuhlat paikallisen kruununperijän kanssa. Bessie Love ja Joseph Schildkraut ovat näyttävä parivaljakko, mutta epäuskottavuuksillakin on rajansa.

Josef von Sternberg: Amerikkalainen murhenäytelmä (An American Tragedy, 1931)
Theodore Dreiserin samannimiseen romaaniin perustuva puiseva filmatisointi, joka keskittyy aivan liikaa viimeiseen oikeudenkäyntijaksoon jättäen sitä edeltävät tapahtumat liian vähäiselle huomiolle. Tekninen toteutus on välttävää ja ainakin dvd:n äänenlaatu sanalla sanoen surkea.

Ingmar Bergman: Persona – Naisen naamio (Persona, 1966)
Menestynyt naisnäyttelijä lopettaa yhtäkkiä puhumisen ja muuttaa eristetylle saarelle sairaanhoitajansa kanssa. Erittäin intensiivinen elokuva ei päästä katsojaa helpolla, vaan pistää tämän tarkkailemaan kaikkea valkokankaalla näkyvää ja kuuluvaa: siksi Persona ei olekaan yhden katselukerran elokuva. Näyttelijät ovat erinomaisia, kuten Bergmanin teoksissa yleensäkin.

Raoul Walsh: Kilpakosijat (What Price Glory, 1926)
Kertomus kahdesta samoja naisia jahtaavasta upseerista ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Tinkimättömästi toteutetut sotajaksot vuorottelevat idyllisten, paikoin lähes hartaiden rintaman taakse sijoittuvien kohtausten kanssa, joissa pientä lohtua sodan armottomuuteen tuovat onnen hetket paikallisten neitosten kanssa tai kaipuuta välittävät kirjeet kotipuolesta. Vaikka elokuvan romanssiviritelmät ovatkin tavanomaisia, eikä railakas huumorikaan toimi aina parhaalla mahdollisella tavalla, on Kilpakosijat silti mykän amerikkalaisen sotaelokuvan aatelia.

Spike Lee: BlacKkKlansman (2018)
Tositapahtumiin pohjautuva elokuva mustaihoisesta poliisista, joka soluttautuu Klu Klux Klaniin. Huumorin toimivuuden kanssa on vähän niin ja näin, minkä lisäksi ohjaaja alleviivaa agendaansa paikoin liiaksi, mutta BlacKkKlansman on silti kokonaisuutena toimiva ja napakka elokuva, jonka parissa on helppo viihtyä reilu pari tuntia. Jasper Pääkkösen roolisuoritusta ei ole turhaan kehuttu.

Liang Xuan & Zhang Chun: Big Fish & Begonia (2016)
Kertomus meren alla olevasta rinnakkaismaailmasta, jonka 16 vuotta täyttäneet nuoret lähtevät delfiineiksi muuntuneina viikoksi ihmisten maailmaan katsomaan, kuinka he hoitavat luontoa ja etenkin kaikkea meriin liittyvää. Tarinan keskipisteessä on nuori neito Chun, joka takertuu viimeisenä päivänään suureen verkkoon ja on jo lähellä menettää henkensä, kunnes rannikolla asuva nuorukainen pelastaa hänen henkensä. Valitettavasti nuorukainen itse hukkuu ja Chunin tehtäväksi jää yrittää palauttaa hänet elävänä ihmisten keskuuteen. Tästä ei seuraa kuitenkaan kuin katastrofi, sillä luonnon lakeja ei pidä käydä muuttelemaan. Taiturimainen animaatio muistuttaa monilta osin studio Ghiblin teoksia, mutta on kuitenkin riittävän omaperäinen ja kekseliäs ollakseen pelkkä kopio. Erityisesti taustat on maalattu mestarillisesti. Kokonaisuus on aavistuksen verran liian pitkä, mutta ei kuitenkaan merkittävästi.


Agnieszka Holland: Jäljet (Pokot, 2017)
Koiriensa kanssa Puolan maaseudulla asusteleva Janina Duszejko (Agnieszka Mandat-Grabka) käy vimmaiseen taisteluun alueella harjoitettavaa salametsästystä vastaan. Duszejko ei saa korruptoituneilta viranomaisilta apua, jolloin näyttää siltä, että eläimet asettuvat suojelijansa puolelle raivaten tieltään salametsästäjän toisensa jälkeen. Tilanne hämmästyttää kaikkia, mutta Duszejkon puheet eläinten osuudesta murhiin kaikuvat kuuroille korville. Näppärät juonenkäänteet ja kaunis luontokuvaus pitävät katsojan otteessaan, vaikkakin kokonaisuutta olisi sopinut hieman tiivistää. Mukaan liitetyt kirkkojaksot alleviivaavat tehokkaasti menneen maailman otetta nykypäivästäkin.

Andreas Pichler: The Milk System (2017)
The Milk System kertoo koruttomasti eurooppalaisen maitobisneksen tilan: kuinka EU:n tarkoituksena on lobata suuryrityksiä ja mahdollistaa niiden maailmanvalloitus, vaikka se samalla tuhoaa muiden maanosien työllisyyttä ja aiheuttaa köyhyyttä ja nälänhätää, joiden seurauksena ihmisvirrat valuvat ensin suurkaupunkeihin ja sitä kautta myös Eurooppaan. Tanskalaiset maitotilalliset toteavat olevansa jatkuvassa velkakierteessä ja etteivät pystyisi tekemään mitään ilman saamiaan tukia, saksalainen perinnetila ansaitsee puolestaan enemmän lietteestä tekemällään sähköllä kuin maidolla, jonka tuottajahinnat ovat surkeat. Härät ovat pelkkää ylimääräistä jätettä, joista eroon pääseminen on vaikeaa. Järjettömän kokoiset utareet omaavien lehmien ainoana tehtävänä on puolestaan maidon tuottaminen ja jopa yli 20-vuotiaaksi elävän eläimen elinkaari päättyykin usein jo neljän vuoden jälkeen, jolloin se ei ole enää omistajalleen riittävän hyödyllinen. Ympäristötuhot ovat laajat ja peruuttamattomat, mutta mitä siitä, kunhan raha vain virtaa parhaissa asemissa olevien tileille.

Charles Chaplin: Kultakuume (The Gold Rush, 1925)
Alaskan kultaryntäykseen sijoittuva komediaklassikko ja nimenomaan mykkäversiona.

Clarence Brown: Himo (Flesh and the Devil, 1926)
Bonnin mykkäelokuvajuhlien satoa. Greta Garbon läpimurtoelokuva Hollywoodissa ja lähtölaukaus hänen ja John Gilbertin koko maailmaa puhuttaneelle romanssille. Amerikkalaista studiofantasiaa ja rakkauselokuvaa parhaimmillaan, valitettavasti vain olin liian väsynyt seuratakseni elokuvaa täysipainoisesti. Carl von Haartman vilahtaa parissa kuvassa.

Heinosuke Gosho: Izu no odoriko (engl. The Dancing Girl of Izu, 1933)
Bonnissa katsottu nuoren tanssijatytön ja opintonsa keskeyttäneen tokiolaispojan kesäinen romanssi, joka päättyy onnettomasti jälkimmäisen ymmärtäessä kiertävän taiteilijaryhmän elämäntyylin mahdottomuuden ja päättäessä palata koulun penkille. Nobel-kirjailija Yasunari Kawabatan romaaniin perustuva elokuva alkaa lupaavasti, harhailee keskiosan ja lähtee uudelleen käyntiin viime metreillä. Epäonnistuminen on yllättävää, sillä elokuvassa on paljon hyvää: pääosakaksikko on erinomainen, Japanin maaseutu ja sen pienet kylät aidon oloisine ihmisineen ovat kauniita katsella ja rakkaustarinassakin olisi potentiaalia vaikka mihin. Tunne on kuitenkin olematonta, joten romanssi ei puhkea missään vaiheessa kukkaan.

Fred Niblo: Ben-Hur (Ben-Hur: A Tale of the Christ, 1925)
Elokuva, joka toisinaan toimii loistavasti ja toisinaan ei juuri ollenkaan – kaikki on siis kiinni asennoitumisesta ja olosuhteista. Tällä kertaa onnistuttiin, kiitos Günter A. Buchwaldin (piano) ja Frank Bockiuksen (lyömäsoittimet) mahtavan säestyksen. Esitetty versio sisälsi tiettävästi kaikki elokuvaan kuvatut Technicolor-jaksot, yhteensä 12 kappaletta. Viimeinen ja samalla hienoin Bonnissa näkemäni ja kokemani mykkäelokuva.

Tobe Hooper: Salem’s Lot – kauhujen kaupunki (Salem’s Lot, 1979)
Vetelä tv-sarjafilmatisointi Stephen Kingin komeasta romaanista.

Irvin V. Willat: Behind the Door (1919)
Jämäkkä kertomus saksalaissukuisesta amerikkalaismiehestä, joka kostaa vaimonsa kuoleman julmimmalla mahdollisella tavalla.

Thomas H. Ince: Civilization (1916)
Pasifistista sanomaa pursuava sotakuva, jossa hienosti tuotetut rintamajaksot vuorottelevat lattean Kristus-symboliikan kanssa.

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Savonlinnan kansainvälinen luontoelokuvafestivaali 2018

Suomessa on lukuisia elokuvafestivaaleja ja -tapahtumia, joissa voi ihailla leffoja aina ikivanhoista mykkäelokuvista tuoreimpiin lyhytelokuviin, maamme jostain syystä kiertäneisiin erikoisuuksiin sekä erikoisiin amatöörituotantoihin. Muutamat tapahtumat ovat nousseet pienimuotoisista juhlista lähes koko elokuvaväkeä puhuttaviksi merkkitapahtumiksi, kun taas toiset ovat jääneet tahtoen tai tahtomattaan hieman taka-alalle, pienen harrastajapiirin iloksi. Savonlinnan luontoelokuvafestivaali (SINFF) kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, vaikkakin sen suosio on koko ajan nousussa ja tänä vuonna järjestetty yhdeksäs festivaali rikkoi aiemmat yleisöennätykset 3500 kävijällään – parannusta edellisvuoteen tuli tuhannen katsojan verran.

Kolmepäiväinen luontoelokuvafestivaali on erittäin viehättävä tapahtuma. Itse olen ollut siitä tietoinen jo muutaman vuoden ajan, mutta elokuun kiireet ovat estäneet joka vuosi osallistumisen. Tänä vuonna päätin mennä vaimoni kanssa lauantaiksi paikalle ja ihastuin savonlinnalaisten meininkiin niin, että ensi vuonna sille täytynee varata koko viikonloppu.

Savonlinnan luontoelokuvafestivaalin tekijät ovat rakentaneet elokuvien ympärille koko joukon tapahtumia, jotka houkuttelevat kävijöitä ympäri Suomea. Näytösten välillä voi piipahtaa festarisaunassa, ihailla taidenäyttelyä, rentoutua joogaamalla, tavata kansainvälisiä vieraita tai vaikka osallistua suositulle Norpparisteilylle. Festivaali-infoa on runsaasti saatavilla kaikkialta, eikä vierailijan todellakaan tarvitse miettiä sormi suussa, missä mitäkin järjestetään - nelikymmenpäinen talkoolaisryhmä tietää kuinka vieraista pidetään hyvää huolta. Tähän kun vielä lisätään Savonlinnan viehättävyys nimenomaan kesäkaupunkina ja tämän vuoden säät, saadaan lopputulos, joka toimii joka osa-alueella.


Ohjelmisto oli tänäkin vuonna laadukas ja kattava sisältäen yli 30 lyhyttä ja pitkää elokuvaa luonnosta ja ympäristöstä. Näistä meidän ohjelmistoomme valikoitui kolme: kiinalainen animaatio Big Fish & Begonia (2016), puolalaisen Agnieszka Hollandin näytelmäelokuva Jäljet (Pokot, 2017) ja Andreas Pichlerin työstämä saksalais-italialainen dokumentti The Milk System (2017). Kaksi ensimmäistä elokuvaa esitettiin elokuvateatteri Killassa ja viimeinen kävelymatkan päässä olevassa Riihisaaren museossa.

Big Fish & Begonia kertoo meren alla olevasta rinnakkaismaailmasta, jonka 16 vuotta täyttäneet nuoret lähtevät delfiineiksi muuntuneina viikoksi ihmisten maailmaan katsomaan, kuinka he hoitavat luontoa ja etenkin kaikkea meriin liittyvää. Tarinan keskipisteessä on nuori neito Chun, joka takertuu viimeisenä päivänään suureen verkkoon ja on jo lähellä menettää henkensä, kunnes rannikolla asuva nuorukainen pelastaa hänen henkensä. Valitettavasti nuorukainen itse hukkuu ja Chunin tehtäväksi jää yrittää palauttaa hänet elävänä ihmisten keskuuteen. Tästä ei seuraa kuitenkaan kuin katastrofi, sillä luonnon lakeja ei pidä käydä muuttelemaan. Taiturimainen animaatio muistuttaa monilta osin studio Ghiblin teoksia, mutta on kuitenkin riittävän omaperäinen ja kekseliäs ollakseen pelkkä kopio. Erityisesti tausta on maalattu mestarillisesti. Kokonaisuus on aavistuksen verran liian pitkä, mutta ei kuitenkaan merkittävästi.

Agnieszka Holland on pitkän linjan puolalaisveteraani, jonka ensimmäinen ohjaustyö on vuodelta 1970. Viime vuosina hän on tehnyt enimmäkseen tv-töitä, mutta siinä sivussa on syntynyt myös varsin erikoinen ja omaperäinen luontoelokuva Jäljet. Tarinan päähenkilönä on koiriensa kanssa Puolan maaseudulla asusteleva Janina Duszejko (Agnieszka Mandat-Grabka), joka käy vimmaiseen taisteluun alueella harjoitettavaa salametsästystä vastaan. Duszejko ei saa korruptoituneilta viranomaisilta apua, jolloin näyttää siltä, että eläimet asettuvat suojelijansa puolelle raivaten tieltään salametsästäjän toisensa jälkeen. Tilanne hämmästyttää kaikkia, mutta Duszejkon puheet eläinten osuudesta murhiin kaikuvat kuuroille korville. Näppärät juonenkäänteet ja kaunis luontokuvaus pitävät katsojan otteessaan, vaikkakin kokonaisuutta olisi sopinut hieman tiivistää. Mukaan liitetyt kirkkojaksot alleviivaavat tehokkaasti menneen maailman otetta nykypäivästäkin.

Viimeiseksi ja kenties odotetuimmaksi elokuvaksi jäi dokumentti The Milk System, joka kertoi koruttomasti eurooppalaisen maitobisneksen tilan: kuinka EU:n tarkoituksena on lobata suuryrityksiä ja mahdollistaa niiden maailmanvalloitus, vaikka se samalla tuhoaa muiden maanosien työllisyyttä ja aiheuttaa köyhyyttä ja nälänhätää, joiden seurauksena ihmisvirrat valuvat ensin suurkaupunkeihin ja sitä kautta myös Eurooppaan. Tanskalaiset maitotilalliset toteavat olevansa jatkuvassa velkakierteessä ja etteivät pystyisi tekemään mitään ilman saamiaan tukia, saksalainen perinnetila ansaitsee puolestaan enemmän lietteestä tekemällään sähköllä kuin maidolla, jonka tuottajahinnat ovat surkeat. Härät ovat pelkkää ylimääräistä jätettä, joista eroon pääseminen on vaikeaa. Järjettömän kokoiset utareet omaavien lehmien ainoana tehtävänä on puolestaan maidon tuottaminen ja jopa yli 20-vuotiaaksi elävän eläimen elinkaari päättyykin usein jo neljän vuoden jälkeen, jolloin se ei ole enää omistajalleen riittävän hyödyllinen. Ympäristötuhot ovat laajat ja peruuttamattomat, mutta mitä siitä, kunhan raha vain virtaa parhaissa asemissa olevien tileille. The Milk System on elokuva, jolle soisi runsaasti näkyvyyttä, enkä pistäisi pahakseni, vaikka se liitettäisiin osaksi koulujen opetusta.

Näihin alakuloisiin tunnelmiin oli hyvä päättää ensivierailu Savonlinnan luontoelokuvafestivaalilla. Se ei jää kuitenkaan viimeiseksi, pikemminkin tästä voi katsoa uuden perinteen alkavan.


keskiviikko 1. elokuuta 2018

Katsotut elokuvat: heinäkuu 2018

Leo McCarey: Rouvani sulhanen (The Awful Truth, 1937)
Screwball-komedia avioparista, jonka liitto kariutuu luottamuksen puutteeseen, mutta joka juuri ennen eron voimaan astumista löytää toisensa uudelleen ja päättää palata yhteen. Cary Grant ja Irene Dunne ovat hyvä pääosapari ja tapahtumat rullaavat kepeästi, joskin turhan ilmeisin juonenkääntein loppuun asti.

Luis Buñuel: Kulta-aika (L’age d’Or, 1930)
Elokuva, joka on jostain syystä saanut vuosittaisen katseluperinteen. Kuvastoltaan vähemmän shokeeraava kuin Andalusialainen koira (1928), mutta ei myöskään yhtä itsetarkoituksellinen, joten siksi Kulta-ajan parissa viihtyy paremmin. Loppuhuipentuma on komea.

Raoul Walsh: Klondike Annie (1936)
Mae West esittää sanfranciscolaista ravintolaesiintyjää, joka tappaa isäntänsä ja suuntaa karkumatkalle pohjoiseen. Hän päätyy pieneen kaivoskaupunkiin ja saavuttaa nimeä väärällä identiteetillä esiintyen pelastusarmeijalaisena. West on elementissään molempina hahmoina ja Victor McLaglen tukee häntä hyvin. ”(Ympäri)leikattu teos jäi Westin viimeiseksi suureksi elokuvaksi.” (Antti Alanen).

Jacques Tati: Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de Monsieur Hulot, 1953)
Tatin kenties kuuluisin teos lukeutuu Peter von Baghin Elämää suurempien elokuvien katalogiin, joten sai siksi katseluvuoronsa, vaikka en olekaan Tatin komiikan suuri ystävä. Riemuloma Rivieralla ei muuta käsitystä, sillä koin koko jutun häiritsevän epätasaiseksi. Yksittäisen kohtaukset toimivat kelvollisesti, mutta kokonaisuus tuntuu horjuvalta ja Tatin omaperäinen hahmo liiankin omaperäiseltä ollakseen millään muotoa uskottava.

Satyajit Ray: Musiikkihuone (Jalsaghar, 1958)
Apu-trilogian keskellä valmistunut kertomus rappiosta ja unohduksesta. Päähenkilö on iäkäs, elämässään kaiken menettänyt maanomistaja, jonka liiketoimissa menestynyt naapuri haluaa syrjäyttää vallasta ja nousta alueen merkittävämmäksi henkilöksi. Pitkä arvostelu: https://kinokabinetti.blogspot.com/2018/07/musiikkihuone.html

Marcel Carné: Varjojen yö (Le Jour se lève, 1939)
Jean Gabinin esittämä Francois ampuu miehen huoneessaan. Ennen kuin poliisit saavat hänet kiinni, takaumat kertovat Francoisin tekemän veriteon taustat. Simppeli ihmissuhdedraama, jonka visuaalisuus on ihailtavaa, mutta valitettavasti tarina ei oikein nouse sellaiseen lentoon kuin toivoisi. Pääosanelikko on mainio.

Jean Cocteau: Orfeus (Orphée, 1950)
Tarina Orfeuksesta, nuorukaisesta, joka himoitsee menestystä niin kipeästi, ettei huomaa kunnolla edes vaimonsa kuolemaa. Hän matkustaa tuonpuoleiseen noutaakseen vaimonsa kotiin, mutta yhteiselo osoittautuu vaikeaksi, sillä mies menettää naisensa lopullisesti, mikäli vain vilkaiseekaan tätä. Lopulta Orfeukseen itse rakastunut kuolema kuitenkin heltyy ja laskee avioparin takaisin elämään. Viehättävä elokuva elämää suuremmasta rakkaudesta.


Max Mack: Der Andere (aka The Other, 1913)
Tohtori Jekyllin ja herra Hyden tarinaa varioiva kertomus miehestä, joka loukkaantuu ja jonka mieli jakautuu aina öisin kahtia: päivällä hän on viileästi maailmaa tarkkaileva miljonääri, yöllä hänestä tulee varas, joka murtautuu lopulta omaan kartanoonsa. Toteutukseltaan jähmeä ja raskassoutuinen elokuva on harvoja yleisessä jakelussa olevia maailmansotaa edeltäviä saksalaiselokuvia.

Orson Welles: Mahtavat Ambersonit (Magnificent Ambersons, 1942)
Kaihoa täynnä oleva sukukronikka, jossa ennen niin mahtava Ambersonin-Miniferin perhe menettää uuden aikakauden myötä kaiken valtansa ja omaisuutensa. Komea teos.

Jean Renoir: Kultavaunut (The Golden Coach, 1952)
Renoirin myöhäiskauden pääteoksiin lukeutuva kertomus Peruun matkustavasta commedia dell’arte -seurueesta, jonka päätähti Camilla (Anna Magnani) saa paikalliset suurmiehet niin pyörälle päästään, että hänelle luovutetaan vastikään maahan tilatut kultaiset hevosvaunut. Meno on rentoa ja railakasta, mutta myös hyvin dialogivetoista, joten olisi suotavaa saada joskus tämä nähtyä kunnon julkaisulta tai miksei jopa teatterissa.

Masaki Kobayashi: Harakiri (Seppuku, 1962)
Salaperäinen ronin eli isännätön samurai saapuu ruhtinas Iin linnaan pyytämään lupaa harakiriin. Todellisuudessa muukalainen on tullut kostamaan sisarensa miehen kohtalon, sillä häntä on kidutettu ruhtinaan samuraiarmeijan taholta todella julmasti. Kaikkien aikojen suuriin samuraielokuviin lukeutuva Harakiri kulkee vääjäämättömästi kohti veristä loppuhuipentumaa, joka on aivan Akira Kurosawan elokuvien veroinen. Tatsuya Nakadai on pääosassa mies paikallaan.

Ari Aster: Hereditary – pahan perintö (Hereditary, 2018)
Joka puolella vahvasti suitsutusta saanut uuden ajan kauhuelokuva kertoo amerikkalaisen ydinperheen vaietuista salaisuuksista ja niihin liittyvistä kauheuksista. Tai niin ainakin väitetään, mutta itse en saanut tästä kauhistelusta irti kuin reilu kaksi tuntia pitkän sekamelskan, joka yrittää lainailla genren klassikkoteosten parhaimpia puolia siinä kuitenkaan onnistumatta. Muutamat oivat ideat eivät kanna loppuun asti, kun vastineeksi on tarjolla myös outoja näkyjä, katossa mönkiviä hahmoja ja vaatimatonta säikyttelyä. Liian paljon melua tyhjästä.

Brian De Palma: Sodan arvet (Casualties of War, 1989)
Neljä idioottia sotilasta raahaa vietnamilaistytön viidakkoon, pitää panttivankinaan ja raiskaa tämän. Partion viides jäsen, Michael J. Foxin esittämä sotamies katsoo touhua voimattomana sivusta ja haastaa myöhemmin toverinsa oikeuteen. Karikatyyrimäiset hahmot ja häiritsevästi elehtivät näyttelijät (etenkin Sean Penn ja Donald Patrick Harvey) tekevät elokuvasta tuskallisen katsoa. Aiheesta olisi varmasti saanut paljon enemmän irti.

Christy Cabanne: The Mummy’s Hand (1940)
Universalin surkea jatko-osa Muumiolle (1932). Kuten niin monissa muissakin vastaavissa kauhisteluissa, tässäkin ollaan kaivoksilla ja Kharis-muumio herätetään henkiin. Murha jos toinenkin ehtii tapahtua, ennen kuin urheat arkeologit saavat tuhottua muumion ja tämän palvelijan.

Victor Sjöström: Ajomies (Körkarlen, 1921)
Selma Lagerlöfin novelliin perustuva kertomus alkoholistista, joka käy kuolemansa hetkellä läpi elämänsä ja tekonsa. Teknisesti loistelias elokuva toimii moitteetta myös juonensa osalta ja pääosanesittäjät (Sjöström, Hilda Borgström) ovat mahtavia. Ingmar Bergmanin suosikkielokuva ei ole menettänyt rahtuakaan tehostaan sitten valmistumisensa.

Harold Young: The Mummy’s Tomb (1942)
The Mummy’s Handia heikompi muumiokauhistelu, jossa edellisessä osassa tuhottu Kharis saapuu palvelijoineen Yhdysvaltoihin ja alkaa tappaa hänen hautansa häpäisijöitä. Ensimmäinen vartti on edellisosan kertausta ja loppu menee muumion tuhotöiden tekemiseen ja niiden selvittämiseen. Muumio-sarjan heikoin tekele.


Steven Spielberg: Kolmannen asteen yhteys (Close Encounter of the Third Kind)
Kiinnostava ja hyvin tuotettu, mutta myös hivenen liian pitkä ja tyhjäkäyntiäkin sisältävä tieteiselokuva maassa vierailevista avaruuden muukalaisista, jotka sieppaavat ihmisiä aluksilleen ja palauttavat nämä takaisin, kun eivät niitä enää tarvitse. Hallitus salaa tietysti kaiken kansalaisilta, vaikka todisteet humanoidien vierailusta ovat kiistattomat. Richard Dreyfuss on elementissään pakkomielteen omaisesti tapahtumista kiinnostuvana taviksena.

Reginald Le Borg: The Mummy’s Ghost (1944)
Kharis paloi tuhkaksi edellisen elokuvan lopussa, vai paloiko sittenkään? Ei palanut, vaan tekee John Carradinen esittämän käskyttäjänsä komennossa taas tuhojaan yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. The Mummy’s Ghost on parannusta edelliseen osaan, mutta ei kuitenkaan merkittävästi parempi. Loppuhuipentuma on yllättävän onnistunut.

Leslie Goodwins: The Mummy’s Curse (1944)
Muumio-sarjan viimeinen osa. Edellinen osa linkittyy kerrankin tarinaan uskottavasti, kun suohon uponneen muumion hautapaikka kuivataan ja näin ollen Kharis on taas vapaa mellastamaan elävien parissa. Muuta järkevää tässä(kään) osassa ei ole.

Samuel Fuller: Valkoinen koira (White Dog, 1982)
Tositapahtumiin pohjautuva kertomus nuoresta näyttelijättärestä, joka ottaa hoidettavakseen loukkaantuneen koiran. Koira osoittautuu mustien kimppuun hyökkääväksi ”valkoiseksi koiraksi”, jolloin muuan eläintenkouluttaja ottaa tavoitteekseen opettaa koira uusille tavoille. Kiihkoilematon ja kaunistelematon elokuva kantaa vaivatta maaliin saakka ja välttää tällaisten elokuvien pahimmat sudenkuopat onnistuneesti.

Richard Brooks: Kissa kuumalla katolla (Cat on a Hot Tin Roof, 1958)
Paul Newman ja Elizabeth Taylor ratkovat avioliitto-ongelmia samaan aikaan kun miehen isä tekee kuolemaa ja veli vaimoineen kyttää komeaa perintötilaa itselleen. Tennessee Williamsin näytelmään perustuvassa elokuvaversiossa on runsaasti kiperää sanailua ja hyviä dialogipätkiä itse kullekin, mutta loppua kohden myös hivenen tyhjäkäyntiä. Näyttelijät ovat loistavia.

Erle C. Kenton: The Ghost of Frankenstein (1942)
Tohtori Frankensteinin perintö elää taikauskoisessa maalaiskylässä, jonka asukkaat päättävät tuhota tämän linnan. Tietämättään he vapauttavat näin hirviön maallisesta vankilastaan, eikä aikaakaan, kun Frankensteinin omalaatuinen Igor-palvelija saapuu hirviön kanssa tohtorin veljen luo esittämään vaatimuksiaan. Lon Chaney ei ole kovinkaan onnistunut valinta hirviöksi, eivätkä Sir Cedric Hardwicke tai Lionel Atwill saa juuri mitään aikaiseksi, mutta Bela Lugosi loistaa Igorin roolissa. Helppo elokuva katsoa, mutta erittäin helppo myös unohtaa.

Irvin Willat: Behind the Door (1919)
Räikeä sotapropagandaelokuva esittää saksalaiset todella synkässä valossa. Päähenkilö on amerikkalainen laivaston upseeri, joka menettää vaimonsa saksalaissotilaiden leikkikaluksi, mutta saa lopulta kostonsa unohtumattomalla tavalla. Hobart Bosworth näyttelee roolinsa paikoin räikeästi yli, mutta on silti erinomainen valinta pääosaan.

Andre de Toth: Vahakabinetti (Wax Museum, 1953)
Vincent Price esittää mielipuolista vahanukketaiteilijaa alun perin 3D-tekniikalla tehdyssä kauhuelokuvassa. Kuuromykkää apuria näyttelee nuori Charles Bronson. Tyylikäs vanhan liiton kauhuelokuva.

Mike Flanagan: Julma leikki (Gerald’s Game, 2017)
Vetelä yritys muuttaa Stephen Kingin psykologinen kauhutarina elokuvaksi.


Frank Borzage: Silkki- ja satiinisieluinen tyttö (Back Pay, 1922)
Uneliaassa pikkukaupungissa elelevien rakastavaisten tiet eroavat, sillä nainen haluaa nähdä maailmaa, kun taas miehelle riittää rauhallinen elämä ilman sen suurempaa jännitystä. Maailmansota muuttaa kaiken, sillä mies loukkaantuu kuolettavasti ja nainen ymmärtää, ettei onnellisuudessa olekaan lopulta kyse vain materiasta. Tavanomainen kasvutarina, jota edes Borzagen kaltainen mestari ei saa nostettua korkeuksiin. Borzagen mykän kauden sotasankarit palasivat rintamalta lähes aina rampautuneina.

Andres Muschietti: Se (It, 2017)
Pitkäveteinen ja muovinen elokuvaversio Stephen Kingin parhaasta romaanista – tämä tosin on vasta ensimmäinen osa, jälkimmäinen puolisko valmistunee ensi vuonna. Elokuvaan ei oltu saatu siirrettyä rahtuakaan Kingin tarinan tunnelmasta, joka on kuitenkin sen parasta antia.  Edellinenkään versio (1990) ei ollut kuolematon, mutta Tim Curryn Pennywise-klovni jäi sentään pysyvästi mieleen. Bill Skarsgårdin vastaava on alusta alkaen väärillä raiteilla ja jos paperivenettään uittava Georgie on niin typerä, että antautuu tuollaisen hirviöpellen uhriksi, joutaa kuollakin.

Louis Friedlander: Korppi (The Raven, 1935)
Bela Lugosi irrottelee sydämensä kyllyydestä Edgar Allan Poeta siteeraavana kirurgina, joka rakastuu potilaaseensa ja päättää saada tämän itselleen vaikka vilpillisiä keinoja käyttäen. Välikädeksi valikoituu Boris Karloffin esittämä rikollinen, jonka kiusaaminen on varmasti tuonut sadistista mielihyvää myös kulissien ulkopuolella, jäihän Lugosi näistä kauhutähdistä selvästi toisen viulun soittajaksi. Universalin kauhuelokuvien parhaimmistoa.

Tom Holland: Kauhun yö (Fright Night, 1985)
Vampyyri muuttaa lähiöön ja saa naapurin pojan elämän sekaisin. Keskiverto kasarikauhistelu sortuu jaaritteluun, mutta vastaavasti muutamat vitsit ovat oikein toimivia ja vampyyrimaskit hauskasti ylivedettyjä. Mukana menossa myös Roddy McDowall.

Mark Robson: Seitsemäs uhri (The Seventh Victim, 1943)
Nuori nainen matkustaa New Yorkiin tutkimaan sisarensa äkillistä katoamista ja joutuu tekemisiin saatananpalvontaryhmän kanssa. Tarina hyytyy loppua kohden, mutta alkupuolisko on erittäin tunnelmallista ja ennakkoluulotonta kauhuelokuvaa.

Richard Rosson & Lewis Milestone: Tule sellaisena kuin olet! (Fine Manners, 1926)
Upporikas poikamies rakastuu kabareetanssijaan ja pyrkii ennen naimisiin menoa kouluttamaan tästä oikean seurapiiriladyn vain ymmärtääkseen lopulta, ettei rakkaudessa pitäisi olla mitään tekemistä luokkarajojen kanssa. Gloria Swansonissa on särmää ja Eugene O’Brienissa tyyliä, mutta juoni on kaikkine käänteineen turhankin tuttu ja väritön, eikä kahden erilaisen maailman yhteentörmäyksestä saada sen enempää draamaa kuin komediaakaan. Swansonin viimeinen elokuva Paramountille.

Ralph Ince: Reckless Youth (1922)
Nuori nainen ei välitä aviomiehensä tunteista pätkääkään, vaan juhlii kuin viimeistä päivää 1920-luvun vauhdikkaassa New Yorkissa. Lopulta hän ymmärtää tehneensä väärin ja päättää taistella miehensä rakkauden vielä takaisin. Juonessa on ideaa, mutta toteutus on yksiulotteinen ja vanhentunut.

Andrew Douglas: The Amityville Horror (2005)
Luojan tähden paetkaa (1979) -elokuvan uusintafilmatisointi alkaa lupaavasti, mutta sortuu sitten turhaan säikyttelyyn ja selittelyyn. Uusioperheen pään muutos leppoisasta isäehdokkaasta kirvestä heiluttavaksi mielipuoleksi on turhan nopea ja jo pelkästään siksi epäuskottava. Kuuluisalle kummitustalolle yritetään rakentaa myös kattavampaa historiaa kuin aiemmissa teoksissa, mutta turhaan: miksi kaikki pitää aina pyrkiä selittämään?

Robert Wise: Ruumiinsieppaajat (The Body Snatcher, 1945)
Boris Karloff varastaa ruumiita Henry Daniellin esittämän tohtorin tarpeisiin vuoden 1831 Edinburghissa. Tositapahtumien innoittama tarina kulkee moitteetta, mustavalkokuvaus on erittäin näyttävää ja Karloff tekee uransa parhaimpiin lukeutuvan roolisuorituksen.

King Vidor: Jokapäiväinen leipämme (Our Daily Bread, 1934)
Jatko-osa Kansan miehelle (1928). Suurkaupungissa köyhyyttä kokevat John ja Mary Sims muuttavat maaseudulle ja perustavat hallinnoimalleen maatilalle kollektiivin. Paikalle saapuva suttura ja pahasti vaivaava kuivuus sekoittavat pakan perusteellisesti, mutta viime hetkellä John keksii ratkaisut ongelmiin ja tila pelastuu. Vaikuttava elokuva, joskaan ei edeltäjänsä veroinen.

Fred Niblo: Rakkauden ikuinen taistelu (Sex, 1920)
MGM:n glamourilla silatuista tuotannoista paremmin tunnetun Niblon varhainen ohjaustyö on kertomus miehiä surutta pyörittävästä naisesta, joka saa lopulta maistaa omaa lääkettään ja huomata, että todellinen rakkaus kestää koviakin vastoinkäymisiä. Elokuva on siisti ja hyvällä maulla toteutettu, mutta moraalinen sormenheristely ja mieshahmojen värittömyys heikentävät kokonaisuutta jonkin verran.

Jacques Tourneur: Kissaihmiset (Cat People, 1942)
Tourneurin tummanpuhuva ja runollinen kauhuelokuva rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta. Unenomainen tunnelma toimii vieläkin ja kohtaus uima-altaalla on syystäkin kuuluisa.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Musiikkihuone

Kuinkahan monesti olenkaan teilannut klassikkoelokuvan ensimmäisen katselukerran jälkeen ja huomannut palatessani vuosien kuluttua sen pariin näkeväni sen aivan uudella tavalla? Siksi alankin olla varovaisesti sitä mieltä, että kaikki vähänkään kiinnostavat elokuvat tulisi katsoa kahdesti ennen mielipiteen muodostamista. Ilman uusintakatselua olisin hylännyt Citizen Kanen (1941), Taksikuskin (Taxi Driver, 1976), Chinatownin (1974) ja jopa Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain, 1952) kenties lopullisesti, sillä jokainen niistä vaati useamman tutustumiskerran avautuakseen kunnolla.

Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös intialaisen Satyajit Rayn varhainen mestariteos Musiikkihuone (Jalsaghar, 1958), joka valmistui Rayn kuuluisan Apu-trilogian toisen ja kolmannen osan välissä. 1920-luvulle sijoittuvan tarinan päähenkilö on menneisyydessä kaiken menettänyt, mutta siinä edelleen kaikin voimin roikkuva iäkäs maanomistaja Biswambhar Roy (vähäeleisen upeasti näyttelevä Chhabi Biswas), joka elelee rappeutuvassa palatsissaan muutaman uskollisen palvelijansa auttamana. Palatsi ja ennen kaikkea sen musiikkihuone on aiemmin ollut yläluokan sosiaalinen kokoontumispaikka, mutta Royn perhettä kohdannut vakava tragedia on eristänyt miehen muusta maailmasta. Eräänä päivänä taidetta ja eritoten musiikkia arvostava entinen suurmies päättää järjestää vielä yhdet unohtumattomat juhlat, vaikka se veisi hänet vararikkoon.

Vastapuolella – jos nyt näin voi sanoa – Roylla on naapurissa asuva, isänsä liiketoimia menestyksellä jatkanut Mahim Ganguli (Gangapada Bose), joka haluaa syrjäyttää seudun vanhan mahtimiehen ja nousta hierarkiassa hänen paikalleen. Vaikka Roy ei ole menestyksensä päivinä itsekään ollut kaikkein vaatimattomin henkilö, on Ganguli häntä huomattavasti tyylittömämpi tapaus, arrogantti nousukas, jolla ei ole sen enempää arvokkuutta kuin käytöstapojakaan. Ganguli ei kuitenkaan näe olemuksessaan saati käytöksessään mitään väärää, vaikka lähikylän asukkaat kivittävät hänen komeaa autoaan samalla kun he hurraavat Royn vanhan palvelijan käyttämälle norsukyydille. Tyylittömästi käyttäytyvän Gangulin tahdittomuus tulee selkeimmin esille viimeisissä juhlissa, jossa hän on valmis unohtamaan vanhat ja perinteiset säännöt, joiden mukaan tapahtuman isännän on aina päätettävä vierailevan esiintyjän palkitsemisesta.


Peri-intialaisen ulkoasun ja länsimaailman silmissä jo vanhanaikaisen toteutuksen ei pidä antaa hämätä, sillä Musiikkihuone on kiehtovasti luotu elokuva, jossa pienillä ja yksinkertaisilla keinoilla (auto vs. norsukyyti, elektroninen musiikki vs. esiintyjät) luodaan vahva kuvaus uuden ja vanhan aikakauden yhteentörmäyksestä. Se on kuvauksellinen ja lavastuksellinen taidonnäyte, jossa glamour ja ulkokultainen loisto väistyvät pysähtymättömästi kulkevan ajan tieltä kohti menneisyyden vääjäämättömästi tavoittavaa tuhoa ja unohdusta. Maailma muuttuu, valtakunnat rapistuvat, luonto valtaa palatsit ja syrjäyttää maat, eikä rikkainkaan mies voi tehdä sille mitään.

Musiikkihuone on kahden taitavan näyttelijän voimankoitos, jossa ei ole varsinaista voittajaa. Chhabi Biswas on erinomainen Charles Foster Kanen kaltaisena, kaiken menettäneenä mahtimiehenä, joka ei näe ympärillään olevan maailman muutosta eikä varsinkaan osaa reagoida siihen. Aivan kuten Kane tahollaan, myös tässä elokuvassa mahtimies kuolee sielun täydellisessä yksinäisyydessä ja vieläpä tavalla, joka ei ole hänen arvoisensa. Rahanlainaaja Gangulia esittävä Bose on niin ikään loistava uuden maailman ja ajankuvan edustajana. Hän haluaa pyyhkäistä menneen maailman tomut jaloistaan edetessään kohti voittoa ja vaikka luuleekin tekevänsä sen tyylikkäästi, onnistuu vain ärsyttämään vanhoista toimintatavoista kiinni pitäviä tahoja.

JALSAGHAR, 1958 Intia
Tuotanto: Satyajit Ray Productions. Tuottaja: Satyajit Ray. Ohjaus: Satyajit Ray. Käsikirjoitus: Satyajit Ray (Tarasankar Banerjeen novellista). Kuvaus: Subrata Mitra. Lavastus: Bansi Chandragupta. Leikkaus: Dulal Dutta. Musiikki: Vilayat Khan.
Näyttelijät: Chhabi Biswas (Biswambhar Roy), Padma Devi (Mahamaya, hänen vaimonsa), Pinaki Sen Gupta (Khoka, hänen poikansa), Gangapada Bose (Mahim Ganguli), Tulsi Lahiri (taloudenhoitaja), Kali Sarkar (Ananta, Royn palvelija).