maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kuningatar Kristiina

Kun Greta Garbo saapui Yhdysvaltoihin kesällä 1925, hän oli sikäläisille vielä täysin tuntematon elokuvanäyttelijä. Hienot roolisuoritukset Mauritz Stillerin Gösta Berlingin tarussa (Gösta Berlings saga, 1924) sekä G. W. Pabstin Ilottomassa kadussa (Die freudlose Gasse, 1925) eivät merkinneet amerikkalaisille mitään ja hetken aikaa näytti jopa siltä, ettei Garbolla tulisi olemaan lainkaan tulevaisuutta amerikkalaisessa elokuvassa. Mutta alkuvaikeuksien jälkeen asiat muuttuivat radikaalisti ja kahdessa vuodessa Garbosta sukeutui elokuvamaailman jumaloiduin naistähti. Elokuvayleisö oli haltioissaan ruotsalaisesta, jossa kaunis ulkonäkö ja eroottinen olemus yhdistyivät eleganttiin näyttelemiseen. Garbo hurmasi katsojat elokuva toisensa jälkeen ja Metro-Goldwyn-Mayerissa hykerreltiin tyytyväisinä tähden elokuvien tuotoille.

Garbo ei ollut tyytyväinen. Hän ei halunnut olla miltei sairaalloisen palvonnan kohteena oleva elokuvatähti, vaan vakavasti otettava näyttelijä, mikä miesvaltaisessa Hollywoodissa tuntui olevan mahdotonta. Eniten häntä tuskastutti se, ettei studio antanut hänelle kunnon rooleja, vaan piti hänet kohtalokkaiden naisten rooleissa elokuvasta toiseen. Garbo oli kuitenkin tietoinen asemastaan valkokankaan jumalattarena ja tiesi, että sopivan paikan tullen hän voisi sanella studiopomoille elokuviensa ehdot. Tämä mahdollisuus koitti sopimusneuvotteluiden myötä, jonka seurauksena Garbo sai täyden vapauden valita tulevien elokuviensa aiheet. Ensi töikseen Garbo valitsi tarinan Ruotsin kuningattaresta Kristiinasta (1626–1689).
 
Eletään vuotta 1632. Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf kuolee taistelutantereella kesken kolmekymmenvuotisen sodan. Koska kuninkaalla ei ole muuta perillistä kuin tyttärensä Kristiina, nousee tämä valtaistuimelle ainoastaan viisivuotiaana. Ensi töikseen Kristiina ilmoittaa jatkavansa isänsä jalanjäljissä sodankäyntiä.

Tämän lyhyen, tarinan taustoja hahmottavan esittelyn jälkeen siirrytään ajassa kuusitoista vuotta eteenpäin, uuden aikakauden alkuun. Sotaa janoavat kenraalit ja uskon varjolla sotaa haluavat kirkonmiehet joutuvat peräytymään, kun voimakastahtoinen ja uudistusmielinen Kristiina (Garbo) päättää lopettaa sotatoimet ja alkaa rakentaa uudelleen suhteita muihin Euroopan maihin. Eri maiden diplomaattien joukossa hoviin saapuu myös joukko kosijoita. Yksi tällainen on Espanjan kuninkaan lähettiläs Don Antonio de la Prada (John Gilbert), joka on tullut pyytämään kuningatarta maansa hallitsijan puolisoksi. Don Antonion tehtävä kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun hänen ja Kristiinan välille syntyy niin hovia kuin kansaakin kuohuttava epäsovinnainen romanssi.
       
Garbo oli elokuvasta todella innostunut, sillä Kristiinan rooli oli kuin hänelle luotu. Molempia yhdistivät lukuisat elämänkaarien samankaltaisuudet, mutta tähden pettymykseksi elokuvaa ei tehtykään täysin historialliseksi henkilökuvaukseksi. MGM tiesi, että sellaisena kassamenestystä oli turha odottaa, joten amerikkalaiseen tapaan tarinaan lisättiin sepitteellinen romanssi. Lisäys on elokuvalla hyväksi, koska pelkästään historiallisiin faktoihin pohjautuvana elokuvasta olisi helposti voinut tulla jähmeä pukudraama, joka ei loppujen lopuksi kiinnostaisi kuin täydellisiä Garbo-fanaatikkoja. Vaikka Kristiinan hallitsijauran kiemurat jäävätkin taka-alalle, ei tärkeimpiä yksityiskohtia ole kuitenkaan unohdettu, vaan katsojalle tarjoillaan mielenkiintoinen – joskin hieman siloiteltu ja väritetty – historiikki edesmenneestä kuningattaresta. Runsaasti huumoria, dramatiikkaa ja suuria tunteita tarjoava tarina vilisee myös viitteitä Garbon omaan elämään, joten tietyllä tapaa Kuningatar Kristiinaa (Queen Christina, 1933) voi pitää jopa eräänlaisena Garbon omakuvana.

"I have grown up in a great man's shadow. All my life, I've been a symbol. A symbol is eternal, changeless… an abstraction. I'm tired of being a symbol. I long to be a human being."


MGM sijoitti Garbon elokuviin aina kiitettävät summat rahaa, tällä kertaa hivenen edeltäjiään enemmän. Kuningatar Kristiina oli yli miljoona dollaria maksaneena Garbon sen astisen uran kallein elokuva. Näyttävyydestä huolimatta elokuva ei ole pelkästään häikäisevää glamouria, vaan se onnistuu saavuttamaan kuvaamansa aikakauden ja tapahtumat uskottavasti. Garbon hovikuvaajana toimineenWilliam Danielsin kuvaus on totuttuun tapaan erittäin kaunista ja ohjaaja Rouben Mamoulianin ideoima loppukohtaus yksi Garbon uran suurimmista hetkistä. Jos jotain olisi voinut tehdä vieläkin paremmin, niin elokuvan musiikki olisi voinut olla vielä täyteläisempää ja tapahtumien tunnelmia maalailevaa. Tämä on tosin vain kauneusvirhe.
       
Garbo osoitti mahtinsa myös näyttelijöiden valinnassa. Alkuperäinen miespääosanesittäjä Laurence Olivier sai väistyä, kun Garbo ilmoitti haluavansa vastanäyttelijäkseen entisen rakastajansa John Gilbertin. MGM oli systemaattisesti ajanut alas tämän mykän elokuvan suuren tähden uraa, mutta Garbon edessä heidänkin oli taivuttava. Gilbert oli lopulta erittäin hyvä valinta rooliin, sillä hän saa stereotyyppiseen roolihahmoonsa eloa eikä jää millään muotoa statistiksi, kuten monet Garbon vastanäyttelijät. Kaiken lisäksi heidän keskinäisissä kohtauksissaan on vielä aitoa tunnetta aivan kuten kuuluisimmassa yhteisessä elokuvassaan Himo (Flesh and the Devil, 1926). Ian Keith on erinomainen mustasukkaisen kilpakosijan roolissa ja muut pienempien roolien esittäjät täyttävät paikkansa mainiosti.

Kaiken yläpuolelle kohoaa kuitenkin Garbo, jonka roolisuoritus on silkkaa kauneutta. Pettymyksestä tarinan suhteen ei ole jälkeäkään, vaan hän piirtää erittäin hienostuneen tulkinnan yksityiselämän paineiden kanssa kamppailevasta kuningattaresta. Tällä kertaa Garbolla on ympärillään laadukas näyttelijäkaarti, joten hänen ei tarvitse kannatella yksin koko elokuvaa. Garbon suuruuden näyttelijänä ja hänen olemuksensa vetovoiman huomaa luonnollisesti parhaiten elokuvan muiden naisnäyttelijöiden seurassa – he kuihtuvat suorastaan olemattomiin.

Erittäin hyvin lippuluukuilla menestynyt Kuningatar Kristiina on kaikin puolin laadukas romanttinen draama, joka on uhmannut ajan hammasta kiitettävästi. Elokuvan suosio lujitti entisestään Garbon asemaa Hollywoodissa, mutta John Gilbertiä se ei pelastanut. Pahasti katkeroitunut ja alkoholiin mieltynyt entinen näyttelijäsuuruus kuoli sydänkohtaukseen kolme vuotta myöhemmin. Kuningatar Kristiina jäi hänen toiseksi viimeiseksi elokuvakseen.

QUEEN CHRISTINA, 1933 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Walter Wanger Ohjaus: Rouben Mamoulian Käsikirjoitus: H. M. Harwood, Salka Viertel (Viertelin ja Margaret P. Levinon tarinasta) Kuvaus: William Daniels Lavastus: Alexander Toluboff Leikkaus: Blanche Sewell Musiikki: Herbert Stothart Puvustus: Adrian Äänitys: Douglas Shearer
Näyttelijät: Greta Garbo (Kristiina), John Gilbert (Antonio), Ian Keith (Magnus), Lewis Stone (Axel Oxenstierna), Elizabeth Young (Ebba), C. Aubrey Smith (Aage), Reginald Owen (Charles), David Torrence (arkkipiispa), Gustav Von Seyffertitz (kenraali)

Arvostelu on alun perin julkaistu DVDPlazalla.

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Katsotut elokuvat: toukokuu 2016

Charles Swickard: Hell’s Hinges
William S. Hart esittää pikkukaupungin kovanaamaa, joka rakastuu kaupunkiin saapuvan pastorin sisareen ja muuttaa elämänsä suunnan kertaheitolla. Loppuhuipentuma tuo mieleen Clint Eastwoodin Ruoskan (1973).

John Ford: Bucking Broadway
Kaupunkilaisluikuri viettelee maalaistytön ja ottaa mukaansa maailman humuun. Petetyksi tullut tyttö hälyttää entisen karjapaimenpoikaystävänsä apuun ja tämä saapuukin ystäviensä kanssa pelastamaan armastaan. Hyvävauhtinen, lopussa suorastaan lennokkaaseen ravintolatappeluun päättyvä western osoittaa Fordin olleen hyvä tarinankertoja jo uransa varhaisessa vaiheessa.

Martin Scorsese: Alice ei asu enää täällä (Alice Doesn’t Live Here Anymore)
Aliarvostettu ja aivan liian tuntematon mestariteos Scorseselta. Elämänmakuinen kertomus yksinhuoltajaksi jäävästä Alicesta ja hänen pojastaan, jotka yrittävät asettua aloilleen ja löytää paikkansa maailmassa. Ellen Burstyn ja Kris Kristofferson loistavat rooleissaan.

Allan Dwan: The Good Bad Man
Varhainen Douglas Fairbanks -länkkäri on lennokas ja hyvän tuulen western, jossa tähden esittämä ”Passin’ Through” -niminen desperado ryöstää rikkailta ja jakaa saaliinsa köyhien, usein isättömien lasten kesken. Kuvaajana toiminut Victor Fleming tallentaa cowboyn sielunmaisemaa kuin John Ford parhaissa elokuvissaan.

Albert Capellani: Germinal
Kertomus terästehtaan työntekijästä, joka riitautuu työnantajansa kanssa ystävänsä kohtelun vuoksi ja saa potkut. Miehen tie vie kaivokselle, mutta ei aikaakaan, kun työläisten oloja poljetaan ja he ryhtyvät lakkoon. Tinkimätön, työtaistelujaksoissaan hätkähdyttävän kaunistelematon elokuva kompastelee juonen tyhjäkäynnin ja kuvailmaisun staattisuuden alueilla, mutta elokuvan yleismaailmallinen sanoma kantaa vaivatta loppuun asti.


Jean Cocteau: Orfeus (Orphée)
Cocteaun kehutun elokuvan päähenkilönä on Jean Marais’n tulkitsema Orfeus, jonka yhteys tuonpuoleiseen hallitsee hänen elämäänsä ja muodostuu taiteensa perustaksi. Hyvin erikoinen elokuva, joka vaatii ainakin toisen katselukerran avautuakseen kunnolla.

Keisuke Kinoshita: Narayama-bushi Ko (engl. The Ballad of Narayama)
Useaan otteeseen filmattu tarina iäkkäästä rouvasta, jonka on vanhan tradition mukaisesti matkattava 70-vuotisjuhliensa jälkeen eräälle vuorelle kuolemaan. Iäkästä rouvaa tulkitseva Kinuyo Tanaka on roolissaan totutun hyvä, mutta muilta osin elokuva on laahaava ja pitkäveteinen.

Adalberto Kemeny & Rudolf Rex Lustig: São Paulo, Sinfonia da Metrópole
Walther Ruttmannin Berliinin (1927) hengessä tehty kaupunkisinfonia on näyttävä, mutta valitettavan pintapuolinen teos.

Clint Eastwood: Ratkaiseva isku (Sudden Impact)
Nuori kuvataiteilija ja hänen sisarensa on raiskattu vuosia aiemmin eräässä pikkukaupungissa. Kun nainen palaa kaupunkiin, alkaa raiskaajien ryhmä salaperäisesti harventua ja San Franciscon poliisista ties monettako kertaa muihin tehtäviin siirretty Harry Callahan alkaa tutkia tapauksia, vaikka paikallinen poliisipäällikkö ei hänestä niin välitäkään. Ennalta-arvattavaa ja vaatimatonta viihdettä.

Charles Tutelier: La Belgique martyre (engl. The Martyrdom of Belgium)
Belgialaisten ennen Versaillesin rauhansopimusta tekemä sotaelokuva näyttää yksipuolisesti, mutta samalla myös vaikuttavasti saksalaisjoukkojen toimet maassa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Martin Scorsese: Mafiaveljet (GoodFellas)
Scorsesen dynamiittinen kuvaus New Yorkin mafiaryhmästä ja sen toimista. Loistavasti roolitettu ja energisesti ohjattu klassikko.


Max Ophüls: Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from an Unknown Woman)
Silmiä hivelevän kauniisti toteutettu kertomus konserttipianistiin rakastuvasta naisesta, joka ei saa rakkaudelleen täyttymystä. Elokuva pohjautuu samaan tarinaan kuin Hannu Lemisen Valkoiset ruusut (1943).

Buddy Van Horn: Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool)
Kuka murhaa julkkiksia San Franciscossa? Saako murhaaja ideansa b-luokan kauhuelokuvista ja onko niiden ohjaajalla mitään tekemistä murhien kanssa? Onko elokuvaryhmän kehittämällä kuolevien julkkisten listalla yhteyttä murhiin? Sarjan viimeinen elokuva on jämäkkä viihdepala, vaikka ei ensimmäisen tasolle ylläkään. Jim Carrey vetää lyhyen roolituokionsa hienosti.

Raymond Bernard: Susi-ihme (Le Miracle des loups)
Hienosti toteutettu, mutta tarinaltaan jähmeä historiallinen eepos Ludwig XI:n hovin juonitteluista. Valmistumisvuotensa (1924) menestynein ranskalaiselokuva.

Rasmus Breistein: Brudeferden i Hardanger (engl. The Bridal Party in Hardanger)
Nuoruudenrakkautensa hylkäävä Anders nai varakkaan naisen, jonka kanssa hänellä ei ole mitään henkistä yhteyttä. Samaan aikaan hänen hylkäämänsä Marit nai rikkaan talon pojan ja saa elämänsä huomattavasti Andersia parempaan tasapainoon. Kauniilla kuvilla höystettyä elämänmakuista draamaa, joka ei kuitenkaan lunasta potentiaaliaan kuin osittain: aikajana nuoruuden päivistä vanhuuden viimeisiin hetkiin on liian pitkä kuljettavaksi alle kahdessa tunnissa.

Max Linder: Ainoastaan naisille (Be My Wife)
Linderin toisen Hollywoodin matkan kliseinen, mutta onnistunut kuvaus seurustelun ja avioliiton eri vaiheista. Kekseliäimmät vitsit sijoittuvat muotimaailmaan: ensin Max kuvittelee muotinäytöksen yleisöä mallien esittämiin vaatteisiin ja myöhemmin näemme, kuinka muotisalonki muuttuu nappia painamalla intiimiksi tapaamistilaksi ja päinvastoin.

Roy Ward Baker: Vampyyrit – eroottinen painajainen (The Vampire Lovers)
Karnstein-trilogian ensimmäinen osa alkaa erittäin hienosti, mutta taantuu varsin nopeasti kevyen eroottiseksi lesbovampyyrielokuvaksi.