Kun Greta Garbo saapui Yhdysvaltoihin kesällä 1925, hän oli sikäläisille vielä täysin tuntematon elokuvanäyttelijä. Hienot roolisuoritukset Mauritz Stillerin Gösta Berlingin tarussa (Gösta Berlings saga, 1924) sekä G. W. Pabstin Ilottomassa kadussa (Die freudlose Gasse, 1925) eivät merkinneet amerikkalaisille mitään ja hetken aikaa näytti jopa siltä, ettei Garbolla tulisi olemaan lainkaan tulevaisuutta amerikkalaisessa elokuvassa. Mutta alkuvaikeuksien jälkeen asiat muuttuivat radikaalisti ja kahdessa vuodessa Garbosta sukeutui elokuvamaailman jumaloiduin naistähti. Elokuvayleisö oli haltioissaan ruotsalaisesta, jossa kaunis ulkonäkö ja eroottinen olemus yhdistyivät eleganttiin näyttelemiseen. Garbo hurmasi katsojat elokuva toisensa jälkeen ja Metro-Goldwyn-Mayerissa hykerreltiin tyytyväisinä tähden elokuvien tuotoille.Garbo ei ollut tyytyväinen. Hän ei halunnut olla miltei sairaalloisen palvonnan kohteena oleva elokuvatähti, vaan vakavasti otettava näyttelijä, mikä miesvaltaisessa Hollywoodissa tuntui olevan mahdotonta. Eniten häntä tuskastutti se, ettei studio antanut hänelle kunnon rooleja, vaan piti hänet kohtalokkaiden naisten rooleissa elokuvasta toiseen. Garbo oli kuitenkin tietoinen asemastaan valkokankaan jumalattarena ja tiesi, että sopivan paikan tullen hän voisi sanella studiopomoille elokuviensa ehdot. Tämä mahdollisuus koitti sopimusneuvotteluiden myötä, jonka seurauksena Garbo sai täyden vapauden valita tulevien elokuviensa aiheet. Ensi töikseen Garbo valitsi tarinan Ruotsin kuningattaresta Kristiinasta (1626–1689).
Eletään vuotta 1632. Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf kuolee taistelutantereella kesken kolmekymmenvuotisen sodan. Koska kuninkaalla ei ole muuta perillistä kuin tyttärensä Kristiina, nousee tämä valtaistuimelle ainoastaan viisivuotiaana. Ensi töikseen Kristiina ilmoittaa jatkavansa isänsä jalanjäljissä sodankäyntiä.
Tämän lyhyen, tarinan taustoja hahmottavan esittelyn jälkeen siirrytään ajassa kuusitoista vuotta eteenpäin, uuden aikakauden alkuun. Sotaa janoavat kenraalit ja uskon varjolla sotaa haluavat kirkonmiehet joutuvat peräytymään, kun voimakastahtoinen ja uudistusmielinen Kristiina (Garbo) päättää lopettaa sotatoimet ja alkaa rakentaa uudelleen suhteita muihin Euroopan maihin. Eri maiden diplomaattien joukossa hoviin saapuu myös joukko kosijoita. Yksi tällainen on Espanjan kuninkaan lähettiläs Don Antonio de la Prada (John Gilbert), joka on tullut pyytämään kuningatarta maansa hallitsijan puolisoksi. Don Antonion tehtävä kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun hänen ja Kristiinan välille syntyy niin hovia kuin kansaakin kuohuttava epäsovinnainen romanssi.
Garbo oli elokuvasta todella innostunut, sillä Kristiinan rooli oli kuin hänelle luotu. Molempia yhdistivät lukuisat elämänkaarien samankaltaisuudet, mutta tähden pettymykseksi elokuvaa ei tehtykään täysin historialliseksi henkilökuvaukseksi. MGM tiesi, että sellaisena kassamenestystä oli turha odottaa, joten amerikkalaiseen tapaan tarinaan lisättiin sepitteellinen romanssi. Lisäys on elokuvalla hyväksi, koska pelkästään historiallisiin faktoihin pohjautuvana elokuvasta olisi helposti voinut tulla jähmeä pukudraama, joka ei loppujen lopuksi kiinnostaisi kuin täydellisiä Garbo-fanaatikkoja. Vaikka Kristiinan hallitsijauran kiemurat jäävätkin taka-alalle, ei tärkeimpiä yksityiskohtia ole kuitenkaan unohdettu, vaan katsojalle tarjoillaan mielenkiintoinen – joskin hieman siloiteltu ja väritetty – historiikki edesmenneestä kuningattaresta. Runsaasti huumoria, dramatiikkaa ja suuria tunteita tarjoava tarina vilisee myös viitteitä Garbon omaan elämään, joten tietyllä tapaa Kuningatar Kristiinaa (Queen Christina, 1933) voi pitää jopa eräänlaisena Garbon omakuvana.
"I have grown up in a great man's shadow. All my life, I've been a symbol. A symbol is eternal, changeless… an abstraction. I'm tired of being a symbol. I long to be a human being."
MGM sijoitti Garbon elokuviin aina kiitettävät summat rahaa, tällä kertaa hivenen edeltäjiään enemmän. Kuningatar Kristiina oli yli miljoona dollaria maksaneena Garbon sen astisen uran kallein elokuva. Näyttävyydestä huolimatta elokuva ei ole pelkästään häikäisevää glamouria, vaan se onnistuu saavuttamaan kuvaamansa aikakauden ja tapahtumat uskottavasti. Garbon hovikuvaajana toimineenWilliam Danielsin kuvaus on totuttuun tapaan erittäin kaunista ja ohjaaja Rouben Mamoulianin ideoima loppukohtaus yksi Garbon uran suurimmista hetkistä. Jos jotain olisi voinut tehdä vieläkin paremmin, niin elokuvan musiikki olisi voinut olla vielä täyteläisempää ja tapahtumien tunnelmia maalailevaa. Tämä on tosin vain kauneusvirhe.
Garbo osoitti mahtinsa myös näyttelijöiden valinnassa. Alkuperäinen miespääosanesittäjä Laurence Olivier sai väistyä, kun Garbo ilmoitti haluavansa vastanäyttelijäkseen entisen rakastajansa John Gilbertin. MGM oli systemaattisesti ajanut alas tämän mykän elokuvan suuren tähden uraa, mutta Garbon edessä heidänkin oli taivuttava. Gilbert oli lopulta erittäin hyvä valinta rooliin, sillä hän saa stereotyyppiseen roolihahmoonsa eloa eikä jää millään muotoa statistiksi, kuten monet Garbon vastanäyttelijät. Kaiken lisäksi heidän keskinäisissä kohtauksissaan on vielä aitoa tunnetta aivan kuten kuuluisimmassa yhteisessä elokuvassaan Himo (Flesh and the Devil, 1926). Ian Keith on erinomainen mustasukkaisen kilpakosijan roolissa ja muut pienempien roolien esittäjät täyttävät paikkansa mainiosti.
Kaiken yläpuolelle kohoaa kuitenkin Garbo, jonka roolisuoritus on silkkaa kauneutta. Pettymyksestä tarinan suhteen ei ole jälkeäkään, vaan hän piirtää erittäin hienostuneen tulkinnan yksityiselämän paineiden kanssa kamppailevasta kuningattaresta. Tällä kertaa Garbolla on ympärillään laadukas näyttelijäkaarti, joten hänen ei tarvitse kannatella yksin koko elokuvaa. Garbon suuruuden näyttelijänä ja hänen olemuksensa vetovoiman huomaa luonnollisesti parhaiten elokuvan muiden naisnäyttelijöiden seurassa – he kuihtuvat suorastaan olemattomiin.
Erittäin hyvin lippuluukuilla menestynyt Kuningatar Kristiina on kaikin puolin laadukas romanttinen draama, joka on uhmannut ajan hammasta kiitettävästi. Elokuvan suosio lujitti entisestään Garbon asemaa Hollywoodissa, mutta John Gilbertiä se ei pelastanut. Pahasti katkeroitunut ja alkoholiin mieltynyt entinen näyttelijäsuuruus kuoli sydänkohtaukseen kolme vuotta myöhemmin. Kuningatar Kristiina jäi hänen toiseksi viimeiseksi elokuvakseen.
QUEEN CHRISTINA, 1933 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Walter Wanger Ohjaus: Rouben Mamoulian Käsikirjoitus: H. M. Harwood, Salka Viertel (Viertelin ja Margaret P. Levinon tarinasta) Kuvaus: William Daniels Lavastus: Alexander Toluboff Leikkaus: Blanche Sewell Musiikki: Herbert Stothart Puvustus: Adrian Äänitys: Douglas Shearer
Näyttelijät: Greta Garbo (Kristiina), John Gilbert (Antonio), Ian Keith (Magnus), Lewis Stone (Axel Oxenstierna), Elizabeth Young (Ebba), C. Aubrey Smith (Aage), Reginald Owen (Charles), David Torrence (arkkipiispa), Gustav Von Seyffertitz (kenraali)
Arvostelu on alun perin julkaistu DVDPlazalla.
