Sodis 2018: katsotut elokuvat

Malgorzata Szumowska: Mug
Uuden elokuvan helmet -sarjaan kuuluva, Hopeisella Karhulla Berliinissä palkittu Mug on koskettava kertomus nuoresta miehestä, joka menettää työssä tapahtuneen onnettomuuden seurauksena kasvonsa kirjaimellisesti lähes täysin. Jos elämä oli uomissaan ennen onnettomuutta, se ei enää ole sitä ja aiemmin hyvin suositusta nuorukaisesta tulee lähes kaikkien kummastelema ja osin pelkäämäkin friikki. Ulkonäkökeskeisen maailman reaktioita olisi voinut painottaa vieläkin enemmän, sillä eihän tämän tarinan tapahtumat juurikaan eroa esim. aivoinfarktipotilaiden kokemuksista. Raskaita tapahtumia kevennetään mustan huumorin keinoin. Loppu jäi miellyttävällä tavalla auki, plussaa vielä hyvästä musiikista ja alun Nowhere-lyhytelokuvasta (alusvaatteisilleen riisuutuneet asiakkaat tappelevat telkkareista ja muusta krääsästä).

George Cukor: Skandaalihäät (The Philadelphia Story)
Televisioesityksistä ja dvd-julkaisuista huolimatta aiemmin missaamani klassikkoelokuva naimisiin menevästä rikkaan perheen tyttärestä, jonka edellinen aviomies päättää sekoittaa pakkaa ja pyytää juorulehden toimittajia tekemään häistä mehukkaan jutun. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja lopulta alttarille astelee aivan eri sulhanen kuin alun perin oli tarkoitus. Katharine Hepburnille kirjoitettu elokuva on ajan hengen mukaista ihmissuhdekiemurtelua alusta loppuun, mutta hyvät näyttelijät pitävät homman elossa ja tapahtumat liikkeessä – olkoonkin, ettei Cukor ole komediaohjaajajana Howard Hawksin tai Leo McCareyn veroinen, joten sanailusta puuttuu kaikkein terävin sähäkkyys ja kohtausten rytmitys heittelee. Cary Grantista olisi saanut varmasti enemmän irti. Kaikesta huolimatta miellyttävä tuttavuus.

José Luis Guerín: Train of Shadows (Tren de sombras)
Kaunis, mykkäelokuvien estetiikkaa oivallisesti tarjoileva kertomus vuosikymmeniä aiemmin kadonneesta amatöörielokuvantekijästä, jonka jälkeensä jättämä materiaali innostaa toista elokuvaajaa selvittämään hänen jälkiään. Train of Shadows sisältää runsaasti viittauksia niin elokuvahistorian varhaisiin vuosiin kuin taiteenalan ensimmäisten suurten mestareiden teoksiinkin. Lopussa on turhaa toistoa, mutta kokonaisuus on kuitenkin kiehtova, jokaista katsojaa varmasti eri tavoilla puhutteleva elokuva.

Laís Bodanzky: Just Like Our Parents (Como Nossos Pais)
Brasilialainen perhedraama, jossa lähes keski-ikäinen nainen saa tietää, ettei hänen isänsä olekaan se jota hän on pitänyt isänään. Kulissien kaatumista seuraavasta kriisistä on lopulta myös hyötyä, kun nainen alkaa käydä läpi suhdetta etenkin äitiinsä, mutta myös etääntyneeseen aviomieheensä vain huomatakseen liittonsa ajautuneen karille jo ajat sitten. Hienovaraisesti toteutettu ja hyvin ohjattu elokuva, ”joka onnistuu kuvaamaan äitiyden, uran ja avioliiton ristiaallokon vailla dramaattisia ylilyöntejä” (MM, festivaalikatalogi). Maria Ribeiro tekee tyttären roolissa laatutyötä, mutta äitiä tulkitseva Clarisse Abujamra suoriutuu osastaan vielä häntäkin hienommin.

AJ Annila: Ikitie
Elokuva, joka kampitti Jussi-gaalassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan pystein 6-5 ja vieläpä täysin ansaitusti. Olen haukkunut viime vuosina paljon kotimaisia elokuvia, joten saamistani suosituksista huolimatta odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla Ikitien suhteen. Epäilyt osoittautuivat kuitenkin turhiksi ja Antti Tuurin romaaniin pohjautuva Ikitie iski todella kovaa. Elokuvan tehoa syventää tieto siitä, että tapahtumilla on vahvaa todellisuuspohjaa. Historialliset tapahtumat yhdistyivät hyvin kirjoitettuun ja napakasti ohjattuun draamaan, jonka tunnevahvat juonenkäänteet saivat ison teltan runsaslukuisen yleisön vetistelemään oikein toden teolla. Hannu-Pekka Björkman tekee elämänsä roolin nilviäismäisenä valtiollisen poliisin työntekijänä. Loppu on turhan suoraviivainen, mutta se on vähäinen virhe muuten vaikuttavassa elokuvassa.

Ingmar Bergman: Talven valoa (Såsom i en spegel)
Yksi suurista Bergman-suosikeistani on kertomus uskonsa kanssa kamppailevasta papista. Vertauskuvallinen tarina ihmissuhdeongelmineen on napakasti ja tasapainoisesti kerrottu ja vaikka elokuvassa ei näennäisesti tapahdukaan paljon, siinä tapahtuu valtavasti. Roolihahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja näyttelijät mahtavia.

Jarmo Lampela: Eila
Festivaalin toinen kotimainen tuttavuus kertoo siivoojasta (erinomainen Sari Mällinen), joka kamppailee työongelmien (lakkorikkurina toimiminen, laiton irtisanominen), jälkikasvun (kriminaalipoika) ja parisuhteen (älylliseen kommunikointiin kykenemätön miesystävä) pyörteissä, mutta selviytyy lopulta voittajana. Tositapahtumiin pohjautuva tarina on suoraviivainen ja yllätyksetön, mutta toimiva. Tunnekylläinen loppu on muuten vahvan teoksen heikoin lenkki, joskaan siitä ei ole kokonaisuuden romuttajaksi. Elokuva sai aikoinaan kaksi Jussi-palkintoa (paras ohjaus, naispääosa).

Olivier Assayas: Cold Water (L’eau froide)
1970-luvulle sijoittuva nuorisodraama, jossa vaikeaa nuoruutta elävän pääparin ainoa mahdollisuus on jättää kotikaupunki kauas taakse ja suunnata kohti uutta alkua. Omaelämäkerrallinen teos ei onnistunut innostamaan kuin ajoittain, sillä koin jatkuvasti iholle tunkevan kameran vieraannuttavaksi, paikoin jopa epämiellyttäväksi tehokeinoksi.  Lisäksi tarina tuntui kovin tutulta ja nuorten ongelmat hyvin tavanomaisilta. Alice Cooperin School’s Out soi kuitenkin komeasti.

Mahamat-Saleh Haroun: A Season in France (Une saison en France)
”Onko Euroopasta tulossa samanlainen Baabelin torni, jollainen se oli vuonna 1938 sulkiessaan rajat juutalaisilta siirtolaisilta” on ydinkysymys Mahamat-Saleh Harounin ajankohtaisessa pakolaiselokuvassa A Season in France (2017). Arvokkuus ja itsekunnioitus ovat kerta toisensa jälkeen vaakalaudalla, kun uuden elämän alkuun pyrkivien pakolaisten haaveet musertuvat yksi toisensa jälkeen. Tarina on loppuratkaisua myöten lohduton, mutta siitä huolimatta ohjaaja käsittelee rankkaa aihetta liioittelematta ja älykkäästi: kaikkea ei näytetä, vaan katsojalle annetaan aikaa ja tilaa sulatella näkemäänsä. Turvapaikkabyrokraatit ovat yhtä tunteettomia kuin mielivaltaisesti lupia myöntävä systeemi. Näkemistäni festivaalielokuvista paras.

Talkoolaisena Sodiksessa

- Kuule Kari, sinä kun olet tuollainen elokuvamies, mikset lähtisi Sodikseen talkoolaiseksi?

Suunnilleen näillä sanoilla minulle myytiin alkuvuodesta ajatus Sodankylän elokuvajuhlista. Olin kyllä miettinyt Sodikseen lähtöä jo yli vuosikymmenen, mutta matka oli aina tyssännyt budjettiin: matkojen, majoituksen, ruokien ja lippujen yhteenlaskettu summa on lähes sama, jolla kustantaa viikon vaikkapa Pordenonessa, joten valinta oli aina helppo tehdä. Tällä kertaa kuluja aiheutuisi ainoastaan matkoista, sillä kaiken muun tarjoaa festivaalin järjestäjä. Näin ollen otin ehdotuksen vastaan varteenotettavana vaihtoehtona ja ihmettelin samalla itsekseni, kuinka moinen ei ollut tullut aiemmin edes mieleeni.

Midnight Sun Film Festival eli Sodankylän Elokuvajuhlat ovat loppuunmyytyine mykkäelokuvanäytöksineen, tähtivieraineen, aamukeskusteluineen ja laadukkaine ohjelmistoineen käsite ympäri maailmaa. Harvalla on kuitenkaan aavistusta siitä kaikesta työstä, mitä kulisseissa tehdään tapahtuman toteuttamiseksi. Monisatapäinen talkoolaisjoukko on jatkuvasti valmiina tehdäkseen kaikkensa vieraiden viihtymisen eteen. Hakulomakkeessa pystyi antamaan haluamiaan painotuksia eri tehtäviin, mutta en osaa sanoa, kuinka paljon niillä on lopulta painoarvoa tehtäviä jaettaessa. Itse sain paikan kuljetuksesta.

Kuljettajien ryhmä oli hieman yli kymmenhenkinen, tiivistä yhteistyötä keskenään tekevä joukko, jonka tehtävänä oli olla valmiina kuljettamaan festivaalivieraita koko tapahtuman ajan. Töitä tehtiin kellon ympäri kuuden tunnin vuoroissa, mutta oikeasti tilanne eli koko ajan ja aikataulut saattoivat muuttua lennosta: milloin odoteltiin myöhässä olevaa lentoa Rovaniemellä, vietiin nilkkansa telonutta talkoolaista terveyskeskukseen, kuljetettiin elokuvakeloja Lapinsuun teatterista kelaamoon tai ajettiin tarvittaessa muusikkoryhmä Ivalon lentokentälle. Toisinaan saattoi olla vuoroja, jolloin ajoja oli yhdestä kahteen. Tehtäväkartta eli siis runsaasti ja koko ajan oli oltava terävänä, tarkkaavaisena ja kyyditettävät huomioivana.

Koin alussa lievää epävarmuutta koko hommasta, sillä en ollut koskaan tehnyt vastaavaa työtä. En myöskään koe osaavani kieliä kaikkein parhaimmalla tavalla ja muutenkin uudessa ympäristössä helposti syrjempään vetäytyvänä mietin, kuinka tällainen tiimityöskentely onnistuisi kohdallani. Huolet osoittautuivat turhiksi, sillä vanhat konkarit ottivat uudet tulokkaat erinomaisesti vastaan ja pian juttu luisti vaivatta kaikkien kanssa. Erikoiset vuorojenjakotavatkin tulivat nopeasti tutuiksi ja aiemmin sekalaisilta tuntuvat vuoromuodostelmat osoittautuivat ainoaksi oikeaksi keinoksi toimivien kuljetusten takaamiseen. Itse työvälineet eli autot olivat erittäin hyväkuntoisia ja siistejä, enkä usko että ihan pian pääsen samanlaisilla kulkupeleillä taittamaan kilometrejä – ainakaan ajavana osapuolena. Kaikki meni loppujen lopuksi moitteetta ja mikäli ensi vuonnakin Sodikseen päädyn, aion ehdottomasti hakea paikkaa kuljetuksesta.

Entäpä sitten elokuvat, niitähän Sodikseen mennään kuitenkin katsomaan? Totta, eikä se osoittautunut ongelmaksi missään vaiheessa. Kuuden tunnit työvuorot – vuorosta tietysti hieman riippuen – antavat hyvin mahdollisuuksia näytöksissä istumiseen ja ohjelmakartan hallintaan. Valintoja on tietysti tehtävä, mutta niin on kaikkien muidenkin, sillä päällekkäisyyksiä tulee väistämättä. Itse ehdin ja jaksoin katsoa yhdeksän elokuvaa, joista kirjoitan yhteenvedon myöhemmin.