Kellopeliappelsiini

Stanley Kubrickin ihailluimpiin ja kehutuimpiin teoksiin lukeutuva, Anthony Burgessin samannimiseen romaaniin (1962) perustuva Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1971) oli ilmestymisvuotensa kohutuimpia elokuvia. Eikä pelkästään positiivisessa mielessä, sillä Kubrickin teos sai suursuosion ohella osakseen myös runsaasti kritiikkiä ja paheksuntaa. Se myös innoitti ihmisiä väkivaltaisuuksiin ja johti lopulta siihen, että Kubrick veti elokuvan pois englantilaisista teattereista eikä sitä esitetty saarivaltakunnassa julkisesti ennen ohjaajan kuolemaa (1999). Paheksunnasta huolimatta Kellopeliappelsiini oli myös monen kriitikon mieleen ja elokuva saikin mm. neljä Oscar-ehdokkuutta, joista se ei tosin voittanut ainoatakaan.

Jonnekin määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuvan Kellopeliappelsiinin päähenkilö ja kertoja on vakavaraisen perheen ainoa vesa Alexander DeLarge (loistava Malcolm McDowell). Alex ei ole kiinnostunut sen enempää opiskelusta kuin työssä käymisestäkään, vaan mieluiten hän viettää aikaansa kolmen huligaaniystävänsä seurassa tapellen, ryöstellen ja yleistä sekasortoa kylväen. Lopulta Alex menee toimissaan liian pitkälle ja hänestä tulee uuden, psyyken järkyttämiseen perustuvan parannuskeinon koekaniini.

Kubrickin teoksen saama vastaanotto ei tunnu näin jälkikäteen yllättävältä, sillä kuvaus vastuutonta elämää viettävästä kaveriporukasta on vielä tänäänkin kylmäävä – ja mikä pahinta, aivan samankaltainen meininki tuntuu olevan vallalla nykyäänkin. Silmitön ja tunteeton väkivalta elää ja voi hyvin meidänkin ajassamme, siitä esimerkkiä näyttää vaikkapa Michael Haneken Funny Games (1997). Vaikka aika onkin kohdellut Kellopeliappelsiinia siedettävästi, ei se pysty enää shokeeraamaan, mutta Michael Powellin Peeping Tomista (1960) järkyttyneille brittikatsojille Kellopeliappelsiinin väkivalta on varmasti ollut melkoinen moukarinisku.

Kellopeliappelsiinia syytettiin väkivallan ihannoimisesta, mutta tosiasiassa elokuvassa on kyse aivan muusta ja se antaakin katsojalle koko joukon kysymyksiä pohdittavaksi. Kuinka yhteiskunnan tulisi suhtautua Alexin kaltaiseen, mistään kiinnostumattomaan sosiopaattiin? Tulisiko hänet parantaa ja jos tulisi, millaisia keinoja olisi käytettävä? Voiko tällaista henkilöä ylipäätään parantaa vai onko koko kriminaaliohjelma vain kulloinkin vallassa olevien päättäjien poliittista peliä? Missä vaiheessa yhteiskunta kiinnittää huomionsa syihin eikä ainoastaan seurauksiin? Sekä lopulta: kumpi onkaan raakalaismaisempaa, Alexin silmittömät väkivallanteot vai yhteiskunnan rikollisilla testaamat parannuskeinot? Kellopeliappelsiini käy jatkuvaa vuoropuhelua katsojan kanssa sortumatta kuitenkaan yksiselitteisiin ratkaisumalleihin.

Elokuvan voima on niin sen sisällöllisessä kuin ulkoisessakin ajattomuudessa, mutta samalla Kubrickin viileän analyyttisestä esittämistavasta muodostuu myös Kellopeliappelsiinin kompastuskivi. Yksikään tarinan henkilöistä ei vaikuta sen enempää inhimilliseltä kuin sympaattiseltakaan, joten heihin tai heidän tekemisiinsä ei muodostu minkäänlaista sidettä. Alexin elämä rikoksineen ja paranemisineen on aivan yhtä yhdentekevää, samoin se, mikä onkaan lopulta hänen kohtalonsa. Kubrickin tyyli on varmasti ollut tietoinen valinta, mutta itse olisin kaivannut Kellopeliappelsiiniin edes hitusen inhimillistä väreilyä.

A CLOCKWORK ORANGE, 1971 Iso-Britannia
Tuotanto: Hawk Film Productions, Polaris Productions, Warner Bros. Tuottaja: Stanley Kubrick Ohjaus: Stanley Kubrick Käsikirjoitus: Stanley Kubrick (Anthony Burgessin romaanista) Kuvaus: John Alcott Lavastus: John Barry Leikkaus: Bill Butler Musiikki: Wendy Carlos, Rachel Elkind, Edward Elgar, Henry Purcell, Nikolai Rimski-Korsakov, Gioacchino Rossini, Ludwig van Beethoven Puvustus: Milena Canonero Äänitys: John Jordan
Näyttelijät: Malcolm McDowell (Alex DeLarge), Patrick Magee (herra Frank Alexander), Michael Bates (päävartija Barnes), Adrienne Corri (rouva Alexander), Aubrey Morris (Deltoid), James Marcus (Georgie), Steven Berkoff (Tom), David Prowse (Julian), Warren Clarke (Dim), Carl Duering (tohtori Brodsky), Paul Farrell (kulkuri), Clive Francis (Joe, vuokralainen)

Ilmestyskirja.Nyt

”Tärkein asia jonka halusin elokuvallani tehdä, oli luoda kokemus, joka antaisi katsojalle mahdollisuuden tuntea Vietnamin sodan kauhun, hulluuden, aistillisuuden ja moraalisen ongelman (…) Yritin tuoda esille niin monta näkökulmaa kuin mahdollista. Ja haluan sen menevän vieläkin pidemmälle, moraalin ytimeen, joka on kaikkien sotien takana.” Francis Ford Coppola

Silloin kun minä olin nuori, ei kaveripiirissäni katsottu elokuvia kuin satunnaisesti. Nekin vähät olivat toiminta-, kauhu- tai sotaelokuvia ja vieläpä niin, että samoja kasetteja pyöritettiin kerta toisensa jälkeen. Sotaelokuvissa oli kolme suosikkia: Michael Ciminon Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, 1978), Oliver Stonen Platoon – nuoret sotilaat (Platoon, 1986) ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacket (1987). Francis (Ford) Coppolan Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now, 1979) ei sen sijaan herättänyt suurta kiinnostusta, kenties sen epätavallisemman lähestymiskulman vuoksi.

Myöhäisherännäisenä elokuvaharrastajana minun on tunnustettava, että itsekin näin Ilmestyskirjan vasta kymmenisen vuotta sitten. Kyseessä oli Coppolan uudelleen leikkaama, alkuperäistä versiota huomattavasti pidempi Redux-versio. Melkoisesti lokaa niskaansa saanut Redux tuntui ensi näkemältä kertakaikkisen loistavalta, kunnes myöhemmin katsoin aiheelliseksi tutustua myös alkuperäiseen näkemykseen. Sen jälkeen en ole kokenut tarvetta palata Reduxin pariin, vaikka vertailun vuoksi kenties pitäisikin.

Joseph Conradin romaaniin Pimeyden sydän (1902) löyhästi pohjautuva elokuva alkaa Saigonista, jossa tiedustelupalvelun veteraani, Martin Sheenin esittämä kapteeni Willard odottaa seuraavaa komennustaan. Hänen yllätyksekseen se koskee Kamputsean viidakoihin kadonneen eversti Walter E. Kurtzin (Marlon Brando) löytämistä. Yhdysvaltojen armeijan parhaisiin upseereihin lukeutunut Kurtz on koonnut ympärilleen viidakkoarmeijan ja käy nyt omaa sotaansa salaisesta tukikohdasta käsin. Willard saa tehtäväkseen löytää ja tuhota Kurtz, avukseen hän saa torpedoveneen ja muutaman sotilaan.

Filippiineillä kuvattu, vastoinkäymisten koettelema ja lopulta jopa 30 miljoonaa dollaria maksanut elokuva lähtee viemään tutun oloista tarinaansa sivupoluille heti alusta alkaen. Sen sijaan että Coppola ja toisena käsikirjoittajana toiminut John Milius olisivat tehneet monista myöhemmistä elokuvista tutun ”löydä, tuhoa ja pakene” -kertomuksen, he vievät sotamiehensä kauhun alkulähteille, keskelle läpipääsemättömintä viidakkoa, jossa ihmishenki ei ole minkään arvoinen ja jossa mikään ei ole pyhää eikä ylevää. Kuumuus, kosteus, väsymys ja alituinen kuolemanpelko murjovat mieltä niin kauan, ettei tavallisen miehen psyykestä jää mitään jäljelle. Jos jää, se hoidetaan huumeilla. Ilmestyskirja näyttää, kuinka sota tekee tehtävänsä, aina.

Kyseessä ei ole kuitenkaan pasifistinen elokuva. Se ei esitä ratkaisuja tai vaihtoehtoja, vaan pikemminkin luo konflikteja tapahtumien välillä ja niiden sisällä. Se puhuttelee katsojaa sekä yksityisellä että yleisellä tasolla, kyseenalaistaa ja herättää kysymyksiä: kenellä on lupa tappaa, kuka on oikeutettu tuomitsemaan vai onko kukaan? Varjoista hiipivän, filosofisia pohdintoja esittävän Kurtzin viimeiseen kommenttiin kiteytyy paljon: ”Me opetamme nuoria miehiä pudottamaan napalmia ihmisten niskaan, mutta emme salli heidän kirjoittaa vittua lentokoneisiinsa, koska se on säädytöntä.” Loppuhuipentuma tuo mieleen Sergei Eisensteinin esikoiselokuvan Lakko (Statška, 1924).

Coppola lataa sotaoopperansa niin täyteen merkityksellisiä ja unohtumattomia jaksoja, että on suoranainen ihme, kuinka elokuva ei muserru niiden alle. Kaikki on suurempaa, näyttävämpää ja todenmukaisempaa kuin koskaan aiemmin. Teknologia jyrää alkeellisuuden, rock ja huumeet pitävät huolta vapauden sanomaa jakavista miehistä napalmin kuorruttaessa vastaan hangoittelevat kasvottomat viholliset. Surffaaminen aamun aalloissa on yhtä tärkeää kuin Vietkongin eliminoiminen, koiranpentu tuo lohtua järjettömyyteen, Playboyn puputytöt seksiä sotaan. Kaikkialla on läsnä hulluutta, mielettömyyttä ja tuhoa.

Martin Sheen tekee loistosuorituksen kapteeni Willardin roolissa ja aivan yhtä suurenmoinen on eversti Kurtzia esittävä Brandokin. Elokuvan todennäköisesti tunnetuin hahmo on Oscar-ehdokkuuden napanneen Robert Duvallin sekopäinen everstiluutnantti Kilgore, joka ”rakastaa napalmin tuoksua aamuisin”. Sivuosissa nähdään Dennis Hopperin, Frederic Forrestin, Laurence Fishburnen ja Harrison Fordin kaltaisia nimimiehiä, Coppola itse esittää toimittajaa.

Elokuvan menestys yllätti monet. Suurta uhkapeliä tuotantoyhtiönsä tulevaisuudella pelannut ohjaaja pääsi taloudellisesti jopa voitolle, eikä Ilmestyskirja menestynyt huonosti palkintogaaloissakaan, tästä esimerkkeinä Cannesissa voitettu Kultainen palmu sekä kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan kuvauksen ja äänileikkauksen palkinnot. Coppolan loistelias vuosikymmen huipentui kaikkien aikojen parhaaseen Vietnam-elokuvaan, joka saattaa olla kaikkien aikojen paras sotaelokuvakin ylipäätään.

APOCALYPSE NOW, 1979 Yhdysvallat
Tuotanto: Omni-Zoetrope Tuottaja: Francis Coppola Ohjaus: Francis Coppola Käsikirjoitus: John Milius, Francis Coppola (Joseph Conradin romaanin Pimeyden sydän innoittamana) Kuvaus: Vittorio Storaro Lavastus: Dean Tavoularis Leikkaus: Walter Murch, Gerald B. Greenberg, Lisa Fruchtman Maskeeraus: Fred C. Blau Jr., Jack Young Musiikki: Carmine Coppola, Francis Coppola (otteita Richard Wagnerilta ja The Doorsilta) Äänitys: Walter Mursch
Näyttelijät: Martin Sheen (kapteeni Benjamin L. Willard), Marlon Brando (eversti Walter E. Kurtz), RObert Duvall (everstiluutnantti Kilgore), Frederic Forrest (Jay "Chef" Hicks), Dennis Hopper (reportteri), Sam Bottoms (Lance B. Johnson), Laurence Fishburne (Tyrone "Clean" Miller), Albert Hall (Phillips), Harrison Ford (Lucas)

Apu-trilogia

Vaikka merkintöjä intialaisista elokuvakokeiluista on niinkin kaukaa kuin Lumièren veljesten aikakaudelta, eivät sen enempää maan elokuvat kuin elokuvantekijätkään ole olleet kovinkaan kirkkaassa valokeilassa täällä länsimaissa – poisluettuna vuosituhannen vaihteen Bollywood-buumi, joka tosin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Elokuvatuotantojen määrässä mitattuna Intia on aina ollut kärkisijoilla, mutta siitä huolimatta maan elokuvahistoriasta ei ole noussut kuin yksi henkilö, jonka tunnettavuus on maailmanluokkaa – Satyajit Ray (1921-1992).

Kolmisenkymmentä elokuvaa urallaan ohjanneen Rayn kuuluisin teos on 1950-luvulla valmistunut Apu-trilogia, jonka osat ovat Tien laulu (Pather panchali, 1955), Voittamaton (Aparajito, 1956) sekä Apun maailma (Apur sansar, 1959). Tarinan päähenkilö on bengalilainen Apu, jonka elämää seurataan pienestä pojasta aikuisuuteen. Hänen tarinansa alkaa kotikylästä, jossa hän asuu äidin, isän, Durga-siskon sekä vanhan tätinsä kanssa. Elämä köyhässä Bengalissa on vaativaa, mutta perhe onnistuu sinnittelemään jotenkuten eteenpäin. Kuten elämässä oikeastikin, myös Apun tarinassa on niin iloa kuin suruakin, menestystä ja takaiskuja matkalla aikuisuuteen.

Maailman parhaiden esikoiselokuvien joukkoon nostetaan poikkeuksetta Orson Wellesin Citizen Kane (1941), Luchino Viscontin Riivaajat (Ossessione, 1942) ja Sergei Eisensteinin Lakko (Statška, 1924). Varsin harvoin esille tuntuu nousevan Apu-trilogian avausosa, Tien laulu, jonka yksinkertainen kauneus johdattaa katsojan elokuvahistorian kiehtovimpiin lukeutuvan trilogian pariin. Trilogian, jonka vain harvat taitavat tuntea, mutta jonka soisi jokaisen vähänkään avarakatseisesti elokuviin suhtautuvan näkevän ainakin kerran elämässään. Menestystä Rayn naturalistinen elokuvakolmikko on niittänyt ensimmäisestä osasta lähtien: lukuisilla elokuvafestivaaleilla palkittu Tien laulu valittiin Time-lehden äänestyksessä (2005) maailman sadan parhaan elokuvan joukkoon.

Tästä huolimatta Apu-trilogia on varsinkin suurelle yleisölle jokseenkin tuntematon suuruus. Paitsi ikä ja eksoottinen valmistusmaa, myös Rayn toteutustyyli todennäköisemmin vieraannuttaa mahdollisen katsojan kuin kietoo hänet pauloihinsa – nykyisen elokuvayleisön maku kun tuntuu usein koostuvan kaikesta siitä, mitä Rayn teos ei ole. Apu-trilogiasta on turha etsiä vauhtia, näköä tai monimutkaisia ihmissuhdekiemuroita sen enempää kuin toimintaa tai vaarallisia tilanteitakaan. Sen sijaan se on rauhallisesti kerrottua ja vähäeleisesti näyteltyä elokuvaa, jonka päälinjat keskittyvät elämään ja ympäröivään maailmaan. Ray kuljettaa tarinaa rauhallisesti ja luonnollisesti ja luo tällä tavoin kuvaamistaan henkilöistä katsojalle henkilökohtaisesti läheisiä ja tuttuja.

Vaikka elokuvasarjan keskipisteenä onkin Apu, ovat tällaiset elämänkaarielokuvat poikkeuksetta myös kuvia aikakausistaan sekä niiden muutoksista – ihminen kasvaa, maailma ympärillä muuttuu. Niin myös tässä tapauksessa. Tarina alkaa tavallisena kyläkuvauksena laajentuen aikaan, jolloin uusi sukupolvi alkaa hylätä vanhat aatteet ja ajatukset, täydentyen lopulta seuraavan sukupolven mukanaan tuomaan jaksoon. Tämän kaiken Ray näyttää katsojalle vilpittömästi ja aidosti – hänen pyrkimyksensä kuvata intialaista elämää elinoloineen ja -tapoineen tuo mieleen Jasujiro Ozun hienot japanilaisdraamat.

Apu-trilogia on mahtava kokonaisuus, joka ansaitsee paikkansa jokaisen elokuvista kiinnostuneen hyllyssä. Toteutukseltaan Rayn palkittu elokuvasarja ei edusta nykyaikaisia tyylisuuntia, mutta joskus on parasta vain istahtaa alas, antaa elokuvan viedä ja tehdä tutkimusretki tuntemattomaan maailmaan, toiseen aikakauteen. Tällaiseen elokuvamatkaan Satyajit Rayn trilogia sopii erinomaisesti, sillä sitä ei ole tehty dollarinkuvat silmissä, vaan siitä huokuu aitous, mielenkiinto sekä rakkaus aihettaan kohtaan – yksinkertaisesti, mutta silti hienosti toteutettuna.

PATHER PANCHALI, 1955 / APARAJITO, 1956 / APUR SANSAR, 1959, Intia
Tuotanto: Epic Films, Satyajit Ray Productions Tuottaja: Satyajit Ray Ohjaus: Satyajit Ray Käsikirjoitus: Satyajit Ray (Bibhutibhusan Banerjin romaaneista) Kuvaus: Subrata Mitra Lavastus: Banshi Gupta Leikkaus: Dula Dutta Musiikki: Ravi Shankar
Näyttelijät: Subir Banerjee (Apu lapsena), Piaki Sen Gupta (Apu poikana), Sumaran Ghosal (Apu nuorena), Soumitra Chattarjee (Apu aikuisena), Kanu Banerjee (isä Harihar), Karuna Banerjee (äiti Sarbojaya), Uma Das Gupta (tytär Durga), Chunibala (täti Indir), Sharmila Tagore (Aparna, Apun vaimo), Aloke Chakravarty (Kajal), Swapan Mukherjee (Pulu), Dhiresh Mazumaer (isoisä)

Torinon hevonen

Maailma on kaunis, mutta ihminen tekee siitä ruman. Sen sijaan että suojelisimme ja varjelisimme niitä, jotka eivät pysty puolustautumaan, me alistamme ja kohtelemme heitä kaltoin ja pidämme toimiamme poikkeuksetta oikeutettuina. Me voimme ja saamme päättää, kuka saa kärsiä ja kuka nauttia, olemmehan luomakunnan kruunu, Jumalan kuva, ravintoketjun yläoksa ja kaikkea tuota, mitä meille opetetaan ja tolkutetaan. Vai sittenkin jotain muuta, jotain vähemmän ylevää?

Kuuluisan tarinan mukaan filosofi Friedrich Nietzsche näki Torinon kadulla, kuinka iäkäs ajuri koetti saada niskuroivan hevosensa liikkeelle. Kun näin ei tapahtunut, mies alkoi piiskata hevosta. Nietzsche ryntäsi väliin ja pelasti eläimen omistajansa iskuilta, mutta sai itse hermoromahduksen, joka järkytti hänen mielensä lopullisesti. Nietzsche eli tämän jälkeen vielä kymmenen vuotta, mutta ei sanonut enää sanaakaan. Hevosen kohtalo on sen sijaan jäänyt tuntemattomaksi, mutta se on toiminut innoittajana unkarilaiselle Béla Tarrille hänen viimeiseen elokuvaansa Torinon hevonen (A torinói ló, 2011).

Torinon hevonen seuraa kuuden päivän ajan luontokappaleen omistajaa, kätensä toimintakyvyn menettänyttä ajuria (erinomainen János Derzsi) ja hänen tytärtään (Erika Bók), jotka asuvat tuulen ja kuivuuden autioittamaa maatilkkua. Ankean elämän rutiinit rikkoutuvat vain satunnaisten vierailijoiden myötä, muuten kaksikko saa olla omissa oloissaan. Hevonen jää fyysisesti taustalle, mutta toimii silti dynamona kaikelle valkokankaan tapahtumille.

Torinon hevonen on niitä elokuvia, jotka on helppo tuomita roskaksi tai tekotaiteelliseksi kuonaksi jo pelkästään toteutuksensa puolesta. Neljäminuuttinen avauskohtaus, jossa hevonen ja ajuri kulkevat autiota kärrypolkua kotiin, näyttää mitä tuleman pitää. Pitkät, useamman minuutin mittaiset otokset, joissa ei useimmiten edes puhuta, jatkuvat elokuvan loppuun asti. Perinteistä juontakaan ei ole, vaan elokuvan hahmot ovat ja elävät elämäänsä päivästä toiseen kuten ovat tähänkin mennessä eläneet. Ääniraita koostuu pitkälti tuulen ulvonnasta, vaihtelua siihen tuo Mihály Vigin tunnelmallinen, surumielinen musiikki.

Itselleni Tarrin elokuva edustaa täydellistä kuvan ja äänen synteesiä, mykän elokuvan perinnettä hyödyntävää kuvilla kertomisen taitoa, jossa tuuli, kylmyys ja talon seinistä huokuva kosteus tuntuvat katsojankin iholla. Yksikään kameran liike ei ole turha eikä yksikään kuva vajavaisesti sommiteltu. Kaikki ylimääräinen on karsittu ja lopputulos on hypnoottinen. Kuvaamansa maailman ankeudesta huolimatta Tarr luo synkeyden keskelle myös kauneutta ja monet Torinon hevosen kuvista voisi huoletta jäljentää koko seinän kokoisiksi maalauksiksi. Elokuvaa katsoessa on helppo uskoa, että kyseessä on ohjaajansa viimeinen elokuva, sillä mitä hän voisi Torinon hevosen jälkeen muka tehdä?

Tarrin ja László Krasznahorkain käsikirjoittaman tarinan näkyvimmät hahmot ovat ajuri ja hänen tyttärensä. He ovat olosuhteiden musertamia, omaan surkeuteensa turtuneita hahmoja, joiden elämästä on jo kauan aikaa sitten kadonnut niin ilo kuin optimismikin. Turhautuneisuutensa mies purkaa hevoseen, häntä pyyteettömästi tottelevaan luontokappaleeseen, joka saa sekin lopulta tarpeekseen. Siinä vaiheessa kun hevonen kieltäytyy yhteistyöstä, on loppu jo lähellä. Yritys lähteä tuulen piiskaamalta maatilalta ja tarrata uuteen mahdollisuuteen on sekin vain itselleen valehtelemista. Näillä ihmisillä ei ole toivoa ja lopulta jäljelle jää vain pimeys. Tarr kieltää elokuvansa olevan sen enempää ajankohtainen kuin poliittinenkaan kannanotto, mutta itselleni tulee elokuvaa katsoessa väistämättä mieleen, että muutoksiin kykenemättömien kohtalo on nääntyä maailman paineen alla.

Torinon hevonen on magneetin lailla puoleensa vetävä teos, joka herättää joka katselukerran myötä halun katsoa elokuva alusta lähtien uudelleen. Se on yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista elokuvista, joita olen nähnyt. Askeettisen ulkoasun ja alakuloisen tarinan ei pidä antaa hämätä, sillä elokuvalla on paljon sanottavaa ihmisyydestä ja maailman menosta ylipäätään. Toisaalta, jos taide-elokuva ei tunnu omimmalta tyyliltä, tähän elokuvaan ei välttämättä kannata panostaa, sen verran erikoinen teos Torinon hevonen on.

A TORINÓI LÓ, 2011 Unkari/Ranska/Saksa/Sveitsi/Yhdysvallat
Tuotanto: TT Filmmûhely Tuottajat: Gábor Téni, Martin Hagemann, Juliette Lepoutre, Marie-Pierre Macia, Ruth Waldburger Ohjaus: Béla Tarr, Ágnes Hranitzky Käsikirjoitus: Béla Tarr, László Krasznahorkai Kuvaus: Fred Kelemen Leikkaus: Ágnes Hranitzky Musiikki: Mihály Vig
Näyttelijät: János Derzsi (Ohlsdorfer), Erika Bók (Ohlsdorferin tytär), Mihály Kormos (Bernhard), Ricsi (hevonen)

Juha (1937)

Suomalaisen miehen iänikuinen parisuhteeseen liittyvä trauma tuntuu olevan se, että ulkomaalainen liehittelijä sekoittaa vaimon pään ja vie tämän mukanaan. Aiheen ympärille kietoutuu lukematon joukko tarinoita, joista tunnetuimpana varmastikin Juhani Ahon kaunokirjallinen klassikkoteos Juha (1911), jonka taustalla kerrotaan olleen hänen vaimonsa ystävälle sattuneet kommellukset viime vuosisadan alun Italiassa. Ahon romaani on sittemmin innoittanut elokuvantekijöitä neljään erilaiseen ja eri aikakaudella tehtyyn tulkintaan, joista hieman yllättäen vain kaksi on äänielokuvaa. Näistä kaikin puolin parempana pidän Nyrki Tapiovaaran ohjaamaa versiota vuodelta 1937, jonka elinvoimaisuus, luonnontunteen aitous ja korkea taiteellinen taso selättävät Risto Orkon laajakangasversion (1956) mennen tullen.

Jonnekin Suomen ja Venäjän rajavyöhykkeelle sijoittuvan kolmiodraaman päähenkilöt ovat iäkäs maamies Juha (Hannes Närhi), hänen ihastuttava vaimonsa Marja (Irma Seikkula) sekä kiertelevää elämää viettävä matkamies Shemeikka (Walle Saikko). Shemeikka saapuu Juhan tuvalle ostamaan viljaa, mutta vietteleekin parin päivän aikana Marjan ja vie tämän mukanaan Karjalaan. Perillä Marja huomaa, ettei olekaan Shemeikan ainoa valloitus, mutta silloin on jo liian myöhäistä katua. Marja palaa lopulta Juhan luo kotiin, mutta asiat eivät ole sillä vielä kuitatut.

Nyrki Tapiovaara oli Juhaa tehdessään vasta 25-vuotias. Hän oli toiminut elokuvien parissa sekä kriitikkona että tutkijana, jonka lisäksi hänellä oli läheiset suhteet elokuvakerho Projektioon ja Tulenkantajiin. Tapiovaaran suunnitelmissa ei välttämättä ollut elokuvaohjaajan ura, mutta kun Juhani Ahon poika Heikki Aho teki velipuolensa Björn Soldanin kanssa hänelle tarjouksen siirtää Juhan tarina valkokankaalle, ei Tapiovaaraa tarvinnut kahdesti houkutella. Elokuva tosin koettiin uhkapeliksi jo ennen kuvausten aloittamista, sillä Juhani Ahon suosio oli alamaissa, eikä suuren yleisön kiinnostus aihetta kohtaan ollut kovinkaan korkealla. Onneksi tekijät eivät antaneet sen häiritä, sillä Nyrki Tapiovaaran Juha on pikkuvioistaankin huolimatta suomalaisen elokuvan suuria teoksia, jonka suuruutta ja voimaa eivät pysty edes surkeat esitysprintit horjuttamaan.

Siinä missä Erkki Karu tallensi 1920-luvun suomalaista maaseutua esimerkillisellä varmuudella, tekee Tapiovaara saman Kuusamon maisemille ja pohjoisen vuolaille koskille. Luonto on olennainen osa tapahtumia: tarina, joka alkaa aurinkoisesta kesäpäivästä ja kulkee synkän talven läpi toivoa antavaan kevääseen, käyttää suomalaista korpimaisemaa hyväkseen edelleenkin ihastuttavalla tavalla. Tapiovaara tallentaa mäntymetsien huminan, valjastamattomien koskien kuohut ja talven kaikenpeittävät hanget niin varmasti, että mikäli aiheen ensimmäisen version (1919) ohjannut ruotsalainen Mauritz Stiller olisi ollut vielä elossa, hän olisi varmasti lähettänyt Tapiovaaralle onnittelusähkeen skandinaavisen elokuvan perinteen täysiverisestä hallinnasta.

Tarina on hyvin uskollinen Ahon alkuperäiselle romaanille. Pieniä muutoksia on tehty sinne tänne, mutta kokonaisuuden ehdoilla. Jotkut aikalaiskriitikot moittivat kerrontaa laahaavaksi ja draamaltaan heikoksi, mutta vuosikymmenet ovat osoittaneet tällaiset moitteet vääriksi. Päinvastoin, Tapiovaara jaksaa pohjustaa Juhan talolla tapahtuvia asioita ja henkilöiden keskinäisiä välejä riittävästi luoden siten vahvan perustan, jolle tarinan jatko on hyvä rakentaa. Kuvilla kerronta on monin paikoin suorastaan loistavaa, joskin paikoin jutustellaan aivan joutavia ja pidennetään turhaan kohtauksia. Nämä ovat kuitenkin pieniä kauneusvirheitä.

Irma Seikkulaa ylistettiin, Hannes Närheä arvosteltiin ja Walle Saikon suhteen oltiin melko ristiriitaisia – näin voisi lyhyesti tiivistää aikalaiskriitikoiden arviot näyttelijöiden työskentelystä. Seikkulan saamat kehut menevät täysin oikein, mutta sen enempää Närhen kuin Saikon kritiikistä en ole samaa mieltä. On totta, että varsinkin ensin mainittu on paikka paikoin hyvin teatraalinen, mutta on syytä muistaa, että kyseessä oli ensisijaisesti teatterinäyttelijä, jolla ei ollut elokuvakokemusta kuin muutamasta filmistä tätä ennen. Saikko oli puolestaan amatööri, jonka kokemus käsitti avustajana toimimisen Valentin Vaalan ja Teuvo Tulion yhteisissä elokuvaprojekteissa. Näitä taustoja vasten on ainakin minun helppo katsoa heidän mahdollisia virheitään läpi sormien.

Talvisodassa vain 28-vuotiaana kaatuneen Tapiovaaran elokuvallinen perintö käsittää ainoastaan neljä valmista elokuvaa ja yhden kesken jääneen teoksen (Miehen tie, 1940), jonka ohjasi loppuun Hugo Hytönen. Vaikka nuori ohjaaja ei mielestäni pystynyt myöhemmissä teoksissaan ylittämään Juhan saavutuksia, on hänen traaginen kohtalonsa silti yksi suomalaisen elokuvan suurimpia menetyksiä – voi vain kuvitella, mitä Nyrki Tapiovaara olisi voinut saavuttaa paremmilla resursseilla ja tasapainoisemmissa tuotanto-olosuhteissa.

JUHA, 1937 Suomi
Tuotanto: Aho & Soldan Tuottaja: Heikki Aho Ohjaus: Nyrki Tapiovaara Käsikirjoitus: Hiekki Aho, Björn Soldan, Nyrki Tapiovaara (Juhani Ahon romaanista) Kuvaus: Björn Soldan, Olavi Gunnari Lavastus: Hannes Närhi Leikkaus: Heikki Aho, Björn Soldan Musiikki: Helvi Leiviskä Puvustus: Ida Kuusela Äänitys: Lauri Pulkkila
Näyttelijät: Hannes Närhi (Juha), Irma Seikkula (Marja), Walle Saikko (Shemeikka), Ida Kuusela (Anoppi), Tuulikki Paananen (Anja), Aino Haverinen (Shemeikan äiti), Hilma Vainikainen (Kaisa)

Katsotut elokuvat: kesäkuu 2013

Pablo Berger: Blancanieves

Espanjalainen uusiomykkis, erikoinen mukaelma Lumikista. Liian moderni, liian yritteliäs, yhden katselukerran elokuva.

Dadasaheb Phalke: Raja harishchandra

Ensimmäinen intialainen näytelmäelokuva on vuosikymmenten saatossa menettänyt kestostaan kaksi kolmasosaa, mutta onnistuu silti olemaan toimiva ja kiinnostava – ainakin mikäli tuntee vetoa elokuvan ensimmäisiin vuosikymmeniin.

Kenji Mizoguchi: O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna)

Kinuyo Tanakan esittämä nimihenkilö rakastaa väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa miestä (Toshiro Mifune), jonka seurauksena niin nainen kuin hänen vanhempansakin ajetaan kotikaupungistaan pois. Mizoguchin elokuvissa naiset kärsivät eniten, eikä O'Haru tee poikkeusta: nainen ajautuu yhteiskunnan pohjalle. Traaginen tarina on hitusen liian överiksi vedetty, vastoinkäymisiä olisi saanut olla muutama vähemmän. Tanakan roolisuoritus on loistava.

Kenji Mizoguchi: Rouva Oyu (Oyu-sama)

Nuori mies rakastuu vaimonsa sijasta tämän siskoon, mistä aiheutuu kaikenlaista ongelmaa elokuvan päähenkilöille. Mizoguchin hienovireinen draama ei ole niitä elokuvia, jotka suoranaisesti lumoaisivat ensimmäisellä katselukerralla, mutta jää silti mukavasti pyörimään mieleen.

Kenji Mizoguchi: Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari)

Mizoguchin mestariteos numero yksi. Sota riehuu Japanin maaseudulla, mutta sen jaloissa pyörivillä ihmisillä on kaikilla omat intressinsä: yksi haaveilee suuren samurain urasta, toinen yrittää tehdä mahdollisimman paljon rahaa saviruukuilla, kolmas vain pysyä hengissä. Esteettisesti erittäin korkealaatuinen teos, japanilaisen elokuvan kulta-ajan hienoimpia filmejä.

Kenji Mizoguchi: Gionin soittajat (Gion bayashi)

Nuori ja rahaton tyttö saapuu geishataloon ja ilmoittaa haluavansa paikkaan töihin. Muuan geisha ryhtyy hänen opettajakseen, mutta joutuu lainaamaan tyttöä varten rahaa paikalliselta liikemieheltä. Tämä on puolestaan sitä mieltä, että rahaa vastaan hän saa myös etuisuuksia tytöltä. Kumpikaan naisista ei lopulta suostu moiseen vaan päättävät toimia omineen. Takuuvarmaa Mizoguchia, mutta ei aivan hänen hienoimpien teostensa veroinen.

Kenji Mizoguchi: Lääninherra Sansho (Sansho dayu)

Perhe erotetaan väkivalloin toisistaan: äiti ajautuu prostituoiduksi ja lapset orjiksi. Vuosien kuluttua lapset karkaavat orjatyöleiriltä ja päättävät etsiä äidin. Koskettava, taiturimainen, emotionaalisesti erittäin vaikuttava elokuva, joka haastaa Ugetsun tasaväkiseen kamppailuun Mizoguchin suurimmasta teoksesta. Tätä elokuvaa ei pidä ohittaa olankohautuksella.

Nicholas Ray: Johnny Guitar

Perinteiset westernasetelmat ylösalaisin kääntävä elokuva, jossa naiset ovat pahoja ja miehet koettavat selviytyä heidän rinnallaan kuten parhaiten taitavat. Tarinassa on selkeitä viittauksia niin kommunisti- kuin noitavainoihinkin. Loistava casting: Joan Crawford, Mercedes McCambridge, Ford Sterling, Ward Bond, Ernest Borgnine ja Scott Brady. Suuri western, jonka pariin tulee palattua aivan liian harvoin.

Fritz Lang: M – kaupunki etsii murhaajaa (M)

Langin ensimmäinen äänielokuva ja kenties hänen uransa suurin teos kertoo lapsenmurhaajasta, jonka perässä ovat niin poliisit kuin alamaailmakin. Kylmä ja kalsea suurkaupunki, pelkistetty äänimaailma ja kaikkialle ulottuva vainoharhaisuus ovat peruselementtejä klassikossa, jonka teho ei ole kärsinyt vuosikymmenistä huolimatta piiruakaan. Peter Lorre on murhamiehenä kertakaikkisen loistava.

David Fincher: Fight Club

Kovastihan tätä on kehuttu, mutta eipä oikein napannut. Ihan mukava leffa puoleenväliin asti, mutta runteluprojektin aloittamisen jälkeen alkoi mielenkiinto vähitellen hiipua. Lopputwistiä en tiennyt, mutta ei se silti yllättänyt. Social Network taitaa olla ainoa Fincher, jonka pariin tekee mieli palata uudelleen.

Fritz Lang: Niebelungen laulu (Die Nibelungen)

Lähes viisi tuntia silkkaa taituruutta. Kaksiosainen kokonaisuus, jonka ensimmäinen puolisko (Siegfried) on vauhdikas ja toiminnantäyteinen, kun taas jälkimmäinen puolisko (Kriemhildin kosto) staattinen ja väistämättömään yhteenottoon valmistava - viimeinen puolituntinen onkin hurjinta verenvuodatusta, mitä mykkäelokuvissa on nähty. Tästä ei kyllä löydy moitteen sijaa ja kun Masters of Cineman julkaisukin on täyttä rautaa, on Niebelungen laulu täyden kympin elokuvaelämys.

Larry Semon: Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)

Suositun tarinan mykkäversio on aivotonta slapstickia alusta loppuun. Naurattanee vain suurimpia mykkäelokuvafaneja, muiden kannattaa kiertää kaukaa.

Cecil B. DeMille: Norsunluukuningas (The Cheat)

Vimmainen melodraama vuodelta 1915. Fannie Wardin esittämä nainen häviää hyväntekeväisyysrahat, lainaa ne burmalaiselta liikemieheltä pimittääkseen tekonsa ja kun palaa maksamaan velkaansa, liikemies vaatii naiselta muutakin kuin rahaa. Rasismi on tökeröä, mutta muilta osin Norsunluukuningas on varhaista DeMilleä parhaimmillaan.

Harry Edwards: His First Flame

Harry Langdon on vastikään collegesta valmistunut nuorukainen, joka haluaisi mennä sydänkäpysensä kanssa naimisiin, mutta kun tämä saa tietää Harryn olevan pennitön, avioliitosta ei tule mitään. Naisen ystävätär tuntee sen sijaan vetoa Harryyn ja on päättänyt valloittaa tämän itselleen. Hauska kolmikelainen, huipentuu kohtaukseen, jossa Harry pelastaa ihailijansa ”tulipalon” keskeltä.

JP Siili: Ganes

Remu Aaltosen elämän ensimmäiset vuosikymmenet, Hurriganesin perustaminen ja Roadrunner-levyn teko, siinä JP Siilin elokuva pähkinänkuoressa. Kaikki on periaatteessa ihan ok, mutta suomalaisen nykyelokuvan synti pilaa lopputuloksen: ei tunnetta, ei hahmojen välistä kemiaa, kaikki mennään kävelemällä läpi. Eero Milonoffia on kehuttu Remun roolista, omasta mielestäni Olavi Uusivirta on Cissenä huomattavasti vakuuttavampi.

D. W. Griffith: Kansakunnan synty (The Birth of a Nation)

Elokuva, joka pitää katsoa säännöllisin väliajoin. Rasistinen aikakautensa tuote, jonka heikkoudet peittyvät suurten historiallisten tapahtumien alle. Griffith osaa luoda spektaakkelin lomassa myös intiimiä elokuvaa ja koskettavaa draamaa ja siksi Kansakunnan synty toimii vielä lukuisten katselukertojen jälkeenkin.

D. W. Griffith: Judith of Bethulia

Assyrialaiset motittavat Bethulian kaupungin ja aikovat tappaa sen asukkaat nälkään. Tällöin viisas ja rikas leski, Judith, käy valloittajapäällikkö Holofernestä vastaan ja surmaa hänet. Harjoitelma Suvaitsemattomuudelle (1916). Mukana kaikki Griffithin tähdet, joista ainoastaan Bobby Harron on aivan väärässä roolissa.

D. W. Griffith: Home Sweet Home

Episodielokuva, joka muistuttaa kotilieden lämmöstä ja rakastavien ihmisten tarpeellisuudesta, mutta osoittaa myös, että koti voi olla myös kauhun tyyssija. Ensimmäisessä osassa nuori mies etsii turhaan menestystä kaupungista ja kuolee pennittömänä, toisessa nuorukainen on valmis hylkäämään rakastettunsa naidakseen rahaa, mutta tulee viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Kolmannessa jaksossa veljekset vihaavat toisiaan niin paljon, että ovat valmiit tappamaan toisensa. Viimeisessä tarinassa nainen antautuu viettelijälle, mutta tulee tutun sävelmän kuullessaan toisiin ajatuksiin. Erikoinen elokuva ajalta, jolloin Griffith oli amerikkalaisen elokuvan suurin mestari.

Carl Th. Dreyer: Glomdahlin morsian (Glomdalsbruden)

Dreyerin Norjassa tekemä maalaisdraama kertoo kahdesta nuoresta ja heidän vaikeuksien täyttämästä suhteestaan. Ulkoisesti kaunis, griffithmäisen loppuhuipentuman sisältävä elokuva on Dreyerin filmografian tuntemattomimpia teoksia, ja vaikka elokuva ei aivan hänen parhaimpiin lukeudukaan, on se silti tutustumisen arvoinen.

Steven Spielberg: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin)

Vauhdikas animaatio belgialaisen Hergén luoman sanomalehtinuorukaisen seikkailuista. Teknisesti todella vaikuttava, mutta muilta osin hitusen keskinkertainen elokuva, jossa varsinkin loppua kohden vedetään kaikin puolin överiksi. Kyllä tämän helposti katsoo, heikkouksistaan huolimatta.

Béla Tarr & Ágnes Hranitzky: Torinon hevonen (A Torinói ló)

Unkarilaismaestron viimeinen elokuva on silkka mestariteos, kuten ensimmäinen katselukerta huhtikuulta antoi odottaakin. Vangitseva, esteettisesti vaikuttava, vähäeleinen, raamatullinen, ajatuksia herättävä, kaunis, palkitseva…

Ilija Stanojevic: Karadjorde

Ensimmäinen serbialainen näytelmäelokuva kertoo maan vapaustaistelijasta, herttua Karadjordje Petrovicista ja hänen väkivallan täyttämästä elämästään. Kunnianhimoinen tuotanto, joka ei kuitenkaan vedä vertoja suurten elokuvamaiden filmeille tuolta ajalta. Serbialaisen elokuvan kansallisaarretta voikin suositella vain intohimoisimmille elokuvahistorian tutkijoille.

Mika Kaurismäki: Tie pohjoiseen

Vesa-Matti Loiri on vuosikymmeniä maailmalla viettänyt entinen pikkurikollinen, joka palaa äkkiarvaamatta poikansa (Samuli Edelmann) luo. Isä haluaa viedä pojan pohjoiseen jonkin tärkeän asian vuoksi ja pian kaksikko ajeleekin jenkillä susirajan tuolle puolen. Sinänsä ihan viihdyttävä kokonaisuus, mutta eri henkilöiden väliset suhteet pääosakaksikkoon jäävät puolitiehen. Loppuhuipentuma on todella heikko, tätäkö varten koko matka tehtiin?

Valentin Vaala: Mustalaishurmaaja

Kotimaista eksotiikkaa mustalaisromantiikan muodossa. Teuvo Tulio (tuolloin vielä Theodor Tugai) esittää nuorta Manjardoa, jonka on tarkoitus mennä toiseen heimoon kuuluvan tytön kanssa naimisiin, vaikka kumpikaan ei edes tunne toistaan. Hurjaa melodraamaa ja paikoin varsin menevää elokuvaa, mutta kokonaisuutena Mustalaishurmaaja jää keskinkertaiseksi elokuvaksi, jonka arvo on ennemminkin tekijöissä kuin elokuvan sisällössä.

Francis Ford Coppola: Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now)

Sotaooppera, jossa kaikki on suurempaa ja näyttävämpää kuin muualla. Kapteeni Willard (Martin Sheen) saa tehtäväkseen etsiä jonnekin Kamputsean viidakoihin linnoittautuneen, omaa veristä sotaansa käyvän eversti Kurtzin (Marlon Brando) ja tappaa tämä. Matka jokea ylös on samalla myös matka kauhuun, eikä mikään saati kukaan ole tämän jälkeen entisensä. Paras Vietnam-elokuva - ehkä myös paras sotaelokuva – ainakin alkuperäisessä muodossaan.

Nyrki Tapiovaara: Juha

Tapiovaaran esikoisteos on edelleenkin yksi suurimpia kotimaisia elokuvia. Ohjaajan tapa tallentaa luontoa, tavoittaa tarinan sielu ja korostaa draamaa jopa niin, että se pursuaa yli äyräidensä, tuo mieleen skandinaavisen mykkäelokuvan, joka ainakin omalla kohdallani toimii loistavasti. Näyttelijät ovat hivenen epätasaisia (naispääosan tulkitsevaa Irma Seikkulaa ei ole turhaan kehuttua kaikki nämä vuosikymmenet), mutta sopivat silti kokonaiskuvaan erinomaisesti. Toivottavasti tästä suomiklassikosta saataisiin vielä joskus laadukas restaurointi.

Marshall Neilan: Stella Maris

Mary Pickford tekee kaksoisroolin Neilanin vaikuttavassa melodraamassa, jossa lapsena halvautunut, mutta aikuisemmalla iällä kävelykykynsä takaisin saava rikas neito joutuu kokemaan maailman kovuuden pahimman kautta. Rikkaan neitokaisen lisäksi Pickford tulkitsee myös orpoa Unity Blakea, joka uhrautuu muiden onnen puolesta. Hieno elokuva.

Lois Weber: The Blot

Miksi naapurin kenkäkauppias tienaa huomattavasti enemmän kuin yliopiston lehtori? Voivatko eri yhteiskuntaluokkaa olevat henkilöt tutustua, ystävystyä ja jopa rakastua ilman, että yhteiskunnan näkymättömät kahleet pilaavat heidän onneaan? Weber paukuttaa suvaitsevaisuutta ja yhteiskunnan epäkohtia katsojan päähän rautanyrkillä, eikä jätä omia mielipiteitään arvailtaviksi elokuvassa, joka jää hyvästä yrityksestään huolimatta puolivillaiseksi ja puuduttavaksi.

Scott Sidney: Tarzan apinain kuningas (Tarzan of the Apes)

Kaikkien aikojen ensimmäinen filmi-Tarzan vuodelta 1918. Toimiva ja viihdyttävä elokuva, vaikka Elmo Lincoln ei nimiroolissa edustakaan aivan sitä tunnetuinta Tarzan-tyyppiä. Harmillisinta elokuvan kannalta on, että kokonaisuus on supistunut alkuperäisestä kahden tunnin mitasta tuntiin, kyllä tätä kelpaisi katsella enemmänkin.

John W. Brunius: En glad gutt

Norjalainen maalaisdraama vuodelta 1932 kertoo kahden nuoren rakkaustarinan. Ei mitään mieleenpainuvaa.

Robert Wise: Viimeinen isku (The Set-Up)

Robert Ryan esittää iäkästä nyrkkeilijää, jonka manageri on lyönyt vetoa suojattinsa puolesta, mutta unohtanut kertoa siitä hänelle. Voitontahtoa puhkuva Ryan tyrmää vastustajansa, mikä ei luonnollisestikaan ole vedonlyöntiä häntä vastaan harjoittaneen gangsterin mieleen. Pienimuotoinen, reaaliajassa kulkeva elokuva on toiminut Kuin raivo härkä -klassikon ja The Wrestlerin esikuvana.

Valentin Vaala: Kaikki rakastavat
”Nyt meillä on koko kesä aikaa olla yhdessä, eikä kukaan voi häiritä meitä”, tekniikan ylioppilas Arvo Lähde (Tauno Palo) toteaa rakastetulleen Sirkalle (Ansa Ikonen) tietämättä, että hänen perässään juokseva Kirsti (Birgit Nuotio) on jo saapunut rakastavaisten kesänviettopaikkaan. Kun tähän vielä lisää Arvon ja Sirkan toisiaan vihaavat äidit, jotka eivät tahdo jälkeläistensä pariutuvan, ollaan varsin otollisen elokuvakomedian äärellä. Loppujen lopuksi tarinaan ujuttautuu liikaa hahmoja ja tapahtumia, eikä muutama korea kuva saaristosta pelasta epätasaista ja kompuroivaa kokonaisuutta.

Valentin Vaala: Vaimoke
Ansa Ikonen on rempseä parikymppinen Kirsti ja Tauno Palo kaupungin komein poikamies Esko, joka aikoo napata ensimmäisestä vastaantulevasta naisesta vaimon itselleen. Se on Kirsti, ja pian vietetäänkin jo häitä. Vauhdikasta, paikoin rohkeaakin sanailua sisältävä romanttinen elokuva: ”Miten sinä olet päästänyt äidin tuollaiseksi Mussoliniksi”, Kirsti kysyy isältään.

Marcus Nispel: Conan the Barbarian
Hölmö, hölmömpi, Conan the Barbarian. Jason Momoa murisee, pullistelee ja dramatisoi sotaisena barbaarina, jonka tehtävänä on paitsi kostaa isänsä kuolema, myös estää pahaa Khalar Zymiä (Stephen Lang) tulemasta koko maailman valtiaaksi. Tahatonta komiikkaa ja köpöjä erikoistehosteita, tämä ei ollut edes niin huono että olisi hauskuuttanut.

Mauritz Stiller: Rakkaus ja sanomalehtitoimi (Kärlek och journalistik)
Stillerin hienostunut ja vähäeleinen romanttinen komedia vuodelta 1916. Nuori sanomalehtitoimittaja pestautuu haastatteluista kieltäytyvän tiedemiehen kotiin apulaiseksi, tarkoituksenaan saada urkittua tältä tietoja uutta artikkelia varten. Richard Lund ja Karin Molander ovat erinomainen parivaljakko ja Stiller ottaa tarinasta kaiken irti.