Pablo Berger: Blancanieves
Espanjalainen uusiomykkis, erikoinen mukaelma Lumikista. Liian moderni, liian yritteliäs, yhden katselukerran elokuva.
Dadasaheb Phalke: Raja harishchandra
Ensimmäinen intialainen näytelmäelokuva on vuosikymmenten saatossa menettänyt kestostaan kaksi kolmasosaa, mutta onnistuu silti olemaan toimiva ja kiinnostava – ainakin mikäli tuntee vetoa elokuvan ensimmäisiin vuosikymmeniin.
Kenji Mizoguchi: O’Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna)
Kinuyo Tanakan esittämä nimihenkilö rakastaa väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa miestä (Toshiro Mifune), jonka seurauksena niin nainen kuin hänen vanhempansakin ajetaan kotikaupungistaan pois. Mizoguchin elokuvissa naiset kärsivät eniten, eikä O'Haru tee poikkeusta: nainen ajautuu yhteiskunnan pohjalle. Traaginen tarina on hitusen liian överiksi vedetty, vastoinkäymisiä olisi saanut olla muutama vähemmän. Tanakan roolisuoritus on loistava.
Kenji Mizoguchi: Rouva Oyu (Oyu-sama)
Nuori mies rakastuu vaimonsa sijasta tämän siskoon, mistä aiheutuu kaikenlaista ongelmaa elokuvan päähenkilöille. Mizoguchin hienovireinen draama ei ole niitä elokuvia, jotka suoranaisesti lumoaisivat ensimmäisellä katselukerralla, mutta jää silti mukavasti pyörimään mieleen.
Kenji Mizoguchi: Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari)
Mizoguchin mestariteos numero yksi. Sota riehuu Japanin maaseudulla, mutta sen jaloissa pyörivillä ihmisillä on kaikilla omat intressinsä: yksi haaveilee suuren samurain urasta, toinen yrittää tehdä mahdollisimman paljon rahaa saviruukuilla, kolmas vain pysyä hengissä. Esteettisesti erittäin korkealaatuinen teos, japanilaisen elokuvan kulta-ajan hienoimpia filmejä.
Kenji Mizoguchi: Gionin soittajat (Gion bayashi)
Nuori ja rahaton tyttö saapuu geishataloon ja ilmoittaa haluavansa paikkaan töihin. Muuan geisha ryhtyy hänen opettajakseen, mutta joutuu lainaamaan tyttöä varten rahaa paikalliselta liikemieheltä. Tämä on puolestaan sitä mieltä, että rahaa vastaan hän saa myös etuisuuksia tytöltä. Kumpikaan naisista ei lopulta suostu moiseen vaan päättävät toimia omineen. Takuuvarmaa Mizoguchia, mutta ei aivan hänen hienoimpien teostensa veroinen.
Kenji Mizoguchi: Lääninherra Sansho (Sansho dayu)
Perhe erotetaan väkivalloin toisistaan: äiti ajautuu prostituoiduksi ja lapset orjiksi. Vuosien kuluttua lapset karkaavat orjatyöleiriltä ja päättävät etsiä äidin. Koskettava, taiturimainen, emotionaalisesti erittäin vaikuttava elokuva, joka haastaa Ugetsun tasaväkiseen kamppailuun Mizoguchin suurimmasta teoksesta. Tätä elokuvaa ei pidä ohittaa olankohautuksella.
Nicholas Ray: Johnny Guitar
Perinteiset westernasetelmat ylösalaisin kääntävä elokuva, jossa naiset ovat pahoja ja miehet koettavat selviytyä heidän rinnallaan kuten parhaiten taitavat. Tarinassa on selkeitä viittauksia niin kommunisti- kuin noitavainoihinkin. Loistava casting: Joan Crawford, Mercedes McCambridge, Ford Sterling, Ward Bond, Ernest Borgnine ja Scott Brady. Suuri western, jonka pariin tulee palattua aivan liian harvoin.
Fritz Lang: M – kaupunki etsii murhaajaa (M)
Langin ensimmäinen äänielokuva ja kenties hänen uransa suurin teos kertoo lapsenmurhaajasta, jonka perässä ovat niin poliisit kuin alamaailmakin. Kylmä ja kalsea suurkaupunki, pelkistetty äänimaailma ja kaikkialle ulottuva vainoharhaisuus ovat peruselementtejä klassikossa, jonka teho ei ole kärsinyt vuosikymmenistä huolimatta piiruakaan. Peter Lorre on murhamiehenä kertakaikkisen loistava.
David Fincher: Fight Club
Kovastihan tätä on kehuttu, mutta eipä oikein napannut. Ihan mukava leffa puoleenväliin asti, mutta runteluprojektin aloittamisen jälkeen alkoi mielenkiinto vähitellen hiipua. Lopputwistiä en tiennyt, mutta ei se silti yllättänyt. Social Network taitaa olla ainoa Fincher, jonka pariin tekee mieli palata uudelleen.
Fritz Lang: Niebelungen laulu (Die Nibelungen)
Lähes viisi tuntia silkkaa taituruutta. Kaksiosainen kokonaisuus, jonka ensimmäinen puolisko (Siegfried) on vauhdikas ja toiminnantäyteinen, kun taas jälkimmäinen puolisko (Kriemhildin kosto) staattinen ja väistämättömään yhteenottoon valmistava - viimeinen puolituntinen onkin hurjinta verenvuodatusta, mitä mykkäelokuvissa on nähty. Tästä ei kyllä löydy moitteen sijaa ja kun Masters of Cineman julkaisukin on täyttä rautaa, on Niebelungen laulu täyden kympin elokuvaelämys.
Larry Semon: Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)
Suositun tarinan mykkäversio on aivotonta slapstickia alusta loppuun. Naurattanee vain suurimpia mykkäelokuvafaneja, muiden kannattaa kiertää kaukaa.
Cecil B. DeMille: Norsunluukuningas (The Cheat)
Vimmainen melodraama vuodelta 1915. Fannie Wardin esittämä nainen häviää hyväntekeväisyysrahat, lainaa ne burmalaiselta liikemieheltä pimittääkseen tekonsa ja kun palaa maksamaan velkaansa, liikemies vaatii naiselta muutakin kuin rahaa. Rasismi on tökeröä, mutta muilta osin Norsunluukuningas on varhaista DeMilleä parhaimmillaan.
Harry Edwards: His First Flame
Harry Langdon on vastikään collegesta valmistunut nuorukainen, joka haluaisi mennä sydänkäpysensä kanssa naimisiin, mutta kun tämä saa tietää Harryn olevan pennitön, avioliitosta ei tule mitään. Naisen ystävätär tuntee sen sijaan vetoa Harryyn ja on päättänyt valloittaa tämän itselleen. Hauska kolmikelainen, huipentuu kohtaukseen, jossa Harry pelastaa ihailijansa ”tulipalon” keskeltä.
JP Siili: Ganes
Remu Aaltosen elämän ensimmäiset vuosikymmenet, Hurriganesin perustaminen ja Roadrunner-levyn teko, siinä JP Siilin elokuva pähkinänkuoressa. Kaikki on periaatteessa ihan ok, mutta suomalaisen nykyelokuvan synti pilaa lopputuloksen: ei tunnetta, ei hahmojen välistä kemiaa, kaikki mennään kävelemällä läpi. Eero Milonoffia on kehuttu Remun roolista, omasta mielestäni Olavi Uusivirta on Cissenä huomattavasti vakuuttavampi.
D. W. Griffith: Kansakunnan synty (The Birth of a Nation)
Elokuva, joka pitää katsoa säännöllisin väliajoin. Rasistinen aikakautensa tuote, jonka heikkoudet peittyvät suurten historiallisten tapahtumien alle. Griffith osaa luoda spektaakkelin lomassa myös intiimiä elokuvaa ja koskettavaa draamaa ja siksi Kansakunnan synty toimii vielä lukuisten katselukertojen jälkeenkin.
D. W. Griffith: Judith of Bethulia
Assyrialaiset motittavat Bethulian kaupungin ja aikovat tappaa sen asukkaat nälkään. Tällöin viisas ja rikas leski, Judith, käy valloittajapäällikkö Holofernestä vastaan ja surmaa hänet. Harjoitelma Suvaitsemattomuudelle (1916). Mukana kaikki Griffithin tähdet, joista ainoastaan Bobby Harron on aivan väärässä roolissa.
D. W. Griffith: Home Sweet Home
Episodielokuva, joka muistuttaa kotilieden lämmöstä ja rakastavien ihmisten tarpeellisuudesta, mutta osoittaa myös, että koti voi olla myös kauhun tyyssija. Ensimmäisessä osassa nuori mies etsii turhaan menestystä kaupungista ja kuolee pennittömänä, toisessa nuorukainen on valmis hylkäämään rakastettunsa naidakseen rahaa, mutta tulee viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Kolmannessa jaksossa veljekset vihaavat toisiaan niin paljon, että ovat valmiit tappamaan toisensa. Viimeisessä tarinassa nainen antautuu viettelijälle, mutta tulee tutun sävelmän kuullessaan toisiin ajatuksiin. Erikoinen elokuva ajalta, jolloin Griffith oli amerikkalaisen elokuvan suurin mestari.
Carl Th. Dreyer: Glomdahlin morsian (Glomdalsbruden)
Dreyerin Norjassa tekemä maalaisdraama kertoo kahdesta nuoresta ja heidän vaikeuksien täyttämästä suhteestaan. Ulkoisesti kaunis, griffithmäisen loppuhuipentuman sisältävä elokuva on Dreyerin filmografian tuntemattomimpia teoksia, ja vaikka elokuva ei aivan hänen parhaimpiin lukeudukaan, on se silti tutustumisen arvoinen.
Steven Spielberg: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin)
Vauhdikas animaatio belgialaisen Hergén luoman sanomalehtinuorukaisen seikkailuista. Teknisesti todella vaikuttava, mutta muilta osin hitusen keskinkertainen elokuva, jossa varsinkin loppua kohden vedetään kaikin puolin överiksi. Kyllä tämän helposti katsoo, heikkouksistaan huolimatta.
Béla Tarr & Ágnes Hranitzky: Torinon hevonen (A Torinói ló)
Unkarilaismaestron viimeinen elokuva on silkka mestariteos, kuten ensimmäinen katselukerta huhtikuulta antoi odottaakin. Vangitseva, esteettisesti vaikuttava, vähäeleinen, raamatullinen, ajatuksia herättävä, kaunis, palkitseva…
Ilija Stanojevic: Karadjorde
Ensimmäinen serbialainen näytelmäelokuva kertoo maan vapaustaistelijasta, herttua Karadjordje Petrovicista ja hänen väkivallan täyttämästä elämästään. Kunnianhimoinen tuotanto, joka ei kuitenkaan vedä vertoja suurten elokuvamaiden filmeille tuolta ajalta. Serbialaisen elokuvan kansallisaarretta voikin suositella vain intohimoisimmille elokuvahistorian tutkijoille.
Mika Kaurismäki: Tie pohjoiseen
Vesa-Matti Loiri on vuosikymmeniä maailmalla viettänyt entinen pikkurikollinen, joka palaa äkkiarvaamatta poikansa (Samuli Edelmann) luo. Isä haluaa viedä pojan pohjoiseen jonkin tärkeän asian vuoksi ja pian kaksikko ajeleekin jenkillä susirajan tuolle puolen. Sinänsä ihan viihdyttävä kokonaisuus, mutta eri henkilöiden väliset suhteet pääosakaksikkoon jäävät puolitiehen. Loppuhuipentuma on todella heikko, tätäkö varten koko matka tehtiin?
Valentin Vaala: Mustalaishurmaaja
Kotimaista eksotiikkaa mustalaisromantiikan muodossa. Teuvo Tulio (tuolloin vielä Theodor Tugai) esittää nuorta Manjardoa, jonka on tarkoitus mennä toiseen heimoon kuuluvan tytön kanssa naimisiin, vaikka kumpikaan ei edes tunne toistaan. Hurjaa melodraamaa ja paikoin varsin menevää elokuvaa, mutta kokonaisuutena Mustalaishurmaaja jää keskinkertaiseksi elokuvaksi, jonka arvo on ennemminkin tekijöissä kuin elokuvan sisällössä.
Francis Ford Coppola: Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now)
Sotaooppera, jossa kaikki on suurempaa ja näyttävämpää kuin muualla. Kapteeni Willard (Martin Sheen) saa tehtäväkseen etsiä jonnekin Kamputsean viidakoihin linnoittautuneen, omaa veristä sotaansa käyvän eversti Kurtzin (Marlon Brando) ja tappaa tämä. Matka jokea ylös on samalla myös matka kauhuun, eikä mikään saati kukaan ole tämän jälkeen entisensä. Paras Vietnam-elokuva - ehkä myös paras sotaelokuva – ainakin alkuperäisessä muodossaan.
Nyrki Tapiovaara: Juha
Tapiovaaran esikoisteos on edelleenkin yksi suurimpia kotimaisia elokuvia. Ohjaajan tapa tallentaa luontoa, tavoittaa tarinan sielu ja korostaa draamaa jopa niin, että se pursuaa yli äyräidensä, tuo mieleen skandinaavisen mykkäelokuvan, joka ainakin omalla kohdallani toimii loistavasti. Näyttelijät ovat hivenen epätasaisia (naispääosan tulkitsevaa Irma Seikkulaa ei ole turhaan kehuttua kaikki nämä vuosikymmenet), mutta sopivat silti kokonaiskuvaan erinomaisesti. Toivottavasti tästä suomiklassikosta saataisiin vielä joskus laadukas restaurointi.
Marshall Neilan: Stella Maris
Mary Pickford tekee kaksoisroolin Neilanin vaikuttavassa melodraamassa, jossa lapsena halvautunut, mutta aikuisemmalla iällä kävelykykynsä takaisin saava rikas neito joutuu kokemaan maailman kovuuden pahimman kautta. Rikkaan neitokaisen lisäksi Pickford tulkitsee myös orpoa Unity Blakea, joka uhrautuu muiden onnen puolesta. Hieno elokuva.
Lois Weber: The Blot
Miksi naapurin kenkäkauppias tienaa huomattavasti enemmän kuin yliopiston lehtori? Voivatko eri yhteiskuntaluokkaa olevat henkilöt tutustua, ystävystyä ja jopa rakastua ilman, että yhteiskunnan näkymättömät kahleet pilaavat heidän onneaan? Weber paukuttaa suvaitsevaisuutta ja yhteiskunnan epäkohtia katsojan päähän rautanyrkillä, eikä jätä omia mielipiteitään arvailtaviksi elokuvassa, joka jää hyvästä yrityksestään huolimatta puolivillaiseksi ja puuduttavaksi.
Scott Sidney: Tarzan apinain kuningas (Tarzan of the Apes)
Kaikkien aikojen ensimmäinen filmi-Tarzan vuodelta 1918. Toimiva ja viihdyttävä elokuva, vaikka Elmo Lincoln ei nimiroolissa edustakaan aivan sitä tunnetuinta Tarzan-tyyppiä. Harmillisinta elokuvan kannalta on, että kokonaisuus on supistunut alkuperäisestä kahden tunnin mitasta tuntiin, kyllä tätä kelpaisi katsella enemmänkin.
John W. Brunius: En glad gutt
Norjalainen maalaisdraama vuodelta 1932 kertoo kahden nuoren rakkaustarinan. Ei mitään mieleenpainuvaa.
Robert Wise: Viimeinen isku (The Set-Up)
Robert Ryan esittää iäkästä nyrkkeilijää, jonka manageri on lyönyt vetoa suojattinsa puolesta, mutta unohtanut kertoa siitä hänelle. Voitontahtoa puhkuva Ryan tyrmää vastustajansa, mikä ei luonnollisestikaan ole vedonlyöntiä häntä vastaan harjoittaneen gangsterin mieleen. Pienimuotoinen, reaaliajassa kulkeva elokuva on toiminut Kuin raivo härkä -klassikon ja The Wrestlerin esikuvana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti