Edward Sedgwick: Kameramies (The Cameraman)
Buster Keatonin ensimmäinen M-G-M -komedia on kertomus nuoresta kameramiehestä, joka ihailee elokuvayhtiössä työskentelevää neitoa. Kokonaisuus on tasokas, mutta hieman käsijarru päällä tehty ja paikka paikoin läpi paistaa myös suoranainen riskittömyys. Josephine-marakatti on ihastuttava.
Charles Reisner: Laivakalle nuorempi (Steamboat Bill, Jr.)
Keskivertoa parempi Keaton-komedia kertoo yrmystä jokilaivan kuljettajasta ja hänen keikarimaisesta pojastaan, joka on kaiken lisäksi rakastunut isänsä pahimman kilpakumppanin tyttäreen. Lopun pyörremyrskyjakso on komea ja kohtaus, jossa talon seinä on lähellä murskata Busterin taidokas, mutta näistäkään tempuista huolimatta tämä ei nouse Keatonin parhaiden elokuvien joukkoon.
Sami Van Ingen: Just One Kiss – The Fall of Ned Kelly
Omaperäinen ja omavaltainen, mutta paikoin myös turhan epätasainen ”rekonstruktio” jo aikoja sitten kadonneesta, maailman ensimmäisestä pitkäksi elokuvaksi väitetystä australialaistuotannosta.
Russ Meyer: Faster Pussycat! Kill! Kill!
Russ Meyer -klassikko, jossa isot rintansa visusti paidan alla pitävä naiskolmikko suunnittelee iäkkään maanomistajan omaisuuden ryöstämistä. Kyllähän tämän kertaalleen katsoo, mutta tuskin uudelleen.
Mike Leigh: Vuosi elämästä (Another Year)
Mestarillinen ja riipaiseva draama englantilaisperheestä, heidän elämästään, tuttavistaan ja tekemisistään yhden vuoden ajalta. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia ja arkidraama kukoistaa täydellisen uskottavasti.
Michael Cimino: Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate)
Suureellinen, pikkutarkka, koskettava, raivokas, kaunis, konstailematon, paljastava, ironinen – tätä kaikkea on Portti ikuisuuteen, Michael Ciminon väärinymmärretty taideteos. Mikäli tämän aikoo hankkia omaan hyllyyn, on Criterionin julkaisu ainoa oikea valinta.
Clyde Bruckman: Feet First
Näin jälkikäteen toivoo, että Harold Lloyd olisi ymmärtänyt lopettaa elokuvien teon mykän kauden vaihtuessa ääneen, sen verran heikkoja hänen äänielokuvansa nimittäin ovat. Feet First on näistä vieläpä heikoimpia: keksimällä keksityt gagit ja lopun pilvenpiirtäjäkohtaus ovat jääneet ajan jalkoihin.
Stobe Harju: Imaginaerum
Nightwishin nokkamiehen, Tuomas Holopaisen, elämä, ajatukset ja teot kunnianhimoiseksi audiovisuaaliseksi esitykseksi puettuna. Tarina on tavanomainen, mutta muilta osin Imaginaerum kestää kyllä vertailun suurempienkin tuotantojen kanssa. Lopputulos ei ole lainkaan niin heikko, kuin mitä on annettu ymmärtää.
Martin Scorsese: Gangs of New York
Scorsesen näyttävä ja verihurmeinen, mutta monilta muilta osin horjuva kuvaus New Yorkin historiasta. Erityisesti tarina tökkii, eikä imaise mukaansa. Daniel Day-Lewis loistaa pääosassa, Leonardo DiCaprio on ok ja Cameron Diaz kulkee mukana.
Orson Welles: Mahtavat Ambersonit (The Magnificent Ambersons)
Ohjaajansa “kirottu” mestariteos, joka silvottiin lopun osalta aivan erilaiseksi kuin mitä alkuperäinen suunnitelma oli. Tämä ei kuitenkaan poista tosiasiaa, että Mahtavat Ambersonit jää Citizen Kanen jalkoihin oikeastaan kaikessa. Tästä huolimatta kyseessä on vaikuttava elokuva ajan kulusta, maailman muutoksesta ja sitä muuttavista ihmisistä.
Sam Wood: Kallioiden ja salakarien ohi (Beyond the Rocks)
Näyttävä vanhan ajan mykkismelodraama, jossa köyhtyneen aristokraattisuvun nuorin tytär nai rahaa, vaikka sydän kehottaa toimimaan toisin. Gloria Swanson ja Rudolph Valentino tekevät ehkä jopa parhaat roolityönsä. Pitkään kadonneeksi luullun elokuvan ainoa printti löytyi 1990-luvun alussa hollantilaisen keräilijän kokoelmista ja on nyttemmin restauroitu todella vaikuttavan näköiseksi.
Douglas Sirk: Kaikki minkä taivas sallii (All That Heaven Allows)
Sirkin kauneimmista kaunein melodraama nuoresta miehestä, vähän iäkkäämmästä leskestä ja heidän rakkaudestaan, joka ei ole suinkaan kaikkien mieleen. Karamellivärit ja paikoin häpeilemättömäksi yltyvä romanttinen kuvasto muodostavat vahvan kokonaisuuden.
Frank Lloyd: Laillisuuden rajoissa (Within the Law)
Norma Talmadge oli 1920-luvun suurin amerikkalainen naistähti, mutta tämän elokuvan perusteella on ainakin vaikea käsittää miksi. Lattea, paikoin jopa hölmö kertomus syyttömänä tuomitusta naisesta, joka uhkaa kostaa hänet tuominneelle miehelle. Ei tällaista enää, kiitos.
Alfred Hitchcock: Muukalaisia junassa (Strangers on a Train)
Kaikkien aikojen parhaisiin Hitchcock-elokuviin lukeutuva Muukalaisia junassa alkaa viattomalla tutustumiskohtauksella, jonka lopuksi toinen miehistä ehdottaa murhien vaihtoa: tapa sinä isäni, niin minä tapan entisen vaimosi. Näin hän myös tekee. Tästä alkaa kujanjuoksu, sillä poliisi ei tietenkään tahdo usko näin absurdia tarinaa. Jännittävä ja vauhdikas tarina tarraa katsojaan kiinni heti alussa, eikä laske irti ennen kuin viimeinenkin lopputeksti on kadonnut ruudulta.
Ernst Lubitsch: Trouble in Paradise
Hauska ja näppärä tarina kahdesta toinen toistaan paremmasta taskuvarkaasta, jotka päättävät puhdistaa rikkaan leskirouvan omaisuudestaan. Hyvä casting, toimiva tarina ja lopun yllätyksellisyys Lubitschin taitavalla ohjauksella viimeisteltynä tekevät Trouble in Paradisesta nautinnollisen katselukokemuksen.
Lev Kuleshov: Mr. Westin ihmeelliset seikkailut bolsevikkien maassa (Neobytshainyje prikljutshenija mistera Vesta v strane bolshevikov)
Lev Kuleshovin ohjaama nimihirviö on mielenkiintoinen neuvostomykkis, sillä se kuvaa maata amerikkalaisen toimittajan näkökulmasta. Alkupuolisko on erittäin hauska, mutta loppua kohden kerronta alkaa junnata ja katsoja pitkästyä. Kannattaa tutustua, mutta mitään kuolematonta tältä on turha odottaa.
Aleksandr Dovzhenko: Maa (Zemlja)
Dovzhenkon viimeinen mykkäelokuva on kunnianosoitus maalle ja sitä viljelevälle kansalle. Runolliset otokset tuulessa huojuvista viljapelloista, sateen kastelemista omenoista ja auringon hellimistä kyläteistä ovat todella kauniita ja vaikuttavia. En ole vieläkään valmis nostamaan tätä Arsenalin rinnalle, mutta kerta toisensa jälkeen tämä tuntuu paremmalta ja paremmalta.
Victor Fleming: Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)
Hollywoodilaista studiofantasiaa parhaimmillaan ja samalla yksi suosikkielokuvistani. Nuoren Dorothyn matka kohti Smaragdikaupunkia on mielikuvituksellisesti ja rikkaasti toteutettu, ollen samalla niin hauska kuin pelottavakin. Judy Garland tekee nappiroolin Dorothynä, mutta oma suosikkini on Lännen ilkeää noitaa esittävä Margaret Hamilton, joka sai allekirjoittaneen näkemään lapsena painajaisia hahmostaan. 70th Anniversary Editionin suomenkielinen tekstitys on surkea.
Clarence Badger: Rahat tai henki! (Hands Up!)
Äänielokuva päätti Raymond Griffithin elokuvauran, jonka seurauksena tämän 1920-luvulla suositun koomikon elokuvat päätyivät heitteille. Onneksi edes muutama on säilynyt, kuten vaikkapa tämä Buster Keatonin Kenraalin veroinen sisällissotakomedia, jossa Griffith esittää kekseliästä etelävaltioiden agenttia. Tämän tarkoituksena on ryöstää pohjoisen joukoille tarkoitettu kultalähetys, mutta matkaan tulee monta mutkaa ja välillä agentti on vaarassa päätyä jopa köyden jatkoksi. Turhan unohdettu ja tuntematon komediaklassikko, joka ansaitsisi kunnollisen julkaisun osakseen.
Alfred Hitchcock: Linnut (The Birds)
Kaikkien eläinkauhisteluiden edelläkävijä vyöryttää uhkansa taivaalta, kun pienen kalastajakylän rauhan rikkovat linnut alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun. Tarinassa ei ole valittamista, mutta pääosanesittäjät eivät ole suurimpien Hitchcock-elokuvien tähtien veroisia. Kohtaus, jossa linnut kerääntyvät koulun pihalle odottamaan ulos pääseviä oppilaita, jää varmasti jokaisen elokuvan katsoneen mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti