Ihmisen kohtalo

”Vanhanaikaisessa sodankäynnissä sotilaille maksettiin sotimisesta ja he taistelivat, koska he halusivat tehdä niin. Nykyään ei keneltäkään kysytä, miltä tuntuu mennä rintamalle kuolemaan… Kenelläkään ei tulisi olla oikeutta päättää toisen ihmisen elämästä.”

Näin lausui ranskalainen Abel Gance tehtyään pasifistisen suurelokuvansa Minä syytän! (J’accuse, 1919). Samanlaiset ajatukset olivat mielessä myös Masaki Kobayashilla hänen tehdessään 9,5 tuntista sotaeepostaan Ihmisen kohtalo (tunnetaan myös nimellä Paljain jaloin läpi helvetin / Ningen no joken, 1959-1961). Rintamalla itsekin kauhuja kokeneen ohjaajan mukaan häntä kiinnosti erityisesti ”tragedia miehistä, jotka vastoin tahtoaan pakotetaan sotaan”. Tästä lähtökohdasta kasvoi neljävuotisen tuotannon myötä yksi suurimmista elokuvan keinoin koskaan kerrotuista tarinoista ihmisestä ja hänen pahuudestaan.

Jumpei Gomikawan romaaniin pohjautuvan elokuvan päähenkilö on nuori, vasemmistolaisia mielipiteitä viljelevä Kaji (loistava Tatsuya Nakadai). Pasifistina hän ei halua mennä armeijaan, vaan siirtyy mieluummin työnjohtajaksi mantšurialaiseen kaivokseen, mukaansa hän ottaa vaimonsa Michikon (Michiyo Aratama). Perillä Kaji kauhistuu työvoimana käytettyjen kiinalaisten sotavankien kohtalosta, mutta hänen mielipiteitään ei huomioida millään lailla – muut tehtaan johtajat alkavat ennemminkin miettiä, onko Kaji kenties itsekin kommunisti? Lopulta Kaji vangitaan. Kidutuksen jälkeen hänet lähetetään asepalvelukseen ja lopulta rintamalle. Vähitellen hänen idealisminsa alkaa rapistua, kun sodan kauhut saavat hänet otteeseensa.

Toisesta maailmansodasta, sen taustoista, henkilöistä ja tapahtumista on tehty tuhansittain elokuvia, mutta ainoastaan ani harva pystyy tekemään samanlaisen vaikutuksen kuin Kobayashin mammutti. Pituus on sivuseikka järkyttävässä kertomuksessa maailmasta, joka oli keskellä sairainta ja hulluinta aikakauttaan, jossa ihmisen raakuus ja häikäilemättömyys lyövät vasten kasvoja koko ajan ja jossa ainoastaan kipu osoittaa ihmiselle tämän olevan elossa. Tuossa maailmassa ystävyys ja avunanto ovat vain sanahelinää ja vain toivo auttaa jaksamaan seuraavaan päivään. Tämän Kaji saa itsekin karvaasti kokea, sillä sota on kaikkea muuta kuin kunniakasta taistelua. Se on eloonjäämistaistelu, jossa jokainen kamppailee omasta hengestään. Perinteisistä taistelukuvauksista kiinnostuneen kannattaa tietää, että tässä elokuvassa niitä ei juurikaan ole.

Ihmisen kohtalo tuo mieleen Elin Klimovin järkyttävän sotaelokuvan Tule ja katso (Idi di smotri, 1984), sillä myös Kobayashin elokuva onnistuu esittämään asiansa kiihkoilematta ja uskottavasti, mitään kuitenkaan peittelemättä tai hienostelematta. Kobayashin mukaan sota on tällaista, halusimmepa tai emme. Mitään glooriaa ei ole, jäljellä on vain hulluus. Ei liehuvia lippuja eikä paraateja, vain muta, hiki, veri, kauhu ja kuolema ovat todellisia. Kuvat sotavangeista, karkureiden teloittamisesta, rintamalta ja työleireiltä ovat ylittämättömiä. Tunnelma on kauttaaltaan raskas ja painostava, eikä toivoa paremmasta suoda missään vaiheessa. Kauniita kuvia ei ole, aivan kuin luontokin olisi sotilaita vastaan.

Kobayashin elokuvan perintö on nähtävissä monissa myöhemmissä sotaelokuvissa, eikä vähiten Stanley Kubrickin ohjaamassa Full Metal Jacketissa (1987). Paitsi dramaturgisesti samankaltainen, myös monet kohtauksista ovat selkeästi velkaa Ihmisen kohtalolle: Kajin ja Obaran suhde on kuin Matthew Modinen (Jokeri) ja Vincent D’Onofrion (Pyle) vastaava, Obaran simputus ja lopullinen ratkaisu ovat niin ikään lainattu suoraan Kubrickin Vietnam-teokseen. Tässä ei ole kuitenkaan mitään väärää, ainahan elokuvantekijät ovat lainanneet toisiltaan ja kun sen tekee vielä niinkin tyylikkäästi kuin Kubrick, on lopputulos ennemminkin kunnianosoitus esikuvalleen kuin ideoiden kierrättämistä.

Kolmeen osaan (Ei suurempaa rakkautta, Tie ikuisuuteen, Sotilaan rukous) ja kuuteen jaksoon jaettu Ihmisen kohtalo on elokuva, joka jokaisen tulisi joskus nähdä. Se on ahdistava ja armoton, raaka ja kaunistelematon, mutta ei pituudestaan huolimatta missään nimessä raskas tai pitkäveteinen, vaan pikemmin paljastava ja palkitseva. Elokuvan dramaattinen lopetus on yksi vaikuttavimmista, mitä olen koskaan nähnyt.

NINGEN NO JOKEN, 1959-1961 Japani
Tuotanto: Shochiku Tuottajat: Shigeru Wakatsuki, Tatsuo Hasoya, Masaki Kobayashi Ohjaus: Masaki Kobayashi Käsikirjoitus: Zenzo Matsuyama, Masaki Kobayashi (Jumpei Gomikawan romaanista) Kuvaus: Yoshio Miyajima Lavastus: Kazue Hirataka Leikkaus: Keiishi Uraoka Musiikki: Chuji Kinoshita
Näyttelijät: Tatsuya Nakadai (Kaji), Michiyo Aratama (Michiko), So Yamamura (Okijima), Eitaro Ozawa (Okazaki), Akira Ishihama (Chen), Keiji Sada (Kageyama), Hideo Kisho (Kudo), Kunie Tanaka (Obara), Jun Tatara (Hino), Taketoshi Naito (Tange), Keijiro Morozumi (Hironaka), Yusuke Kawazu (Terada)

Ihmeellinen on elämä

“Remember, no man is a failure who has friends.”

Aina joulun aikaan on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään omaa olemassaolon tarkoitusta sekä tuudittautua uskoon, että lopulta hyvä voittaa aina pahan. Näistä kahdesta perusasiasta syntyi 1940-luvun puolivälissä elokuva, joka jäi valmistumisvuotenaan ohjaajansa kuuluisuuden huomioon ottaen yllättävänkin vähälle huomiolle, mutta on sittemmin kasvanut amerikkalaisen elokuvan rakastetuimpien teosten joukkoon. Niin Yhdysvalloissa kuin täällä Suomessakin tämä elokuva symboloi vahvasti joulun henkeä ja taikaa ja mikäpä on symboloidessa onhan Frank Capran Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) hyvän mielen lähettiläs vailla vertaa.

Elokuvan kertomus sijoittuu Bedford Fallsin pikkukaupunkiin. Heti alussa katsojalle selviää, että on jouluaatto ja muuan George Bailey on ajautunut pahoihin vaikeuksiin — jopa niin, että hän toivoo, ettei olisi edes syntynyt. Mutta ennen kuin saamme nähdä kuinka tähän tilanteeseen on tultu ja millaista elämä olisi, mikäli George Bailey ei olisi todellakaan koskaan syntynyt, tehdään pitkä aikamatka tämän itsensä kironneen miehen lapsuudesta tähän jouluun.

Ei ole varmaankaan sattumaa, että ohjaaja oli amerikkalaista elämänmenoa edellisellä vuosikymmenellä menestyksekkäästi kuvannut Capra ja aiheena pienen rivikansalaisen kovat ajat alati vaikeammaksi käyvässä maailmassa. Capra, joka oli Chaplinin ohella aikakautensa harvoja rivikansalaisten tarinoiden kuvittajia, saattoi sodan käyneenä hyvinkin huomata mihin maailma oli luisumassa, ja halusi osoittaa sen myös katsojille. Maailma oli ahneuden ja häikäilemättömyyden, ei George Baileyn kaltaisten hyväuskoisten ja haaveilevien hölmöjen. Kaikki tämä tuntuu valitettavan todelta tänäänkin, ainoastaan Capran teoksen loppuhuipentumaa lienee turha odottaa.

Hollywoodissa on usein päästy parhaimpiin lopputuloksiin silloin, kun on kuvattu aikakausia ja paikkoja, joita ei tosiasiassa ole ollut olemassakaan. Näissä tapauksissa — D. W. Griffithin ja Henry Kingin Amerikka, Erich von Stroheimin Wien, John Fordin Irlanti — on toisinaan melkoista imelyyttäkin, mutta elokuvakieleen sovitettuna moiset seikat on valmis antamaan anteeksi. Sitä paitsi nuo maailmat ajavat ensiluokkaisesti asiansa kadonneina unelmina ja haaveina.

Tällainen on myös Bedford Falls, George Baileyn kotikaupunki, jossa talvet tuntuvat olevan aina runsaslumisia ja jossa kaatosadekaan ei varmasti saa hytisemään kylmästä. Suurin osa kaupungin asukkaista on rehtejä ja hyväntahtoisia, ainoa pahansuopa hahmo tuntuu olevan Lionel Barrymoren huikeasti tulkitsema pankkiiri Henry F. Potter, johon on saatu sisällytettyä rahanahneen miljonäärin kaikki paheet. Näistä kieltämättä hieman kliseisistä aineksista huolimatta Ihmeellinen on elämä on toimiva ja monia katselukertoja kestävä kokonaisuus.

Capran mestariteos on kahden aikakautensa suuriin tähtiin lukeutuneen näyttelijän voimannäyte. Jo mykkäkaudella kannuksensa hankkinut Barrymore sopii rooliinsa täydellisesti ja mies tuntuu suorastaan nauttivan olostaan. Loistava on myös George Baileyta esittävä, jo edellisellä vuosikymmenellä lukuisia upeita rooleja tulkinnut James Stewart. Baileyn rooli lukeutuu Stewartin menestyksekkään uran hienoimpiin saavutuksiin ja on myös se, josta suurin osa elokuvayleisöstä hänet muistaa. Myös muu casting on ensiluokkaista: Donna Reed, Thomas Mitchell, Beulah Bondi, Henry Travers, Ward Bond, Gloria Grahame, H. B. Warner… Rakastettuja ja tuttuja Hollywood-kasvoja laidasta laitaan.

Tällaiselle elokuvalle on nykyään helppo nauraa ja vähätellä sen jokaiselle ahdingossa olevalle toivoa antavaa loppua. Mutta mikäli vaivautuu heittämään ennakkoluulot romukoppaan, heittäytymään elokuvan kertomukseen mukaan ja samalla sukeltaa siihen edes hiemankin syvemmälle huomaa, kuinka ajatuksia herättävä ja koskettava teos on kyseessä. Ikiklassikko.

IT’S A WONDERFUL LIFE, 1946 Yhdysvallat
Tuotanto: Liberty Films Tuottaja: Frank Capra Ohjaus: Frank Capra Käsikirjoitus: Frances Goodrich, Albert Hackett, Frank Capra (Philip Van Doren Sternin kertomuksen pohjalta) Kuvaus: Joseph Walker, Joseoph Biroc Lavastus: Jack Okey, Emile Kuri Leikkaus: William Hornbeck Maskeeraus: Gordon Bau Musiikki: Dimitri Tiomkin Puvustus: Edward Stevenson Äänitys: Clem Portman, Richard Van Essen
Näyttelijät: James Stewart (George Bailey), Donna Reed (Mary Hatch Bailey), Lionel Barrymore (hra Potter), Thomas Mitchell (Billy-eno), Henry Travers (Clarence, enkeli), Beulah Bondi (Georgen äiti), Frank Faylen (Ernie), Ward Bond (Bert), H. B. Warner (hra Gower), Gloria Grahame (Violet Bick)

Pelin säännöt

”Pelin säännöt ei ole spektaakkeli, se on Mozartia.” Marcel Dalio

Elokuvan historiassa on muutamia sellaisia teoksia, jotka kuuluvat sen verran tukevasti taiteenalan epäviralliseen kaanoniin, että jo pelkästään niistä kirjoittaminen on vaikeaa. Ne on vuosien saatossa paitsi analysoitu puhki, myös käännelty ja väännelty joka suuntaan niin, että niistä on mahdotonta löytää mitään uutta. Siitä huolimatta ne voivat olla suurelle yleisölle hyvinkin tuntemattomia teoksia, koska niitä ei juuri esitetä televisiossa eikä niitä ole saatavilla lähivuokraamoista.

1920-luvun puolessa välissä elokuvauransa aloittanut Jean Renoir kohosi täydelliseen mestaruuteen äänielokuvan myötä. 1930-luku olikin Renoirille menestystä alusta loppuun: Yöperhonen (La Chienne, 1931), Boudu eli miten välttyä hukkumasta (Boudu sauvé des eaux, 1932), Virta (Partie de campagne, 1936), Suuri illuusio (La Grande illusion, 1937) sekä Ihmispeto (La Bête humaine, 1938) vain muutama kehuttu elokuva mainitakseni. Renoirin huikea vuosikymmen päättyi Pelin sääntöihin (La Règle du jeu, 1939), ohjaajan omaan käsikirjoitukseen perustuvaan elokuvaan, joka on vakiinnuttanut paikkansa Sight & Soundin kriitikkoäänestysten kärkiviisikossa vuodesta 1962 lähtien ollen tänä vuonna neljäs.

Pelin säännöt alkaa lentokentältä. Nuori André Jurieu (Roland Toutain) rikkoo kaikki ennätykset lentäessään Atlantin yli alle vuorokaudessa. Kun häneltä kysytään tunnelmia, hän kertoo tehneensä urotyönsä erään naisen (Nora Grégor) vuoksi. Naisen, joka ei kuitenkaan ole paikalla häntä onnittelemassa. Andrén onneksi hänen ystävänsä Octave (Renoir itse) saa järjestetyksi hänet metsästysretkelle, josta huolehtii hänen rikas ihastuksensa miehineen (Marcel Dalio). Retki maaseudulle tulee ratkaisemaan monen tapahtumaan osallistuvan ihmissuhdekoukerot, sillä ryhmän jäsenten välillä kuplii enemmän suhteita ja salaisuuksia kuin kukaan pystyisi etukäteen kuvittelemaan.

Pelin sääntöjen saama ylistys on oikeutettua, sillä kyseessä on todella hieno elokuva. Sisällöltään se on erinomaisesti yhteen sulautettua ihmissuhdedraamaa, screwballkomediaa, rakkauselokuvaa, avioliittokomediaa, farssia ja musikaaliakin. Traaginen loppuhuipentuma, jossa viattomimmat saavat kärsiä eniten, on taidolla rakennettu. Hahmokatraan laajuus ja henkilöiden luonnollisuus – Renoir antoi näyttelijöille mahdollisuuden improvisointiin – vain lisäävät kokonaisuuden rikkautta entisestään. Dialogi on nautinnollista ja napakkaa ja näyttelijät laadukkaita. Myös tekniseltä toteutukseltaan Pelin säännöt on komea teos, tosin mikäpä Renoirin teos ei olisi.

Monia suurten kirjailijoiden teoksia aiemmin ohjannut Renoir halusi luoda Pelin säännöistä aikalaiskuvauksen, joka osoittaisi, kuinka mädäntynyttä ihmisten välinen kanssakäyminen saattoi olla. Renoirin tarkkuusammunnan kohteena oli yläluokka tyhjäntoimittajineen ja lopputulos onkin vaikuttava. Todelliset tunteet ovat harvassa eikä ihmissuhteilla tunnu olevan mitään väliä. Ihmissuhdeverkostoa levitetään joka suuntaan omaa etua tavoitellen ja kaikki perustuu valheelle pelissä, jossa ei tosiasiassa ole sääntöjä lainkaan. Toisinaan tuntuu siltä, että Renoirin kuvaaman henkisesti aution maailman meno jatkuu nykypäivänäkin.

Pelin säännöt ei ole elokuvana helpoimmasta päästä. Siinä on niin paljon henkilöitä, dialogia ja ihmissuhdekoukeroita, että kaiken sulattaminen yhdellä kertaa voi olla ylitsepääsemätön tehtävä. Elokuvalle kannattaakin antaa aikaa, sillä siten Pelin sääntöjen laajuuden, ajattomuuden ja tarkkanäköisyyden pystyy kunnolla hahmottamaan. Itse kritisoin ainoastaan brutaalin metsästysretken toteutusta, sen kun olisi voinut tehdä tyylikkäämminkin.

Kuten monien suurten klassikoiden tapauksissa tuntuu käyneen, sai Pelin säännötkin todella huonon vastaanoton. Sitä moukaroitiin kritiikillä monelta suunnalta, jonka seurauksena Renoir jopa suunnitteli jättävänsä elokuvien teon sikseen. Renoir leikkasi elokuvansa jopa tiiviimpään muotoonkin, mutta sellaisenakaan Pelin säännöt ei saavuttanut aikalaiskriitikoiden suosiota. Vasta 1950-luvulla elokuva palautettiin alkuperäiseen asuunsa ja varsin pian se alkoi saada ansaitsemaansa arvostusta osakseen. Tänä päivänä sen arvo modernin elokuvan virstanpylväänä on kiistaton.

LA RÈGLE DU JEU, 1939 Ranska
Tuotanto: La Nouvelle Édition Francaise Tuottaja: Claude Renoir Ohjaus: Jean Renoir Käsikirjoitus: Jean Renoir, Carl Koch Kuvaus: Jean-Paul Alphen, Jean Bachelet, Jacques Lemare, Alan Renoir Lavastus: Max Douy, Eugène Lourié Leikkaus: Marthe Huguet, Marguerite Houllé-Renoir Maskeeraus: Ralph Musiikki: Joseph Kosma Puvustus: Chanel Äänitys: de Bretagne
Näyttelijät: Nora Grégor (Christine de La Chesnaye), Paulette Dubost (Lisette, hänen sisäkkönsä), Mila Parély (Geneviève de Marrast), Odette Talazac (rouva de la Plante), Claire Gérard (rouva de la Bruyère), Anne Mayen (Jackie), Marcel Dalio (Robert de la Chesnaye), Julien Carette (Marceau), Roland Toutain (André Jurieux), Jean Renoir (Octave), Gaston Modot (Schumacher), Pierre Magnier (kenraali)

Vihan hedelmät

“We lived here 50 years. Same place.”

Kuudella vuosikymmenellä ohjaajana työskennellyt John Ford muistetaan ennen kaikkea kymmenistä lännenelokuvistaan, jopa siinä määrin, että hänen uransa menestyksekkäimmät vuodet ovat jääneet suurelle yleisölle usein hänen lännenelokuviensa varjoon. Vuosina 1939-1941 Ford ohjasi joukon elokuvia, jotka lukeutuvat amerikkalaisen elokuvan suuriin klassikoihin: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), Kansan sankari (Young Mr. Lincoln, 1939), Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1940) sekä Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley, 1941). Vahvaa tuotantoaan Ford jatkoi vielä palkituilla sotadokumenteillaan ja heittäytyi vasta toisen maailmansodan jälkeen täysipainoisesti westernien pariin.

Vihan hedelmät perustuu John Steinbeckin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun romaaniin vuodelta 1939. Tarinan päähenkilö on vankilassa neljä vuotta murhasta istunut Tom Joad (Henry Fonda) joka ehdonalaiseen päästyään aikoo palata vanhempiensa kotitilalle. Kotimatkalla hän tapaa uskonsa menettäneen, sittemmin pulloon tarttuneen saarnaaja Casyn (John Carradine), joka paremman puutteessa lyöttäytyy Tomin matkaseuraksi. Perillä heitä odottaa epämieluisa yllätys. Pankit ovat pakkolunastaneet kuivuudesta kärsivät maat ja ajaneet tilalliset kodeistaan. Niin myös Joadin perheen, jonka Tom ja Casy yhyttävät juuri ennen kuin nämä ovat aikeissa aloittaa matkansa kohti Kaliforniaa, onnen kultamaata, joka tarjoaa työtä kaikille halukkaille. Optimistisina myös Tom ja Casy päättävät lähteä matkaan.

Hollywood ei ole koskaan pitänyt oman pesän likaajista ja niinpä amerikkalaista yhteiskuntaa kriittisesti tutkiskelevien elokuvien lukumäärä onkin elokuvatuotannon määrään verrattuna todella alhainen. Jo Steinbeckin romaani oli aiheuttanut pahennusta, mutta todelliset vaikeudet alkoivat Darryl F. Zanuckin ostaessa kirjan filmausoikeudet 20th Century Foxille. Vaikka kirjaa soviteltiinkin elokuvaan sopivammaksi, oli kuvauslupien saaminen vaikeaa ja todellisten tapahtumien kanssa tekemisissä olleet järjestöt yllyttivät jäseniään boikotoimaan elokuvaa kaikin keinoin Zanuckin saadessa jopa tappouhkauksia osakseen. Elokuvan parissa työskennelleitä henkilöitä syytettiin epäisänmaallisiksi ja tilanne ajautui jopa siihen pisteeseen, että niin Steinbeck kuin Fordkin joutuivat kuulusteltaviksi mahdollisesta kommunismimyönteisyydestä, jota sekä kirja että elokuva amerikkalaispoliitikoiden mielestä osoitti. Vastustuksesta ja vastoinkäymisistä huolimatta Vihan hedelmistä muotoutui suuri elokuvaklassikko, joka sai myös kirjailijan varauksettoman ihailun osakseen.

Elokuvan osakseen saama vastustus ei hämmästytä, sillä Vihan hedelmät on erittäin vaikuttava elokuva talouskriisin aikaisesta maailmasta, jossa ihmishenki ei ollut minkään arvoinen. Ainoa mikä ratkaisee, on raha, ihmisten tulevaisuudella saati menneisyydellä ei ole mitään merkitystä. Ford esittelee kaunistelematta niin Kalifornian slummit, keskitysleirejä muistuttavat parakkikylät aseistettuine vartijoineen ja piikkilanka-aitoineen kuin työttömien ahdinkoa säälimättömästi hyväksikäyttävät työnantajatkin, joiden maksama palkka ei riitä edes ruokaan. Aiheesta saisi irti vaikka minkälaista paatosta, mutta onneksi ylilyöntejä kurjuudella mässäilyn suhteen ei tule.

Kaikkien vastoinkäymisten keskellä pelastukseksi nousee perhe, jota Ford vaalii tyylilleen uskollisesti hartaudella. Tapahtuipa mitä tahansa, perhe on aina tukena ja ymmärtävänä, tämän saa varsinkin Tom huomata elokuvan aikana useasti. Muutamissa kohtauksissa tosin mennään vaarallisen lähelle sentimentaalisuuden ja siirappisuuden rajaa, mutta lopulta Ford onnistuu aina luovimaan tarinan väljemmille vesille. Kirjasta täysin poikkeava loppukohtaus on Zanuckin käsialaa ja siinä konkretisoituu perheen keskinäisen yhteyden ja periksi antamattomuuden tärkeys periamerikkalaisella tavalla.

Vihan hedelmien taidokkaasta kuvauksesta huolehtii monen klassikkoelokuvan kameramiehenä toiminut Gregg Toland, jonka ilmaisussa on niin dokumentaarista voimaa (hökkelikylät, slummit) kuin F. W. Murnaulle tai Aleksander Dovženkolle ominaista kauneuttakin (tilallisen suhde viljelemäänsä maahan, appelsiinilehdot). Tolandin kuvausta tukee hienosti elokuvan tummanpuhuva, todellisen miljöön ja studiolavastuksen avulla taidokkaasti luotu maailma, joka ekspressionistisuudessaan todistaa taas kerran, että Ford oli paljon enemmän kuin pelkkä studio-ohjaaja.

Oscar-ehdokkaana roolistaan ollut Fonda on totuttuun tapaansa erinomainen, henkilökohtaisesti yllätyin erityisesti Carradinen suorituksesta saarnaaja Casyn roolissa. Kymmenissä ja taas kymmenissä sivuosissa näytellyt veteraani saa kerrankin mahdollisuuden eikä epäile käyttää sitä hyväkseen. Carradinen laadukasta työskentelyä ei valitettavasti noteerattu minkään palkintoraadin taholta, sen sijaan Joadin perheen äitiä näyttelevä Jane Darwell palkittiin osastaan sivuosa-Oscarilla. Darwellin paikoin teatraalinen näytteleminen saattaa häiritä moiseen tottumattomia, mutta tyyli oli tuon ajan elokuvissa loppujen lopuksi melko yleistä. Oscar-gaalasta jäi hyppysiin vielä parhaan ohjaajan palkinto, parhaan elokuvan palkinnon Vihan hedelmät hävisi Alfred Hitchcockin Rebeccalle.

THE GRAPES OF WRATH, 1940 Yhdysvallat
Tuotanto: Twentieth Century Fox Film Corporation Tuottaja: Darryl F. Zanuck Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Nunnally Johnson (John Steinbeckin romaanista) Kuvaus: Gregg Toland Lavastus: Richard Day, Mark-Lee Kirk Leikkaus: Robert Simpson Maskeeraus: Charles Gemora, Gustaf Nolin, Myrtle Ford (kampaukset) Puvustus: Gwen Wakeling Äänitys: Roger Heman, George Leverett
Näyttelijät: Henry Fonda (Tom Joad), Jane Darwell (Ma Joad), Russell Simpson (Pa Joad), John Carradine (Casy), Charley Grapewin (isoisä), Zeffie Tilbury (isoäiti), Dorris Bowdon (Rosasharn), O. Z. Whitehead (Al), John Qualen (Muley), Grant Mitchell, Ward Bond, Mae Marsh

Kulkurin valssi

Kesä 1877, tapahtumapaikkana Pietari. Suomalainen vapaaherra Arnold (Tauno Palo) ampuu ruhtinas Avertsejevin (Uno Wikström) kaksintaistelussa ja joutuu pakenemaan takaisin Suomeen. Harhauttaakseen poliisia hän muuntautuu kulkuriksi ja onnistuu välttämään häntä etsivän virkavallan. Liityttyään ensin sirkukseen ja sen jälkeen kiertelevään mustalaisryhmään Arnold saapuu hienolle kartanolle, jossa asuu kaunis ja kopea kreivitär Helena (Ansa Ikonen). Arnold rakastuu kreivittäreen ja Helenakin tuntee ihastusta Arnoldia kohtaan – vahinko vain, että Helena on jo kihloissa rikkaan Ericin (Jorma Nortimo) kanssa ja siis lupautunut tämän vaimoksi. Moinen ei Arnoldia haittaa, sillä hän on päättänyt valloittaa Helenan itselleen keinolla millä hyvänsä.

Välirauhan aikana tammikuussa 1941 ensi-iltansa saanut, T. J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden tuotantoa oleva Kulkurin valssi lukeutuu edelleen rakastetuimpien kotimaisten elokuvien joukkoon. Se on kautta aikojen toiseksi katsotuin ”suomifilmi” edellään vain Edvin Laineen kuolematon näkemys Tuntemattomasta sotilaasta (1955). Monesti kotimaisten elokuvien kohdalla on ollut todettava, etteivät vuodet ole kohdelleet niitä hyvin, mutta Kulkurin valssi on piristävä poikkeus ollen edelleen varsin ihastuttava ja toimiva kokonaisuus.

Kulkurin valssi (ruots. Vagabond-valsen) sai alkunsa J. Alfred Tannerin sanoittamasta ruotsalaisesta kansansävelmästä. Sen enempää ei niin tuottajana kuin ohjaajanakin toiminut Särkkä tarvinnut, vaan pestasi käsikirjoittajaksi Mika Waltarin, jonka ansiot kotimaisen elokuvan saralla olivat jo kiistattomat. Waltarin kirjoittama tarina olikin juuri sellainen, jota sodan jaloissa rimpuilevat katsojat tarvitsivat ja toivoivat: dramaattista ja teatraalista, romanttista ja herkkää, tunneskaaloja laidasta laitaan. Pukuloistoa, hulppeita ja hienoja lavasteita – täydellinen vastakohta sota-ajan pulalle ja ahdistukselle. Kulkurin valssin tekemiseen osallistui koko joukko tunnettuja tekijämiehiä, joten lopputuloskin on sen mukainen.

Kokonaisuutena Kulkurin valssi on kestänyt aikaa hienosti ja hyvällä syyllä sen voikin rankata kotimaisten elokuvien kärkijoukkoon. Muutama heikkouskin elokuvasta tosin löytyy, joista harmistuttavin on viimeisen kymmenminuuttisen epäonnistuminen – joku toinen ohjaaja olisi kenties saanut loppuhuipennuksesta tyylikkäämmän kuin mitä se nyt hieman hutiloidun makuisena on. Toinen silmiinpistävä seikka on pahasti vanhentunut romanikuvaus, jota ei nykypäivänä laskettaisi läpi missään. Näiden vastapainoksi on tosin todettava, että kotimaisten elokuvien kompastuskiveksi monta kertaa osoittautunut huumori toimii erittäin hyvin eikä lukuisissa laulunpätkissäkään ole moittimista.

Tauno Palo on suurimmillaan, Ansa Ikonen parhaimmillaan ja Regina Linnanheimo kuumimmillaan – Kulkurin valssi on alusta loppuun myös suurten näyttelijöiden juhlaa. Varsinkin Palo on mestarillisessa vedossa huoletonta ja vapaata kulkurinelämää viettävänä Arnoldina. Linnanheimo puolestaan suorastaan tihkuu villiä eroottisuutta kauniina mustalaisnaisena ja Ikonen hänen vastakohtanaan, puhdasta ja turvallista rakkautta tarjoavana Helenana täydentää kolmikon hienon työn. Särkän henkilöohjaus on kauttaaltaan onnistunutta, eivätkä näyttelijät sorru kertaakaan teatraaliseen ja pökkelömäiseen näyttelemiseen, jollaista valitettavasti tapaa vanhoissa kotimaisissa suhteellisen usein.

Kulkurin valssi osoittautui täysosumaksi lippuluukuilla keräten muutamassa vuodessa yli miljoona katsojaa. Sen oikeudet myytiin myös muutamaan Euroopan maahan ja tv-esityksiäkin elokuvalla on pitkälti toistakymmentä. Eikä aiheetta, sillä kyseessä on yksi kaikkien aikojen tyylikkäimpiä ja viihdyttävimpiä kotimaisia elokuvia.

KULKURIN VALSSI, 1941 Suomi
Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy Tuottaja: T. J. Särkkä Ohjaus: Toivo Särkkä Käsikirjoitus: Mika Waltari Kuvaus: Felix Forsman Lavastus: Hannu Leminen Leikkaus: Armas Vallasvuo Maskeeraus: Senja Soitso, Olavi Suominen, Hellä Laiho (hiukset) Musiikki: George de Godzinsky Puvustus: Bure Litonius Äänitys: Kurt Vilja
Näyttelijät: Tauno Palo (Arnold, vapaaherra), Ansa Ikonen (Helena), Regina Linnanheimo (Rosinka, mustalaistyttö), Elsa Rantalainen (Arnoldin äiti), Jalmari Rinne (Mirko, mustalaisäijä), Uno Wikström (ruhtinas Avertsejev), Jorma Nortimo (Eric, Helenan sulhanen)