“We lived here 50 years. Same place.”Kuudella vuosikymmenellä ohjaajana työskennellyt John Ford muistetaan ennen kaikkea kymmenistä lännenelokuvistaan, jopa siinä määrin, että hänen uransa menestyksekkäimmät vuodet ovat jääneet suurelle yleisölle usein hänen lännenelokuviensa varjoon. Vuosina 1939-1941 Ford ohjasi joukon elokuvia, jotka lukeutuvat amerikkalaisen elokuvan suuriin klassikoihin: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), Kansan sankari (Young Mr. Lincoln, 1939), Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1940) sekä Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley, 1941). Vahvaa tuotantoaan Ford jatkoi vielä palkituilla sotadokumenteillaan ja heittäytyi vasta toisen maailmansodan jälkeen täysipainoisesti westernien pariin.
Vihan hedelmät perustuu John Steinbeckin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun romaaniin vuodelta 1939. Tarinan päähenkilö on vankilassa neljä vuotta murhasta istunut Tom Joad (Henry Fonda) joka ehdonalaiseen päästyään aikoo palata vanhempiensa kotitilalle. Kotimatkalla hän tapaa uskonsa menettäneen, sittemmin pulloon tarttuneen saarnaaja Casyn (John Carradine), joka paremman puutteessa lyöttäytyy Tomin matkaseuraksi. Perillä heitä odottaa epämieluisa yllätys. Pankit ovat pakkolunastaneet kuivuudesta kärsivät maat ja ajaneet tilalliset kodeistaan. Niin myös Joadin perheen, jonka Tom ja Casy yhyttävät juuri ennen kuin nämä ovat aikeissa aloittaa matkansa kohti Kaliforniaa, onnen kultamaata, joka tarjoaa työtä kaikille halukkaille. Optimistisina myös Tom ja Casy päättävät lähteä matkaan.
Hollywood ei ole koskaan pitänyt oman pesän likaajista ja niinpä amerikkalaista yhteiskuntaa kriittisesti tutkiskelevien elokuvien lukumäärä onkin elokuvatuotannon määrään verrattuna todella alhainen. Jo Steinbeckin romaani oli aiheuttanut pahennusta, mutta todelliset vaikeudet alkoivat Darryl F. Zanuckin ostaessa kirjan filmausoikeudet 20th Century Foxille. Vaikka kirjaa soviteltiinkin elokuvaan sopivammaksi, oli kuvauslupien saaminen vaikeaa ja todellisten tapahtumien kanssa tekemisissä olleet järjestöt yllyttivät jäseniään boikotoimaan elokuvaa kaikin keinoin Zanuckin saadessa jopa tappouhkauksia osakseen. Elokuvan parissa työskennelleitä henkilöitä syytettiin epäisänmaallisiksi ja tilanne ajautui jopa siihen pisteeseen, että niin Steinbeck kuin Fordkin joutuivat kuulusteltaviksi mahdollisesta kommunismimyönteisyydestä, jota sekä kirja että elokuva amerikkalaispoliitikoiden mielestä osoitti. Vastustuksesta ja vastoinkäymisistä huolimatta Vihan hedelmistä muotoutui suuri elokuvaklassikko, joka sai myös kirjailijan varauksettoman ihailun osakseen.
Elokuvan osakseen saama vastustus ei hämmästytä, sillä Vihan hedelmät on erittäin vaikuttava elokuva talouskriisin aikaisesta maailmasta, jossa ihmishenki ei ollut minkään arvoinen. Ainoa mikä ratkaisee, on raha, ihmisten tulevaisuudella saati menneisyydellä ei ole mitään merkitystä. Ford esittelee kaunistelematta niin Kalifornian slummit, keskitysleirejä muistuttavat parakkikylät aseistettuine vartijoineen ja piikkilanka-aitoineen kuin työttömien ahdinkoa säälimättömästi hyväksikäyttävät työnantajatkin, joiden maksama palkka ei riitä edes ruokaan. Aiheesta saisi irti vaikka minkälaista paatosta, mutta onneksi ylilyöntejä kurjuudella mässäilyn suhteen ei tule.
Kaikkien vastoinkäymisten keskellä pelastukseksi nousee perhe, jota Ford vaalii tyylilleen uskollisesti hartaudella. Tapahtuipa mitä tahansa, perhe on aina tukena ja ymmärtävänä, tämän saa varsinkin Tom huomata elokuvan aikana useasti. Muutamissa kohtauksissa tosin mennään vaarallisen lähelle sentimentaalisuuden ja siirappisuuden rajaa, mutta lopulta Ford onnistuu aina luovimaan tarinan väljemmille vesille. Kirjasta täysin poikkeava loppukohtaus on Zanuckin käsialaa ja siinä konkretisoituu perheen keskinäisen yhteyden ja periksi antamattomuuden tärkeys periamerikkalaisella tavalla.
Vihan hedelmien taidokkaasta kuvauksesta huolehtii monen klassikkoelokuvan kameramiehenä toiminut Gregg Toland, jonka ilmaisussa on niin dokumentaarista voimaa (hökkelikylät, slummit) kuin F. W. Murnaulle tai Aleksander Dovženkolle ominaista kauneuttakin (tilallisen suhde viljelemäänsä maahan, appelsiinilehdot). Tolandin kuvausta tukee hienosti elokuvan tummanpuhuva, todellisen miljöön ja studiolavastuksen avulla taidokkaasti luotu maailma, joka ekspressionistisuudessaan todistaa taas kerran, että Ford oli paljon enemmän kuin pelkkä studio-ohjaaja.
Oscar-ehdokkaana roolistaan ollut Fonda on totuttuun tapaansa erinomainen, henkilökohtaisesti yllätyin erityisesti Carradinen suorituksesta saarnaaja Casyn roolissa. Kymmenissä ja taas kymmenissä sivuosissa näytellyt veteraani saa kerrankin mahdollisuuden eikä epäile käyttää sitä hyväkseen. Carradinen laadukasta työskentelyä ei valitettavasti noteerattu minkään palkintoraadin taholta, sen sijaan Joadin perheen äitiä näyttelevä Jane Darwell palkittiin osastaan sivuosa-Oscarilla. Darwellin paikoin teatraalinen näytteleminen saattaa häiritä moiseen tottumattomia, mutta tyyli oli tuon ajan elokuvissa loppujen lopuksi melko yleistä. Oscar-gaalasta jäi hyppysiin vielä parhaan ohjaajan palkinto, parhaan elokuvan palkinnon Vihan hedelmät hävisi Alfred Hitchcockin Rebeccalle.
THE GRAPES OF WRATH, 1940 Yhdysvallat
Tuotanto: Twentieth Century Fox Film Corporation Tuottaja: Darryl F. Zanuck Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Nunnally Johnson (John Steinbeckin romaanista) Kuvaus: Gregg Toland Lavastus: Richard Day, Mark-Lee Kirk Leikkaus: Robert Simpson Maskeeraus: Charles Gemora, Gustaf Nolin, Myrtle Ford (kampaukset) Puvustus: Gwen Wakeling Äänitys: Roger Heman, George Leverett
Näyttelijät: Henry Fonda (Tom Joad), Jane Darwell (Ma Joad), Russell Simpson (Pa Joad), John Carradine (Casy), Charley Grapewin (isoisä), Zeffie Tilbury (isoäiti), Dorris Bowdon (Rosasharn), O. Z. Whitehead (Al), John Qualen (Muley), Grant Mitchell, Ward Bond, Mae Marsh
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti