Ihmisen kohtalo

”Vanhanaikaisessa sodankäynnissä sotilaille maksettiin sotimisesta ja he taistelivat, koska he halusivat tehdä niin. Nykyään ei keneltäkään kysytä, miltä tuntuu mennä rintamalle kuolemaan… Kenelläkään ei tulisi olla oikeutta päättää toisen ihmisen elämästä.”

Näin lausui ranskalainen Abel Gance tehtyään pasifistisen suurelokuvansa Minä syytän! (J’accuse, 1919). Samanlaiset ajatukset olivat mielessä myös Masaki Kobayashilla hänen tehdessään 9,5 tuntista sotaeepostaan Ihmisen kohtalo (tunnetaan myös nimellä Paljain jaloin läpi helvetin / Ningen no joken, 1959-1961). Rintamalla itsekin kauhuja kokeneen ohjaajan mukaan häntä kiinnosti erityisesti ”tragedia miehistä, jotka vastoin tahtoaan pakotetaan sotaan”. Tästä lähtökohdasta kasvoi neljävuotisen tuotannon myötä yksi suurimmista elokuvan keinoin koskaan kerrotuista tarinoista ihmisestä ja hänen pahuudestaan.

Jumpei Gomikawan romaaniin pohjautuvan elokuvan päähenkilö on nuori, vasemmistolaisia mielipiteitä viljelevä Kaji (loistava Tatsuya Nakadai). Pasifistina hän ei halua mennä armeijaan, vaan siirtyy mieluummin työnjohtajaksi mantšurialaiseen kaivokseen, mukaansa hän ottaa vaimonsa Michikon (Michiyo Aratama). Perillä Kaji kauhistuu työvoimana käytettyjen kiinalaisten sotavankien kohtalosta, mutta hänen mielipiteitään ei huomioida millään lailla – muut tehtaan johtajat alkavat ennemminkin miettiä, onko Kaji kenties itsekin kommunisti? Lopulta Kaji vangitaan. Kidutuksen jälkeen hänet lähetetään asepalvelukseen ja lopulta rintamalle. Vähitellen hänen idealisminsa alkaa rapistua, kun sodan kauhut saavat hänet otteeseensa.

Toisesta maailmansodasta, sen taustoista, henkilöistä ja tapahtumista on tehty tuhansittain elokuvia, mutta ainoastaan ani harva pystyy tekemään samanlaisen vaikutuksen kuin Kobayashin mammutti. Pituus on sivuseikka järkyttävässä kertomuksessa maailmasta, joka oli keskellä sairainta ja hulluinta aikakauttaan, jossa ihmisen raakuus ja häikäilemättömyys lyövät vasten kasvoja koko ajan ja jossa ainoastaan kipu osoittaa ihmiselle tämän olevan elossa. Tuossa maailmassa ystävyys ja avunanto ovat vain sanahelinää ja vain toivo auttaa jaksamaan seuraavaan päivään. Tämän Kaji saa itsekin karvaasti kokea, sillä sota on kaikkea muuta kuin kunniakasta taistelua. Se on eloonjäämistaistelu, jossa jokainen kamppailee omasta hengestään. Perinteisistä taistelukuvauksista kiinnostuneen kannattaa tietää, että tässä elokuvassa niitä ei juurikaan ole.

Ihmisen kohtalo tuo mieleen Elin Klimovin järkyttävän sotaelokuvan Tule ja katso (Idi di smotri, 1984), sillä myös Kobayashin elokuva onnistuu esittämään asiansa kiihkoilematta ja uskottavasti, mitään kuitenkaan peittelemättä tai hienostelematta. Kobayashin mukaan sota on tällaista, halusimmepa tai emme. Mitään glooriaa ei ole, jäljellä on vain hulluus. Ei liehuvia lippuja eikä paraateja, vain muta, hiki, veri, kauhu ja kuolema ovat todellisia. Kuvat sotavangeista, karkureiden teloittamisesta, rintamalta ja työleireiltä ovat ylittämättömiä. Tunnelma on kauttaaltaan raskas ja painostava, eikä toivoa paremmasta suoda missään vaiheessa. Kauniita kuvia ei ole, aivan kuin luontokin olisi sotilaita vastaan.

Kobayashin elokuvan perintö on nähtävissä monissa myöhemmissä sotaelokuvissa, eikä vähiten Stanley Kubrickin ohjaamassa Full Metal Jacketissa (1987). Paitsi dramaturgisesti samankaltainen, myös monet kohtauksista ovat selkeästi velkaa Ihmisen kohtalolle: Kajin ja Obaran suhde on kuin Matthew Modinen (Jokeri) ja Vincent D’Onofrion (Pyle) vastaava, Obaran simputus ja lopullinen ratkaisu ovat niin ikään lainattu suoraan Kubrickin Vietnam-teokseen. Tässä ei ole kuitenkaan mitään väärää, ainahan elokuvantekijät ovat lainanneet toisiltaan ja kun sen tekee vielä niinkin tyylikkäästi kuin Kubrick, on lopputulos ennemminkin kunnianosoitus esikuvalleen kuin ideoiden kierrättämistä.

Kolmeen osaan (Ei suurempaa rakkautta, Tie ikuisuuteen, Sotilaan rukous) ja kuuteen jaksoon jaettu Ihmisen kohtalo on elokuva, joka jokaisen tulisi joskus nähdä. Se on ahdistava ja armoton, raaka ja kaunistelematon, mutta ei pituudestaan huolimatta missään nimessä raskas tai pitkäveteinen, vaan pikemmin paljastava ja palkitseva. Elokuvan dramaattinen lopetus on yksi vaikuttavimmista, mitä olen koskaan nähnyt.

NINGEN NO JOKEN, 1959-1961 Japani
Tuotanto: Shochiku Tuottajat: Shigeru Wakatsuki, Tatsuo Hasoya, Masaki Kobayashi Ohjaus: Masaki Kobayashi Käsikirjoitus: Zenzo Matsuyama, Masaki Kobayashi (Jumpei Gomikawan romaanista) Kuvaus: Yoshio Miyajima Lavastus: Kazue Hirataka Leikkaus: Keiishi Uraoka Musiikki: Chuji Kinoshita
Näyttelijät: Tatsuya Nakadai (Kaji), Michiyo Aratama (Michiko), So Yamamura (Okijima), Eitaro Ozawa (Okazaki), Akira Ishihama (Chen), Keiji Sada (Kageyama), Hideo Kisho (Kudo), Kunie Tanaka (Obara), Jun Tatara (Hino), Taketoshi Naito (Tange), Keijiro Morozumi (Hironaka), Yusuke Kawazu (Terada)