Gertrud

“Gertrud on hulluudessaan ja kauneudessaan Beethovenin viimeisten töiden veroinen.” Jean-Luc Godard

Mitä on rakkaus ja mitä on elämä? Voiko ihminen elää rakkaudesta, voiko rakkaudetta kokea elävänsä ollenkaan? Jos rakkautta on olemassa, saako sillä leikkiä vai onko sen oltava tärkeämpää kuin elämä itse? Ovatko unelmat ja haaveet tavoittelemisen arvoisia, mikäli elämästä puuttuu rakkaus? Onko rakkaus kaikki?

Keski-ikäinen nainen ei ole etukäteen ajateltuna kovinkaan varma kassamenestyselokuvan aihe. Vielä vähemmän, jos elokuvan on tarkoitus kertoa tämän naisen rakkaussuhteista. Esittää asia pitkin vuoropuheluin, monen minuutin mittaisin otoksin rauhallisesti eteenpäin soljuen. Kuvata henkilöt viilipyttymäisen rauhallisina ja tyyliteltyinä, mutta silti erittäin luonnollisina ja aitoina. Tällaista elokuvaa on tarjolla Carl Theodor Dreyerin viimeiseksi jääneessä teoksessa Gertrud (1964), joka pohjautuu Hjalmar Söderbergin samannimiseen näytelmään.

Gertrud on neljissäkymmenissä oleva entinen laulajatar, jonka aviomies on järjestämässä juhlia hyvän ystävänsä 50-vuotissyntymäpäiviksi. Samalla aviomies aikoo juhlistaa pääsyään ministeriksi. Gertrud ei sen sijaan ole juhlatuulella, sillä hän on päättänyt jättää aviomiehensä. Gertrud on löytänyt nimittäin rakkauden, jota hänen miehensä ei ole työkiireidensä vuoksi ymmärtänyt antaa enää pitkiin aikoihin.

1900-luvun alkuun sijoittuva Gertrud on erikoinen teos Dreyerin uralla. Ohjaaja oli pitkin uraansa kuvannut elokuvissaan miesten alistamia ja sortamia naisia, mutta tämän teoksen kohdalla hän teki täyskäännöksen: Gertrud on itsenäinen, oman arvonsa tunteva ja täydellä sydämellään rakastava nainen, joka tekee mitä haluaa. Dreyerin testamentissa nainen kohoa miehen ikeen alta ja saavuttaa elämässään lopulta täydellisen rauhan ja tasapainon – mieleen jäävän loppukohtauksen harras ja lämmin tunnelma tarttuu helposti katsojaankin. Samalla se toimii myös hienona lopetuksena Dreyerin uralle, vaikka ohjaaja ei sitä varmasti sellaiseksi suunnitellutkaan.

Gertrud on ihmeellinen elokuva. Se voi tuntua juoneltaan mitättömältä ja toteutukseltaan tylsältä, mutta syvällä sisimmässään se tarjoaa runsaasti pohdittavaa ja ajateltavaa. Sen elämänmakuiset hahmot ovat yhtä tosia kuin kuka tahansa todellinen henkilö: uralleen urautunut runoilija (Ebbe Rode), työnsä vuoksi vaimoaan laiminlyövä aviomies (Bendt Rothe), valloituksillaan kehuskeleva nuori huippupianisti (Baard Owe). Sekä tietenkin Gertrud (Nina Pens Rode), joka omistamisenhalussaan ja itsekkyydessään vaatii vastapuolta tekemään valintoja rakkauden puolesta tai sitä vastaan. Yasujiro Ozun mestariteoksen Tokyo story (Tokyo monogatari, 1953) tavoin ihmissuhteiden ja henkilöiden luonnollisuus on kerta kaikkiaan ihailtavaa.

Dreyer teki elokuvansa aina omalla pettämättömällä tavallaan. Gertrudin kohdalla Dreyerin tyyli ja alati rauhallisemmaksi muuttunut tempo saavuttavat huippunsa, sillä liki kaksituntisesta kestostaan huolimatta elokuvassa ei ole sataakaan otosta. Suurin osa kohtauksista tapahtuu sisätiloissa, teatterimaisesti sovitetut pitkät keskustelujaksot seuraavat toinen toisiaan ja ensi katsomalta saattaakin tuntua, että Gertrudissa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Tästä huolimatta Gertrud ei ole raskas elokuva saati keinotekoisen oloinen, vaan rytmikäs, kiinnostavasti luotu ja tasapainoinen kokonaisuus, jonka pinnan alta löytyy enemmän asiaa kuin monesta muusta tunnetummasta ”dialogielokuvasta”.

Tällaisena se ei kuitenkaan esittäytynyt 1960-luvun katsojille, jotka vannoivat ranskalaisen elokuvan uuden aallon ja spagettiwesternien nimeen. Heille Gertrud oli auttamattoman vanhanaikainen teos, joka todisti Dreyerin pudonneen uusien tyylisuuntien kelkasta. Vaikka elokuva saikin mm. Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 1965, jäi sen menestys keskinkertaiseksi eikä suuri yleisö ole vieläkään valmis nostamaan sitä Vihan päivän (Vredens dag, 1943) tai Sanan (Ordet, 1954) rinnalle, Jeanne d’Arcin kärsimyksestä (La passion de Jeanne d’Arc, 1928) tai Vampyrista (1932) puhumattakaan. Tämä on valitettavaa, sillä kyseessä on eräs kauneimmista ja humanistisimmista draamoista elämästä, rakastamisesta ja tämän kaiken sekamelskan vaikeudesta.

“Rakkaus on kaikki.” Gertrud

Tuotanto: Palladium Film Tuottaja: Jørgen Nielsen Ohjaus: Carl Theodor Dreyer Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer (Hjalmar Söderbergin näytelmästä) Kuvaus: Henning Bendtsen, Arne Abrahamsen Lavastus: Kai Rasch Leikkaus: Edith Schlüssel Maskeeraus: Bodil Overbye Musiikki: Jørgen Jersild Puvustus: Berit Nykjær, M. G. Rasmussen, Fabielle (Gertrudin puvut), Winnie (Gertrudin hatut) Äänitys: Knud Kristensen
Näyttelijät: Nina Pens Rode (Gertrud Kanning), Bendt Rothe (Gustav Kanning), Ebbe Rode (Gabriel Lidman), Baard Owe (Erland Jansson), Axel Strøbye (Axel Nygen), Vera Gebuhr (Kanningien palvelijatar), Anna Mahlberg (Gustavin äiti)

L'Atalante

29-vuotiaana tuberkuloosiin kuolleen Jean Vigon elokuvaura hakee traagisuudessaan vertaistaan – lähimmäksi häntä pääsee suomalainen Nyrki Tapiovaara, joka kaatui talvisodassa ainoastaan 28-vuotiaana. Molemmat olivat kuollessaan nuoria, nopeasti menestyneitä ohjaajia, joilla olisi ollut varmasti elokuvataiteelle paljon annettavaa. Tapiovaaran ura jäi viiden elokuvan mittaiseksi, Vigo ehti luoda yhden teoksen vähemmän. Siitä huolimatta molempia pidetään mestareina ja onpa Vigon mukaan nimetty ranskalaisohjaajille luovutettava palkintokin, Prix Jean Vigo.

Itse en ole onnistunut Vigon suuruutta täysin käsittämään. Vuonna 1934 valmistunut L’Atalante on eittämättä mestariteos, mutta muut Vigon elokuvat eivät mielestäni nouse samalle tasolle – ei edes paljon kehuttu Nolla käytöksessä (Zéro de conduite, 1933), vaikka mielenkiintoinen teos kieltämättä kyseessä onkin. Uskon tosin olevani melko yksin mielipiteeni kanssa, joten jokaisen kannattaa ottaa asiasta itse selvää ja mistäpä se olisi helpointa aloittaa kuin miehen joutsenlaulusta, L’Atalantesta.

L’Atalante alkaa kahden nuoren, Jeanin (Jean Dasté) ja Julietten (Dita Parlo) häistä. Kuherruskuukautta tai mitään merkittävää häämatkaa ei nuoripari ehdi kuitenkaan viettää, sillä miehen työ jokiproomulla jatkuu heti juhlien loputtua. Rakastavaisten lisäksi proomulla matkustavat nuori laivapoika (Louis Lèvebre) sekä omaperäinen, romua keräävä ja kissoja rakastava merikarhu Jules (Michel Simon).

Elämä ahtaalla proomulla ei tarjoa luksusta, mutta kun parhaansa yrittää, niin sopukin saadaan syntymään. Arki astuu kuvaan kuitenkin varsin nopeasti ja vähitellen Jeanin ja Julietten välille tulee erimielisyyksiä: tyttö haluaisi päästä nauttimaan Pariisin iloista, kun Jean puolestaan haluaisi ottaa rauhallisemmin. Pian tapahtuu väärinkäsitys, joka on suistaa molempien elämän raiteiltaan.

L’Atalante on elokuva, jota on vaivaton lähestyä ja johon on helppo tutustua, mutta sen tunteminen on yllättävän vaikeaa – aivan kuin se avaisi salaisuuttaan vähitellen, kerta kerralta hivenen enemmän. Konstailemattomasti ja liioittelemattoman tarkasti luotu kertomus menneestä maailmasta ja kadonneesta elämäntyylistä on sen verran magneettinen kokonaisuus, että sen pariin on palattava tietyin väliajoin. L’Atalante on kannuksensa ansainnut.

Katsojan huomio kiinnittyy ensimmäiseksi elokuvan luonnollisuuteen ja todenmukaisuuteen. L’Atalante kuvattiin aidossa miljöössä, joten siihen saatiin tarttumaan niin vanhan ranskalaisen maaseudun kiireettömyys kuin Pariisin karu ja ruuhkainen maailmakin keskellä kovinta pulakautta. Myös elämä jokiproomulla on onnistuttu tallettamaan ihailtavasti ja se osoittautuu juuri niin askeettiseksi ja vaikeaksi kuin mitä kuvitella saattaa. Yksinkertaisesta ja niukasta ulkoasustaan huolimatta L’Atalante on kaunis kokonaisuus, mutta ei perinteisillä tehokeinoilla esitettynä: siinä ei ole koristeltuja kuvia, ei kauniita ihmisiä maskeerattuine kasvoineen ja pehmeine lähikuvineen, ei heleää ja romanttista musiikkia. Näin jäljelle jää vain aito, luonnollinen ja tyylittelemätön tunnelma.

Tarinaltaan L’Atalante on varsin perinteisiä kaavoja noudattava rakkauselokuva. Rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen vaikeaa, sen Jean ja Juliettekin tulevat huomaamaan yrittäessään tarrautua elämän pieniin ilon aiheisiin arjen keskellä. Pelkkä traditionaalinen romanttisuus muuttuu ennakkoluulottoman peittelemättömäksi himoksi kuuluisassa kaipauskohtauksessa, jossa molemmat haaveilevat tahollaan toisen läsnäolosta ja kosketuksesta. Loppuhuipentuma on kaikessa lyhykäisyydessäänkin erittäin toimiva.

Vaikka elokuvassa ei ole kuin kolme keskeistä hahmoa, on niiden luonnosteluun käytetty selvästi aikaa, niin aidoilta ja todenmukaisilta ne tuntuvat. Pääosanäyttelijöiden hienoista roolisuorituksista huolimatta parhaiten mieleen jää persoonallinen Jules. Omassa sekaisessa hytissään asusteleva, menneisyyttä mukanaan raahaava merimies on sympaattinen ja suuri sydämeltään. Simon eläytyy rooliinsa täydellisesti ja luo kenties jopa parhaan roolinsa. Laivapoikaa esittävä Louis Lèvebre jää ydinkolmikon keskeisen aseman vuoksi taustalle, mutta valittamista ei ole hänenkään suorituksessaan.

Elokuvahistorian suuren pienen elokuvan, Jean Vigon L’Atalanten suuruutta ei tänä päivänä kiistä kukaan, mutta kuten arvata saattaa, ilmestysvuonna tilanne oli aivan toinen. Se ei saanut osakseen kovinkaan kaksista vastaanottoa ja niinpä rahoittajat leikkelivät sitä oman mielensä mukaan saadakseen siitä taloudellisesti kannattavamman. Vigon versio sai tehdä tilaa uusille näkymille ja niinpä L’Atalantea on alkuperäisessä muodossaan tuskin enää olemassakaan.

L'ATALANTE, 1934 Ranska

Tuotanto: Gaumont Tuottaja: Jacques-Louis Nounez Ohjaus: Jean Vigo Käsikirjoitus: Jean Guinée, Albert Riéra, Jean Vigo Kuvaus: Jean-Paul Alphen, Louis Berger, Boris Kaufman Lavastus: Francis Jourdain Leikkaus: Louis Chavance Maskeeraus: Acho Chakatouny Musiikki: Maurice Jaubert Äänitys: Lucien Baujard, Marcel Royné

Näyttelijät: Jean Dasté (Jean), Dita Parlo (Juliette), Michel Simon (Jules), Louis Lefebre (laivapoika), Gilles Magaritis (kulkukauppias), Fanny Clar (Julietten äiti), Maurice Gilles (konttoripäällikkö), Raphaël Diligent (Raspoutine)

Valkoinen koira

Vuonna 1997 kuollut Samuel Fuller ei ollut amerikkalaisille elokuvakriitikoille koskaan helppo pala purtavaksi, Fuller kun ei sortunut teoksissaan halpahintaiseen populismiin tai muuhunkaan mielistelyyn. Fuller teki elokuvia rankoista aiheista, esitti ne kaunistelematta ja vaikka hänen elokuvansa näyttävätkin paikoin viimeistelemättömiltä tai hieman hutaisten tehdyiltä, löysivät hänen teoksensa aina kuitenkin kaikupohjaa. Monen rakastaman, mutta kenties vieläkin useamman vihaaman Samuel Fullerin elokuvat ovat aina olleet hyvä vastapaino tavanomaiselle Hollywood-kaunistelulle.

Fullerin kuuluisiin ”kirottuihin” elokuviin lukeutuva Valkoinen koira (White Dog, 1982) on kertomus kauniista valkoisesta saksanpaimenkoirasta, joka jää öisellä maantiellä nuoren näyttelijättären (Kristy McNichol) auton alle. Nainen ottaa koiran hoiviinsa, mutta huomaa varsin pian siinä piilevän aggressiivisuuden. Hän vie koiran kuuluisan eläintenkouluttajan luokse, joka tunnistaa sen ”valkoiseksi koiraksi” – eläimeksi, joka on koulutettu hyökkäämään mustien kimppuun tappamistarkoituksessa.

Mustaihoinen Paul Winfield esittää eläintenkouluttaja Keysiä, joka ottaa tehtäväkseen kitkeä verenhimo valkoisesta koirasta. Keysin hahmon kautta annetaan asialle myös laajempaa perspektiiviä: hyvinvoiva valkoinen keskiluokka on täysin tietämätön ”valkoisten koirien” olemassaolosta, kun taas mustat tietävät niitä olleen käytössä jo orjuudenkin aikoihin.

Tositapahtumiin pohjautuva Valkoinen koira sai ilmestyessään tyrmäävän vastaanoton. Tuotantoyhtiö Paramount ei oikein osannut päättää mitä tehdä elokuvalla, joka poikkesi täysin heidän katalogistaan ja lopulta Valkoinen koira hautautui arkistojen kätköihin. Harvat kriitikot, jotka elokuvan näkivät, vähättelivät sen ansioita. Fuller oli tyrmistynyt elokuvansa saamasta kohtelusta eikä asiaa parantanut se, ettei Valkoinen koira menestynyt televisiossakaan. Aika ei ollut oikea rasismia suorasukaisesti käsittelevälle elokuvalle, jonka täytyi lopulta odottaa esiinnousuaan yli kymmenen vuotta.

1990-luvun alussa lopulta levitykseen päässyt Valkoinen koira on kaunistelematon ja hätkähdyttävä elokuva, joka esittää asiansa tehokkaammin kuin monet kuuluisammat virkaveljensä. Fuller ei kiertele todetessaan, ettei rasismi ole kaikista yrityksistä huolimatta kadonnut Yhdysvalloista mihinkään – eikä tule katoamaankaan, vaikka puhuisimme kuinka kauniita ja lupaisimme minkälaista tulevaisuutta tahansa. Tämä tulee selkeästi ilmi kohtauksessa, jossa koiran alkuperäiset omistajat tulevat hakemaan eläintään kotiin.

Fullerin ohjaus on taitavaa ja tarinankerronta juohevaa. Paikoin hän tosin sortuu liialliseen alleviivaamiseen, mutta se ei kuitenkaan latista elokuvan tehoa. Karu ulkoasu – Los Angelesissa olemisesta huolimatta elokuvassa ei ole tippaakaan loistoa tai glamouria, ei edes kauniita kuvia – tuo tarinaan lisää karheutta ja uskottavuutta. Näyttelijäsuoritukset ovat juuri sopivia tällaiseen elokuvaan, hieman rosoisia, mutta ehdottoman aitoja.

Valkoinen koira on vahva elokuva ja koska se on viimeinkin päässyt suuren yleisön ulottuville, olisi suotavaa, että se myös saisi osakseen ansaitsemansa huomion ja arvostuksen. Ei tämä välttämättä Samuel Fullerin paras teos ole, mutta parhaimpia aihepiirinsä elokuvia kuitenkin. Kannattaa katsoa.

WHITE DOG, 1982 Yhdysvallat

Tuotanto: Paramount Pictures Tuottaja: Jon Davison Ohjaus: Samuel Fuller Käsikirjoitus: Samuel Fuller, Curtis Hanson (Romain Garyn tarinasta) Kuvaus: Bruce Surtees Lavastus: Brian Eatwell Leikkaus: Bernard Gribble Maskeeraus: Adelbert Acevedo, Barbara Lorenz Musiikki: Ennio Morricone Äänitys: Robert Gravenor

Näyttelijät: Kristy McNichol (Julie Sawyer), Paul Winfield (Keys), Burl Ives (Carruthers), Jameson Parker (Roland Grale), Lynne Moody (Molly), Marshall Thompson (johtaja), Bob Minor (Joe), Vernon Weddle (Vet), Samuel Fuller (Charlie Felton), Samantha Fuller (Helen)

The Struggle

Vuosikymmenten ajan eri lähteet ovat vakuutelleet, kuinka D. W. Griffith oli täydellisen muuntautumiskyvytön äänielokuviin ja kuinka hänen kaksi elokuvaansa – Abraham Lincoln (1930) ja The Struggle (1931) – olivat heikkotasoisia teoksia kaikin puolin. Kiitos dvd:n, itse kullakin on tätä nykyä mahdollisuus tarkistaa, vastaavatko elokuvahistorioitsijoiden mielipiteet omiamme. Monet epäonnistuneiksi arvostellut elokuvat ovat nousseet uusien katsojasukupolvien myötä arvostuksessa korkeammalle ja saman toivoisin näkeväni myös Griffithin viimeisen ohjaustyön The Struggle kohdalla: se kun on huomattavasti mainettaan parempi elokuva.

Griffith oli The Strugglea tehdessään jo lähes kuudenkymmenen. Normaalistihan tuo ei ole ikä eikä mikään, mutta siinä vaiheessa kun lukuisat edelliset ohjaustyöt ovat epäonnistuneet ja viimeisestä menestyselokuvastakin on kymmenen vuotta (Läpi myrskyn / Way Down East, 1920), ikä tuo tiettyjä esteitä ja paineita. Niinpä Griffithin oli vaikeaa löytää rahoittajaa tarinalleen kieltolain aikaisesta Amerikasta, joten hänen ei auttanut kuin rahoittaa elokuva itse. Aikalaisvastaanotto oli murskaava ja lopetti Griffithin neljännesvuosisadan kestäneen elokuvauran tähän.

The Struggle muistuttaa pitkälti Griffithin Biographin ajan teoksia. Tarina, jossa kunniallisessa työssä oleva perheenisä Jimmie (Hal Skelly) ajautuu alkoholin myötä kurimukseen ja lopulta itsemurhan partaalle, on karu ja kaunistelematon. Aivan kuten kaksikymmentä vuotta aiemmin, jolloin Griffithiä pidettiin koko elokuvamaailman suurimpana ohjaajana, ei ohjaaja suostu sievistelyyn tai lisää joukkoon keventävää huumoria. Loppuratkaisua edeltävä jakso, jossa rakastettavasta perheenisästä on tullut raivohullu, itsekseen mumiseva ihmisraunio, joka ei tunnista edes omaa tytärtään, on griffithiläistä realismia parhaimmillaan. Tällaisenaan se taisi vain olla liian rankkaa laman kourissa kamppaileville aikalaisille, jotka olisivat halunneet ennemmin paeta arkea elokuviin kuin nähdä sitä siellä.

Ei elokuvaa voi väittää teknisestikään heikoksi. Päinvastoin, erityisesti äänen käyttö on edistyksellistä. Dialogia on moitittu toisinaan latteaksi, mutta vaikka se sitä olisikin, sen esittäminen on silti luontevaa. Henkilöt puhuvat toistensa päälle, musiikki ja taustahäly limittyvät dialogikohtauksiin luonnollisesti ja näyttelijöiden artikulointi on selkeää. Jimmien ja hänen perheensä kurimusta tuetaan myös lavastein, jotka peilaavat päähenkilön yhä ahdistavammaksi ja tuskaisemmaksi käyvää tilannetta oivasti. Griffithin mykkäelokuville ominaisia leikkausvirheitäkään ei esiinny. Loppuhuipentumassa nähdään vanhan mestarin tavaramerkki, rinnakkaisleikkaus, kun perheenäiti Florrie (Zita Johann) rientää pelastamaan tytärtään mielipuolisen Jimmien kynsistä.

Griffithin taito luoda voimakkaita kohtauksia suurten tapahtumavirtojen keskelle ihastuttaa edelleen. The Strugglen avainkohtaus on mielestäni se, kun päiviä juomaretkillään ollut Jimmie päättää palata kotiin. Hän nousee hitaasti rappusia, saapuu kotiovelleen, mutta ei astukaan sisään. Sen sijaan hän alkaa hitaasti perääntyä kohti rappukäytävää, pelokas katse kiinnittyneenä oveen. Lopulta hän katoaa portaikkoon, eikä paluuta entiseen ole – seuraavan kerran kun Jimmie yrittää paluuta, on perhe jo häädetty asunnosta.

Ainoa merkittävä virhe on osajako. Taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneella Griffithillä ei ollut varaa palkata nimekkäitä näyttelijöitä, vaan pikemminkin ottaa niitä, joita sai. Broadwaylla esiintyneen Hal Skellyn valinta miespääosaan on onnistunut, mutta Universalin Muumiossakin (The Mummy, 1932) esiintynyttä Zita Johannia on pakko pitää harhalaukauksena, sen verran heikkolahjaisesta näyttelijästä on kyse. Edna Hagen heidän tyttärenään on lähes yhtä vaatimatonta tasoa.

The Struggle on pienistä virheistään huolimatta kaikkea muuta kuin ”veltto ja säälittävän hölmö saarna” (Time) tai ”herra Griffithin oma vanhentunut esityksensä” (Sun), vaan aikaansa edellä ollut, rohkea ja kaunistelematon melodraama, joka paremmilla näyttelijävalinnoilla olisi voinut olla mestariteos.

THE STRUGGLE, 1931 Yhdysvallat

Tuotanto: United Artists Tuottaja: D. W. Griffith Ohjaus: D. W. Griffith Käsikirjoitus: Anita Loos, John Emerson Kuvaus: Joseph Rutternberg, Nick Rogalli Leikkaus: Barney Rogan

Näyttelijät: Hal Skelly (Jimmie Wilson), Zita Johann (Florrie), Charlotte Wynters (Nina), Evelyn Baldwin (Nan Wilson), Jackson Halliday (Johnnie Marshall), Edna Hagan (Mary), Claude Cooper (Sam), Arthur Lipson (Cohen)

Blue Velvet - ja sinisempi oli yö

Meitä elokuvakeräilijöitä pidetään usein hieman erikoisina ja etenkin siinä vaiheessa, kun kokoelmamme käsittävät satoja nimikkeitä, monen ymmärrys loppuu. Vuokraamisen, televisioesitysten ja nettilataamisen nimiin vannovat eivät ole selvästikään ymmärtäneet oman kokoelman merkitystä: paitsi että se sisältää vain ne itselle kaikkein tärkeimmät ja parhaimmat elokuvat, se mahdollistaa myös palaamisen niin vanhojen suosikkien kuin uusinta-arvioinninkin tarvitsevien teosten pariin. Ilman keräilyintoa olisin todennäköisesti hylännyt Citizen Kanen (1941), Rashomonin (1950), Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) ja Taksikuskin (Taxi Driver, 1976) kaltaiset mestariteokset, jotka aukesivat omalla kohdallani vasta useamman katselukerran myötä.

Tähän joukkoon lukeutuu myös David Lynchin kuuluisimpiin elokuviin lukeutuva Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (Blue Velvet, 1986), johon tutustuin ensimmäisen kerran jo videokasettiaikana. Kuten tuohon aikaan oli tapana, elokuva oli leikattu väärään kuvasuhteeseen. Kiinnostava, mutta tuolloin vielä kylmäksi jättänyt Blue Velvet tuli ajankohtaiseksi jälleen dvd:n myötä, jolloin sen sai viimein nähtäväksi oikealla kuvasuhteella. Katselukerta toisensa jälkeen elokuva alkoi avautua yhä paremmin ja tätä nykyä sen pariin on palattava säännöllisin väliajoin. Ainakin toistaiseksi Blue Velvet on itselleni se kaikkein suurin David Lynchin elokuva.

Jeffrey Beaumont (Kyle MacLachlan) palaa kotiin kesken opintojensa isänsä sydänkohtauksen vuoksi. Käytyään tapaamassa isäänsä (Jack Harvey) sairaalassa, Jeffrey löytää pellolta ihmisen korvan ja toimittaa sen poliisiasemalle. Asia alkaa kiinnostaa nuorukaista ja pian hän huomaa ajautuneensa keskelle mysteeriä, joka paljastaa, ettei Lumbertonin idyllinen kaupunki olekaan ulkokuorensa alla sellainen kuin voisi kuvitella.

Elokuvaa voi katsoa monelta kantilta, mutta siitä nauttii myös ilman sen suurempia ajatusleikkejäkin. Lynch on mestari luomaan outoja ja kieroutuneita maailmoja ja tunnelmia, eikä heti ensimmäisillä kuvillaan lumoava Blue Velvet ole poikkeus. Angelo Badalamentin dramaattisen synkkä musiikki ja sinisellä sametilla pohjustetut alkuruudut johdattavat korostetun voimakkailla väreillä kuvattuun esikaupunki-idylliin, jossa valkoisten säleaitojen, huoliteltujen puutarhojen ja siististi katua ylittävien koululaisten elämänmenoa säestää Bobby Vintonin esittämä tunnelmallinen tunnuskappale. Tunnelma rikkoutuu äkisti miehen saadessa sydänkohtauksen: ääniraita rikkoutuu kameran tunkeutuessa ruohomaton alle, kovakuoriaisten ja muurahaisten maailmaan. Matka John Fordin, Frank Capran ja Douglas Sirkin kuvaamien lähiöidyllien pimeälle puolelle voi alkaa.

Blue Velvet on vahva kokonaisuus. Lynchin käsikirjoittama tarina on suoraviivainen ja helposti lähestyttävä, eikä mukaan ole tällä kertaa liitetty ohjaajalle tyypillisiä unijaksoja tai muita outouksia. Lynchin kanssa ensimmäistä kertaa yhteistyötä tehneen Badalamentin musiikki ja erinomaiset kappalevalinnat luovat outoa, painostavaa tunnelmaa, jota Frederick Elmesin kuvaus rohkeine valaisuratkaisuineen entisestään korostaa. Kaunistelematon väkivalta, kierot ihmissuhdekuviot ja erinomaiset näyttelijät viimeistelevät loistavan kokonaisuuden.

Kyle MacLachlanin Jeffrey ja Laura Dernin Sandy ovat pääosissa rikosvyyhtiä ratkaisevina nuorina, mutta estradin valloittaa pitkän linjan veteraani Dennis Hopper, jonka esittämä Frank Booth on paitsi tämän elokuvan mieleenpainuvin hahmo, kenties koko Lynchin uran kiinnostavin luomus. Isabella Rossellinin esittämää yökerholaulajatarta Dorothya tiukasti otteessaan pitävä Frank on psykopaatti ja törkimys, joka tekee ihmisille aivan mitä haluaa. Hopperin raivoaminen on paikka paikoin vaarassa lipsahtaa koomisuuden puolelle, vaikka näin ei varmastikaan ole ollut tarkoitus. Pienemmistä rooleista huomattavin on Dean Stockwellilla, jonka esittämä Ben on kaikessa outoudessaan Frankin täydellinen sielunkumppani.

Elokuva herätti ilmestyessään sekä ihastusta että inhoa. Lynch oli ehdolla parhaan ohjauksen Oscar-palkintoon, mutta hävisi sen Oliver Stonelle (Platoon – nuoret sotilaat / Platoon, 1986). Elokuvan suosio tuntuu vuosien saatossa vain kasvaneen, joskin monet Lynchin elokuviin myöhemmin ihastuneet katsojat tuntuvat vierastavan Blue Velvetiä sen suoraviivaisuuden ja tavallisuuden vuoksi. Tämä on mielestäni turhaa, sillä yhtä vahvaa ja vaikuttavaa kuvausta amerikkalaisen idyllin rappeutumasta ei ole vielä tehty.

BLUE VELVET, 1986 Yhdysvallat

Tuotanto: DEG / De Laurentiis Entertainment Group Tuottaja: Richard A. Roth Ohjaus: David Lynch Käsikirjoitus: David Lynch Kuvaus: Frederick Elmes Lavastus: Patricia Norris, Edward ”Tantar” LeViseur Leikkaus: Duwayne Dunham Maskeeraus: Jeff Goodwin, Dean Jones, Barbara Page Musiikki: Angelo Badalamenti Puvustus: Ronald Leamon Äänitys: Frank Eulner

Näyttelijät: Kyle MacLachlan (Jeffrey Beaumont), Laura Dern (Sandy Williams), Isabella Rossellini (Dorothy Vallens), Dennis Hopper (Frank Booth), Hope Lange (rva Williams), George Dickerson (hra Williams, poliisi), Dean Stockwell (Ben), Brad Dourif (Raymond), Jack Nance (Paul), Angelo Badalamenti (pianisti)