Blue Velvet - ja sinisempi oli yö

Meitä elokuvakeräilijöitä pidetään usein hieman erikoisina ja etenkin siinä vaiheessa, kun kokoelmamme käsittävät satoja nimikkeitä, monen ymmärrys loppuu. Vuokraamisen, televisioesitysten ja nettilataamisen nimiin vannovat eivät ole selvästikään ymmärtäneet oman kokoelman merkitystä: paitsi että se sisältää vain ne itselle kaikkein tärkeimmät ja parhaimmat elokuvat, se mahdollistaa myös palaamisen niin vanhojen suosikkien kuin uusinta-arvioinninkin tarvitsevien teosten pariin. Ilman keräilyintoa olisin todennäköisesti hylännyt Citizen Kanen (1941), Rashomonin (1950), Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) ja Taksikuskin (Taxi Driver, 1976) kaltaiset mestariteokset, jotka aukesivat omalla kohdallani vasta useamman katselukerran myötä.

Tähän joukkoon lukeutuu myös David Lynchin kuuluisimpiin elokuviin lukeutuva Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (Blue Velvet, 1986), johon tutustuin ensimmäisen kerran jo videokasettiaikana. Kuten tuohon aikaan oli tapana, elokuva oli leikattu väärään kuvasuhteeseen. Kiinnostava, mutta tuolloin vielä kylmäksi jättänyt Blue Velvet tuli ajankohtaiseksi jälleen dvd:n myötä, jolloin sen sai viimein nähtäväksi oikealla kuvasuhteella. Katselukerta toisensa jälkeen elokuva alkoi avautua yhä paremmin ja tätä nykyä sen pariin on palattava säännöllisin väliajoin. Ainakin toistaiseksi Blue Velvet on itselleni se kaikkein suurin David Lynchin elokuva.

Jeffrey Beaumont (Kyle MacLachlan) palaa kotiin kesken opintojensa isänsä sydänkohtauksen vuoksi. Käytyään tapaamassa isäänsä (Jack Harvey) sairaalassa, Jeffrey löytää pellolta ihmisen korvan ja toimittaa sen poliisiasemalle. Asia alkaa kiinnostaa nuorukaista ja pian hän huomaa ajautuneensa keskelle mysteeriä, joka paljastaa, ettei Lumbertonin idyllinen kaupunki olekaan ulkokuorensa alla sellainen kuin voisi kuvitella.

Elokuvaa voi katsoa monelta kantilta, mutta siitä nauttii myös ilman sen suurempia ajatusleikkejäkin. Lynch on mestari luomaan outoja ja kieroutuneita maailmoja ja tunnelmia, eikä heti ensimmäisillä kuvillaan lumoava Blue Velvet ole poikkeus. Angelo Badalamentin dramaattisen synkkä musiikki ja sinisellä sametilla pohjustetut alkuruudut johdattavat korostetun voimakkailla väreillä kuvattuun esikaupunki-idylliin, jossa valkoisten säleaitojen, huoliteltujen puutarhojen ja siististi katua ylittävien koululaisten elämänmenoa säestää Bobby Vintonin esittämä tunnelmallinen tunnuskappale. Tunnelma rikkoutuu äkisti miehen saadessa sydänkohtauksen: ääniraita rikkoutuu kameran tunkeutuessa ruohomaton alle, kovakuoriaisten ja muurahaisten maailmaan. Matka John Fordin, Frank Capran ja Douglas Sirkin kuvaamien lähiöidyllien pimeälle puolelle voi alkaa.

Blue Velvet on vahva kokonaisuus. Lynchin käsikirjoittama tarina on suoraviivainen ja helposti lähestyttävä, eikä mukaan ole tällä kertaa liitetty ohjaajalle tyypillisiä unijaksoja tai muita outouksia. Lynchin kanssa ensimmäistä kertaa yhteistyötä tehneen Badalamentin musiikki ja erinomaiset kappalevalinnat luovat outoa, painostavaa tunnelmaa, jota Frederick Elmesin kuvaus rohkeine valaisuratkaisuineen entisestään korostaa. Kaunistelematon väkivalta, kierot ihmissuhdekuviot ja erinomaiset näyttelijät viimeistelevät loistavan kokonaisuuden.

Kyle MacLachlanin Jeffrey ja Laura Dernin Sandy ovat pääosissa rikosvyyhtiä ratkaisevina nuorina, mutta estradin valloittaa pitkän linjan veteraani Dennis Hopper, jonka esittämä Frank Booth on paitsi tämän elokuvan mieleenpainuvin hahmo, kenties koko Lynchin uran kiinnostavin luomus. Isabella Rossellinin esittämää yökerholaulajatarta Dorothya tiukasti otteessaan pitävä Frank on psykopaatti ja törkimys, joka tekee ihmisille aivan mitä haluaa. Hopperin raivoaminen on paikka paikoin vaarassa lipsahtaa koomisuuden puolelle, vaikka näin ei varmastikaan ole ollut tarkoitus. Pienemmistä rooleista huomattavin on Dean Stockwellilla, jonka esittämä Ben on kaikessa outoudessaan Frankin täydellinen sielunkumppani.

Elokuva herätti ilmestyessään sekä ihastusta että inhoa. Lynch oli ehdolla parhaan ohjauksen Oscar-palkintoon, mutta hävisi sen Oliver Stonelle (Platoon – nuoret sotilaat / Platoon, 1986). Elokuvan suosio tuntuu vuosien saatossa vain kasvaneen, joskin monet Lynchin elokuviin myöhemmin ihastuneet katsojat tuntuvat vierastavan Blue Velvetiä sen suoraviivaisuuden ja tavallisuuden vuoksi. Tämä on mielestäni turhaa, sillä yhtä vahvaa ja vaikuttavaa kuvausta amerikkalaisen idyllin rappeutumasta ei ole vielä tehty.

BLUE VELVET, 1986 Yhdysvallat

Tuotanto: DEG / De Laurentiis Entertainment Group Tuottaja: Richard A. Roth Ohjaus: David Lynch Käsikirjoitus: David Lynch Kuvaus: Frederick Elmes Lavastus: Patricia Norris, Edward ”Tantar” LeViseur Leikkaus: Duwayne Dunham Maskeeraus: Jeff Goodwin, Dean Jones, Barbara Page Musiikki: Angelo Badalamenti Puvustus: Ronald Leamon Äänitys: Frank Eulner

Näyttelijät: Kyle MacLachlan (Jeffrey Beaumont), Laura Dern (Sandy Williams), Isabella Rossellini (Dorothy Vallens), Dennis Hopper (Frank Booth), Hope Lange (rva Williams), George Dickerson (hra Williams, poliisi), Dean Stockwell (Ben), Brad Dourif (Raymond), Jack Nance (Paul), Angelo Badalamenti (pianisti)