L'Atalante

29-vuotiaana tuberkuloosiin kuolleen Jean Vigon elokuvaura hakee traagisuudessaan vertaistaan – lähimmäksi häntä pääsee suomalainen Nyrki Tapiovaara, joka kaatui talvisodassa ainoastaan 28-vuotiaana. Molemmat olivat kuollessaan nuoria, nopeasti menestyneitä ohjaajia, joilla olisi ollut varmasti elokuvataiteelle paljon annettavaa. Tapiovaaran ura jäi viiden elokuvan mittaiseksi, Vigo ehti luoda yhden teoksen vähemmän. Siitä huolimatta molempia pidetään mestareina ja onpa Vigon mukaan nimetty ranskalaisohjaajille luovutettava palkintokin, Prix Jean Vigo.

Itse en ole onnistunut Vigon suuruutta täysin käsittämään. Vuonna 1934 valmistunut L’Atalante on eittämättä mestariteos, mutta muut Vigon elokuvat eivät mielestäni nouse samalle tasolle – ei edes paljon kehuttu Nolla käytöksessä (Zéro de conduite, 1933), vaikka mielenkiintoinen teos kieltämättä kyseessä onkin. Uskon tosin olevani melko yksin mielipiteeni kanssa, joten jokaisen kannattaa ottaa asiasta itse selvää ja mistäpä se olisi helpointa aloittaa kuin miehen joutsenlaulusta, L’Atalantesta.

L’Atalante alkaa kahden nuoren, Jeanin (Jean Dasté) ja Julietten (Dita Parlo) häistä. Kuherruskuukautta tai mitään merkittävää häämatkaa ei nuoripari ehdi kuitenkaan viettää, sillä miehen työ jokiproomulla jatkuu heti juhlien loputtua. Rakastavaisten lisäksi proomulla matkustavat nuori laivapoika (Louis Lèvebre) sekä omaperäinen, romua keräävä ja kissoja rakastava merikarhu Jules (Michel Simon).

Elämä ahtaalla proomulla ei tarjoa luksusta, mutta kun parhaansa yrittää, niin sopukin saadaan syntymään. Arki astuu kuvaan kuitenkin varsin nopeasti ja vähitellen Jeanin ja Julietten välille tulee erimielisyyksiä: tyttö haluaisi päästä nauttimaan Pariisin iloista, kun Jean puolestaan haluaisi ottaa rauhallisemmin. Pian tapahtuu väärinkäsitys, joka on suistaa molempien elämän raiteiltaan.

L’Atalante on elokuva, jota on vaivaton lähestyä ja johon on helppo tutustua, mutta sen tunteminen on yllättävän vaikeaa – aivan kuin se avaisi salaisuuttaan vähitellen, kerta kerralta hivenen enemmän. Konstailemattomasti ja liioittelemattoman tarkasti luotu kertomus menneestä maailmasta ja kadonneesta elämäntyylistä on sen verran magneettinen kokonaisuus, että sen pariin on palattava tietyin väliajoin. L’Atalante on kannuksensa ansainnut.

Katsojan huomio kiinnittyy ensimmäiseksi elokuvan luonnollisuuteen ja todenmukaisuuteen. L’Atalante kuvattiin aidossa miljöössä, joten siihen saatiin tarttumaan niin vanhan ranskalaisen maaseudun kiireettömyys kuin Pariisin karu ja ruuhkainen maailmakin keskellä kovinta pulakautta. Myös elämä jokiproomulla on onnistuttu tallettamaan ihailtavasti ja se osoittautuu juuri niin askeettiseksi ja vaikeaksi kuin mitä kuvitella saattaa. Yksinkertaisesta ja niukasta ulkoasustaan huolimatta L’Atalante on kaunis kokonaisuus, mutta ei perinteisillä tehokeinoilla esitettynä: siinä ei ole koristeltuja kuvia, ei kauniita ihmisiä maskeerattuine kasvoineen ja pehmeine lähikuvineen, ei heleää ja romanttista musiikkia. Näin jäljelle jää vain aito, luonnollinen ja tyylittelemätön tunnelma.

Tarinaltaan L’Atalante on varsin perinteisiä kaavoja noudattava rakkauselokuva. Rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen vaikeaa, sen Jean ja Juliettekin tulevat huomaamaan yrittäessään tarrautua elämän pieniin ilon aiheisiin arjen keskellä. Pelkkä traditionaalinen romanttisuus muuttuu ennakkoluulottoman peittelemättömäksi himoksi kuuluisassa kaipauskohtauksessa, jossa molemmat haaveilevat tahollaan toisen läsnäolosta ja kosketuksesta. Loppuhuipentuma on kaikessa lyhykäisyydessäänkin erittäin toimiva.

Vaikka elokuvassa ei ole kuin kolme keskeistä hahmoa, on niiden luonnosteluun käytetty selvästi aikaa, niin aidoilta ja todenmukaisilta ne tuntuvat. Pääosanäyttelijöiden hienoista roolisuorituksista huolimatta parhaiten mieleen jää persoonallinen Jules. Omassa sekaisessa hytissään asusteleva, menneisyyttä mukanaan raahaava merimies on sympaattinen ja suuri sydämeltään. Simon eläytyy rooliinsa täydellisesti ja luo kenties jopa parhaan roolinsa. Laivapoikaa esittävä Louis Lèvebre jää ydinkolmikon keskeisen aseman vuoksi taustalle, mutta valittamista ei ole hänenkään suorituksessaan.

Elokuvahistorian suuren pienen elokuvan, Jean Vigon L’Atalanten suuruutta ei tänä päivänä kiistä kukaan, mutta kuten arvata saattaa, ilmestysvuonna tilanne oli aivan toinen. Se ei saanut osakseen kovinkaan kaksista vastaanottoa ja niinpä rahoittajat leikkelivät sitä oman mielensä mukaan saadakseen siitä taloudellisesti kannattavamman. Vigon versio sai tehdä tilaa uusille näkymille ja niinpä L’Atalantea on alkuperäisessä muodossaan tuskin enää olemassakaan.

L'ATALANTE, 1934 Ranska

Tuotanto: Gaumont Tuottaja: Jacques-Louis Nounez Ohjaus: Jean Vigo Käsikirjoitus: Jean Guinée, Albert Riéra, Jean Vigo Kuvaus: Jean-Paul Alphen, Louis Berger, Boris Kaufman Lavastus: Francis Jourdain Leikkaus: Louis Chavance Maskeeraus: Acho Chakatouny Musiikki: Maurice Jaubert Äänitys: Lucien Baujard, Marcel Royné

Näyttelijät: Jean Dasté (Jean), Dita Parlo (Juliette), Michel Simon (Jules), Louis Lefebre (laivapoika), Gilles Magaritis (kulkukauppias), Fanny Clar (Julietten äiti), Maurice Gilles (konttoripäällikkö), Raphaël Diligent (Raspoutine)