Citizen Kane

 "If the headline is big enough, it makes the news big enough.”

Orson Wellesin esikoiselokuva, vuonna 1941 valmistunut Citizen Kane (tunnetaan myös nimillä Himo sekä Kansalainen Kane) on eittämättä yksi elokuvahistorian kiistellyimmistä teoksista. Elokuvan kannattajille se on kiehtova mestariteos, josta löytyy jokaisella katselukerralla jotain uutta ihasteltavaa. Vastustajien mielestä Kane puolestaan on ylipitkä ja kuolettavan tylsä kaksituntinen, jonka ylivertaisuus kriitikoiden silmissä johtuu ainoastaan heidän kyvyttömyydestään tarkastella Wellesin teosta varauksettomasti. Joka tapauksessa Citizen Kane on ollut ahkera tutkimuksen kohde, sillä siitä on kirjoitettu väitöskirjoja, tutkielmia ja sen tekemisestä on filmattu elokuvakin,  RKO 281 - Tapaus Citizen Kane (RKO 281, 1999).

Welles oli ainoastaan kaksikymmentäneljävuotias saapuessaan Hollywoodiin vuonna 1939. Nuoresta iästään huolimatta hänellä oli takanaan laadukas ura niin teatterin kuin radionkin parissa. Elokuvien pariin hänet houkutteli RKO-elokuvayhtiö, joka antoi ihmelapsena pidetylle Wellesille ainutlaatuisen sopimuksen, jollaista ei tarjottu edes alan suurimmille nimille. Se sisälsi kaksi elokuvaa, joiden tekemiseen Welles sai täysin vapaat kädet aina käsikirjoituksesta lopulliseen leikkaukseen ja vieläpä siten, ettei studiolla ollut minkäänlaisia oikeuksia puuttua ohjaajan tekemisiin, mikäli tämä vain pysyi elokuville laadittujen budjettien puitteissa.

Ensimmäiset elokuvahankkeet jäivät toteutumatta ja hetken aikaa näytti siltä, että Wellesin ura elokuvamaailmassa jäisi vain tyhjäksi lupaukseksi. Kun hän viimein päätti tehdä esikoisteoksenaan fiktiivisen elokuvan amerikkalaisesta suurmiehestä, jonka elämän hän näyttäisi loiston päivistä tuhoon ja unohdukseen, alkoivat pyörät pyöriä. Vaihtoehtoina olivat ensin niin Howard Hughes kuin Walt Disneykin, mutta lopulta päädyttiin lehtikuningas William Randolph Hearstiin, jonka elämää Citizen Kane paikoittain mukailee häpeämättömän selkeästi.

Charles Foster Kane, maailman tunnetuimpiin henkilöihin lukeutuva lehtimoguli ja eräs rikkaimmista koskaan eläneistä ihmisistä kuolee yksinäisenä ylellisessä Xanadu-palatsissaan. Kanen kuolinvuoteella lausuma “Rosebud” herättää reporttereiden mielenkiinnon, sillä he ovat varmoja, että tämän avulla he voivat selvittää millainen ihminen Kane pohjimmiltaan oli. He haastattelevat Kanen läheisimpiä tuttavia, työntekijöitä, vaimoa – kaikkia, jotka tunsivat hänet.

Citizen Kane on toteutukseltaan elokuvahistorian aatelia ja sitä pidetään D.W. Griffithin Kansakunnan synnyn (The Birth of a Nation, 1915) ohella eniten elokuvan tekoon vaikuttaneena teoksena. Kane on edelleenkin elinvoimainen ja moderni, eikä sen tehoa ole vuosikymmenet pystyneet häivyttämään millään muotoa, pikemminkin päinvastoin. Wellesin työryhmä koostui sekä alan rautaisista ammattilaisista (tekninen toteutus), että elokuvan suhteen noviiseista (näyttelijät, ohjaaja itse). Yhdessä he muodostivat tiiviin ryhmän, jossa ei ole heikkouksia ja jossa jokainen osa-alue tukee toistaan täydellisesti. Hollywoodin suurimpiin kuvaajiin lukeutuneen Gregg Tolandin kameratyöskentely erikoisine kuvakulmineen ja syvätarkkoine kuvineen on edelleenkin vaikuttavaa katsottavaa, lavastusryhmän sekä erikoistehostehenkilöiden saavutukset taiturimaisia ja kaiken yläpuolella soi Bernard Herrmannin musiikki täyteläisenä ja elokuvan tapahtumia tarkasti mukailevana. Toisin kuin jotkut luulevat, ei Wellesin ryhmä suinkaan keksinyt kaikkia elokuvan hienouksia itse, vaan yhdisteli kaikkia elokuvataiteen ilmaisumuotoja sulauttaen ne saumattomasti toisiinsa, aivan kuin Griffith vuosikymmeniä aiemmin.

Elokuvan sydän on Herman J. Mankiewiczin ja Wellesin yhdessä kehittelemä käsikirjoitus, jonka keskipisteenä on luonnollisesti Charles Foster Kane. Hänen elämää ja tekoja tarkastellaan palapelimäisen, haastatteluista ja takaumista koostuvan kokonaisuuden kautta. Käsikirjoitus kantaa tarinan vakaasti alusta loppuun saakka, eikä se sorru itsestäänselvyyksiin tai selittelyihin, vaan antaa myös katsojalle tilaa ja aikaa mielipiteidensä ja ajatustensa muodostamiseen. Se riisuu päähenkilöltään kaiken yli-ihmisyyden osoittaen – monista suurmieselokuvista poiketen – että kaiken ylellisyyden keskellä myös Kane on inhimillinen henkilö, jonka elämä ei ole niin hienoa kuin voisi äkkiseltään luulla. Kanen hahmoa voikin verrata kiinnostavuudessaan toiseen suurmieheen, Sergei Eisensteinin Iivana Julmaan (Ivan Groznyj, 1944 & 1946).

Kane on ristiriitaisuuksien mies ja kenties juuri siksi äärimmäisen kiehtova henkilö. Pintapuolisesti hänellä on kaikkea (rahaa, valtaa, ylellinen elämä), mutta tosiasiassa häneltä puuttuvat juuri ne asiat, joita hän eniten haluaisi (ystävät, rakkaus). Hän haluaa olla humaani, kansan rivejä koskettava lehtimies, mutta rikkoo systemaattisesti periaatteitaan ja etäytyy todellisesta maailmasta päivä päivältä. Kane yrittää täyttää sisäistä aukkoaan ostamalla linnaansa arvokkaita näyte-esineitä, huomaamatta, ettei niitä ole kukaan ihailemassa. Kokonaisuudessaan Kanen elämä on kuin palapeli, josta puuttuu se ratkaiseva pala. Rahalla ei voi ostaa onnea, sen Kanekin tietää, mutta ymmärtää vasta kun on liian myöhäistä.

Näyttelijätyöskentely on loistavaa. Welles on mahtavassa vireessä ja tekee tuhoon ajautuvasta lehtikeisarista käsin käsin kosketeltavan todellisen. Sivuosanesittäjistä eniten rooliaikaa saavat Joseph Cotten sekä Everett Sloane Kanen entisinä ystävinä, kuin myös Dorothy Comingore Kanen toisena vaimona. Heistä jokainen saa runsaasti esilläoloaikaa ja he käyttävät sen hienosti hyväkseen, eikä kukaan heistä jää Wellesin roolihahmon varjoon. Itse nostan esille vielä Agnes Mooreheadin, jonka tulkinta Kanen äidistä on kaikessa lyhykäisyydessäänkin mieleenpainuva.

Citizen Kane ei vahvuuksistaan huolimatta menestynyt toivotulla tavalla. Vaikka se oli ehdolla yhdeksään Oscar-palkintoon, sai se patsaan ainoastaan parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Suuri syyllinen elokuvan menestymättömyyteen oli Hearst, joka raivostui siitä niin, että mustamaalasi ja boikotoi elokuvaa kaikin tavoin yrittäen samalla tuhota myös Wellesin. Tilanne rauhoittui hieman vasta sen jälkeen, kun ohjaaja oli esittänyt Hearstille julkisen anteeksipyyntönsä. Elokuvan arvostus ei nostanut päätään välittömästi, vaan kuten monen muunkin nyttemmin klassikoksi julistetun elokuvan kohdalla, pelastajaksi nousi televisio, joka piti Citizen Kanen ihmisten mielissä. 1950-luvulla ranskalaiset elokuvantekijät kohottivat sen elokuvahistorian taideteosten joukkoon. Kun Kane nousi ensimmäisen kerran Sight & Soundin listoille vuonna 1962, otti se välittömästi haltuunsa paalupaikan luopuen siitä vasta vuoden 2012 äänestyksessä. American Film Institute puolestaan valitsi Citizen Kanen parhaaksi koskaan tehdyksi amerikkalaiseksi elokuvaksi vuonna 1998.

CITIZEN KANE, 1941 Yhdysvallat
Tuotanto: RKO Radio Pictures Tuottaja: John Houseman Ohjaus: Orson Welles Käsikirjoitus: Herman J. Mankiewicz, Orson Welles, John Houseman Kuvaus: Gregg Toland Lavastus: Van Nest Polglase, Perry Ferguson Leikkaus: Robert Wise, Mark Robson Musiikki: Bernard Herrmann Puvustus: Edward Stevenson Tehosteet: Vernon L. Walker Äänitys: Bailey Fesler, James G. Stewart
Näyttelijät: Orson Welles (Charles Foster Kane), Joseph Cotten (Jedediah Leland), Everett Sloane (Bernstein), Dorothy Comingore (Susan Alexander Kane), Ray Collins (James W. Gettys), William Alland (Jerry Thompson), Agnes Moorehead (Mary Kane), Ruth Warrick (Emily Norton Kane), George Coulouris (Walter Parks Thatcher), Harry Shannon (Jim Kane)

Oliver Twist

Charles Dickensin vuonna 1838 kirjoittamasta kaunokirjallisuuden klassikosta, Oliver Twististä, on vuosien saatossa tehty kolmisenkymmentä elokuvaa ja tv-tuotantoa. Vaikka monet niistä ovatkin kunnianhimoisia ja tyylikkäitä ja vaikka niitä on ollut tekemässä monet aikakausiensa suurista nimistä, on aiheen arvostetuin ja kehutuin näkemys jo yli 60 vuoden ikäinen. Kotimaassaan Englannissa vuonna 1949 parhaana kotimaisena elokuvana palkittu Oliver Twist (1948) lukeutuu edelleen suurten Dickens-filmatisointien joukkoon.

Leikkaajana äänielokuvien alkuvuosina uransa aloittanut ja toisen maailmansodan jälkeen ohjaajana kuuluisuuteen noussut David Lean muistetaan ensisijaisesti suurelokuvistaan Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai, 1957), Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia, 1962) sekä Tohtori Živago (Doctor Zhivago, 1965). Leanin spektaakkelit ovat hallinneet hänen uraansa jopa siinä määrin, että Englannissa heti sodan jälkeen tehdyt elokuvat ovat usein jääneet niiden varjoon. Täysin aiheetta, kuten Oliver Twististä voi todeta.

Leanin kuudentena ohjaustyönä valmistunut Oliver Twist kertoo samannimisestä pojasta, joka viettää elämänsä ensimmäiset vuodet orpokodissa. Pian yhdeksänvuotissyntymäpäiviensä jälkeen hänet myydään ruumisarkkutehtailijan apupojaksi. Uudessa kodissa ilmenee kuitenkin varsin pian ongelmia ja Oliver (John Howard Davies) karkaa Lontooseen. Hän ajautuu kaltevalle pinnalle, taskuvarkaiden joukkoon, jota johtaa vastenmielinen kieroilija Fagin (Alec Guinness).

Dickensin klassikko on sisällöltään niin moneen kertaan väännetty ja pureskeltu, että tarinan tai sen kertomisen tahoilla ei ole enää juuri uutta tarjottavaa. Alle kaksituntisena Leanin versio toimii napakasti, joskin nykyelokuvan tarkkoihin ihmiskuvauksiin ja hahmojen pohjustuksiin tottuneille vauhti saattaa olla liiankin hurjaa – aivan kaikkien hahmojen psykologisiin hahmotuksiin kun ei ole ollut aikaa syventyä. Lean luo tunnelmaa ensiluokkaisesti ja loppuhuipennus on aidosti koskettava, mihinkään yli-innokkaaseen sentimentaalisuuteen ei kuitenkaan ole sorruttu.

Leanin varhaiset brittielokuvat ovat tyylillisesti kiehtovia. Jo edellinen Dickens-filmatisointi Suuret toiveet (Great Expectations, 1946) oli visuaalisesti täysi napakymppi ja samaa rataa jatkaa myös Oliver Twist. Guy Greenin mustavalkokuvaus on kerta kaikkiaan uskomatonta ja Oliver Twist onkin täydellistä valojen ja varjojen vuoropuhelua. Valaistusta käytetään taidokkaasti hyväksi myös Oliverin elämän käänteiden kuvaamisessa: mitä paremmaksi pojan elämä muuttuu, sitä valoisammaksi muuttuu muuten kovin synkissä tunnelmissa seilaava elokuva. Toinen seikka, joka on nostettava esiin, on ensiluokkainen lavastus (John Bryan). Varsin useissa elokuvissa epätodelliseksi luotu viktoriaaninen Lontoo on tällä kertaa muutakin kuin mitätön pahvista ja lastulevystä rakennettu kulissi: sen tummanpuhuva alamaailma likaisine katuineen, meluisine kapakoineen ja kylmänkosteine asuntoineen on käsinkosketeltavan todellinen.

Elokuvan suurin tähti on Faginia tulkitseva Alec Guinness. Hän kantaa taskuvarasliigan kieron johtajan viittaa tyylikkäästi ja Fagin onkin yksi hänen laadukkaan uransa mieleenpainuvimmista roolisuorituksista. Huono ei ole myöskään hänen vastanäyttelijänsä, Oliveria näyttelevä John Howard Davies, jolla ei ole kuitenkaan eväitä nousta kuuluisan näyttelijäkumppaninsa rinnalle. Tämä ei ole tosin nuorukaisen vika, sillä harva vanhempikaan brittinäyttelijä olisi tuohon pystynyt, saati sitten Daviesin kaltainen debytantti. Sivuosissa esiintyvät Robert Newton (Bill Sikes), Kay Walsh (Nancy) sekä Henry Stephenson (hra Brownlow) ovat ensiluokkaisia hekin.

Oliver Twist on upea elokuva ja se menestyikin maailmalla hienosti, joskaan aivan kaikki tahot eivät ottaneet sitä avosylin vastaan. Toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen ilmapiiri oli sen verran kuohuva, että Israel ja Egypti kielsivät elokuvan kokonaan: ensin mainittu syytti sitä antisemitistiseksi, kun taas jälkimmäisen mielestä Faginin hahmo oli liian sympaattiseksi rakennettu. Yhdysvalloissa elokuvan julkaisu viivästyi kolme vuotta, sillä maan juutalaisjärjestöt syyttivät Guinnessin esittämää Faginia antisemitistiseksi.

OLIVER TWIST, 1948 Iso-Britannia
Tuotanto: Cineguild Tuottaja: Ronald Neame Ohjaus: David Lean Käsikirjoitus: David Lean, Stanley Haynes (Charles Dickensin romaanista) Kuvaus: Guy Green Lavastus: John Bryan Leikkaus: Jack Harris Maskeeraus: Stuart Freeborne Musiikki: Arnold Bax Puvustus: Margaret Furse Äänitys: Stanley Lambourne, Gordon K. McCallum
Näyttelijät: John Howard Davies (Oliver Twist), Alec Guinness (Fagin), Robert Newton (Bill Sikes), Kay Walsh (Nancy), Henry Stephenson (hra Brownlow), Francis L. Sullivan (hra Bumble), Anthony Newley (Artful Dodger), Mary Clare (rva Corney), Ralph Truman (Monks), Josephine Stuart (Oliverin äiti)

Vain enkeleillä on siivet

Howard Hawks tuntuu olleen niitä harvoja elokuvantekijöitä, joille elokuvien teko oli vaivatonta aina – ei liene sellaista aihetta, josta Hawks ei olisi saanut puserrettua kokoon viihdyttävää ja toimivaa teosta. Tekijänä hän oli huomattava myös senkin vuoksi, että Hawksin elokuvat eivät ole kärsineet vuosikymmenien saatossa juuri lainkaan inflaatiota, vaan ovat nykypäivän standardienkin mukaan varsin moderneja - tosin Hawksin viimeinen ohjaustyö, John Waynen tähdittämä Rio Lobo (1970) on ainakin omasta mielestäni aika väsynyt tekele.

Vuonna 1939 valmistuneesta Vain enkeleillä on siivet (Only Angels Have Wings) –klassikosta on sen sijaan väsymys kaukana. Se on tarina Andeilla työtään tekevistä postilentäjistä, jotka työskentelevät paitsi kuolemanpelon, myös taloudellisten vaikeuksien puristuksessa. Tätä kovanahkaisten miesten ryhmää saapuu ensiksi sekoittamaan kaunis nainen (Jean Arthur) ja vähän myöhemmin väärällä henkilöllisyydellä esiintyvä lentäjä (Richard Barthelmess), jonka vähemmän kunniakkaasta menneisyydestä löytyy lentäjäseuruetta hiertäviä tapahtumia.

Hawks rakasti itsekin lentämistä ja se onkin nähtävissä kaikkialla. Lentokohtaukset ovat realistisesti toteutettuja ja lentäjien elämä muutenkin uskottavasti esitettyä. Hawksin omaan tarinaan pohjautuvan elokuvan käsikirjoituksesta vastaa käsikirjoittajaveteraani Jules Furthman, joka työskenteli Hawksin lisäksi läheisesti myös Josef von Sternbergin kanssa. Valittamista ei löydy tarinankaan osalta: se etenee kahden tunnin kestostaan ja pieneen tilaan rajatusta toiminta-alastaan huolimatta sujuvasti, hahmoille annetaan tarpeeksi tilaa ja aikaa kehittyä ja dialogi on kauttaaltaan ensiluokkaista, kuten Hawksin elokuvissa yleensäkin. Valittamista ei ole teknisellä puolellakaan, vaan varsinkin kuvaus ja lavastus ovat ensiluokkaisia.

Vain enkeleillä on siivet on kertomus vastuusta, periksiantamattomuudesta ja ystävyydestä. Se on kuvaus yhteisöstä, joka tietää työnsä vaarat, mutta on valmis siitä huolimatta tekemään parhaansa. Kenelläkään ei ole erityissijaa, vaan kaikki ovat samalla viivalla pois lukien kapteeni Geoff Carter (Cary Grant), joka tarttuu ohjaksiin silloin, kun kenestäkään muusta ei siihen enää ole. Edes kuolleita ei nosteta jalustalle, vaan heidän poismenonsa jälkeen uusi mies kiinnitetään tehtävään ja elämä jatkuu. Henkilön arvostus on mitattavissa vain ja ainoastaan hänen tekojensa kautta.

Tällaisessa ryhmässä, jossa jokaisen on puhallettava tiukasti yhteen hiileen, on yksikin virhearvio kohtalokas. Niinpä harmoninen yhteisö kokee pahan särön, kun Barthelmessin esittämä lentäjä saapuu paikalle – varsinkin, kun kapteeni Carter päättää vielä antaa miehelle mahdollisuuden todistaa pätevyytensä. Lopulta Barthelmessin on kohdattava menneisyyden painolasti ja tehtävä valintansa sen mukaan. Elokuvan opetuksena voisi tämän vuoksi pitää sitä, että jokainen ihminen ansaitsee myös toisen mahdollisuuden.

Vain enkeleillä on siivet on erinomaisesti roolitettu elokuva. Viidessä Hawks-elokuvassa esiintynyt Grant tekee tapojensa mukaan laatutyötä, eikä hänen jämeräotteisessa kapteeni Carterissaan ole rahtuakaan epäuskottavuutta. Grantin vastanäyttelijänä toimiva, Frank Capran elokuvissa läpimurtonsa tehnyt Jean Arthur on niin ikään onnistunut valinta rooliinsa – Arthur saa tilaa näytellä eikä hänen tarvitse vain tyytyä olemaan kauniina koristeena. Rita Hayworth, jonka kuuluisuuden päivät olivat vasta edessäpäin, olisi sen sijaan tarvinnut hieman enemmän esilläoloa, nyt hän jää hieman statistiksi. Aina luotettava Thomas Mitchell ikääntyvänä lentäjänä jää myös elokuvan nähneen mieleen.

Omaksi suosikikseni kohoaa kuitenkin mykkäelokuvien jälkeen huipulta pudonnut Barthelmess. Barthelmess, joka mykkäkaudella teki lukuisia koskettavia draamarooleja, on tässä tapauksessa vanhojen roolihahmojensa vastakohta: hieman luihunomainen ja arka, menneisyyttään peittelevä lentäjä. Taitavana näyttelijänä Barthelmess suoriutuu osastaan kuitenkin leikitellen ja osoittaa, että ilman sopimuserimielisyyksiä hänellä olisi ollut paljonkin sanottavaa äänielokuvan puolella. Vain enkeleillä on siivet jäi tähden viimeisten roolien joukkoon ja Barthelmess vetäytyi lopullisesti elokuvista kolme vuotta myöhemmin.

Vain enkeleillä on siivet on loistavasti yhteen liitettyä draamaa, jossa on tarjolla myös vauhdikkaita lentojaksoja ja hieman romantiikkaakin. Näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia, tarinan kuljetus sulavaa ja Hawksin ohjaus mestarillista. Kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras kuvaus, parhaat erikoistehosteet) kerännyt Vain enkeleillä on siivet on ehdoton klassikkoelokuva.

ONLY ANGELS HAVE WINGS, 1939 Yhdysvallat
Tuotanto: Columbia Pictures Tuottaja: Howard Hawks Ohjaus: Howard Hawks Käsikirjoitus: Jules Furthman (Howard Hawksin tarinasta) Kuvaus: Joseph Walker Lavastus: Lionel Banks Leikkaus: Viola Lawrence Maskeeraus: Robert J. Schiffer Musiikki: Dimitri Tiomkin Puvustus: Robert Kalloch
Näyttelijät: Cary Grant (Geoff Carter), Jean Arthur (Bonnie Lee), Richard Barthelmess (Bat Mac Pherson), Rita Hayworth (Judy Mac Pherson), Thomas Mitchell (Kid Dabb), Allyn Joslyn (Les Peters), Sig Rumann (Dutchy), Victor Kilian (Sparks), John Carroll (Gent Shelton)

Huuliharppukostaja

Kun amerikkalainen lännenelokuva alkoi 1960-luvun alussa käydä kuolinkamppailuaan ja ainoastaan Sam Peckinpahilla tuntui olevan mielenkiintoa ja taitoa pitää sen elon liekkiä yllä, siirtyi valta vanhalle mantereelle, tarkemmin sanoen Italiaan. Alkoi spagettiwesternien aikakausi, jota rikastuttivat monet ohjaajat Sergio Leonesta Sergio Corbucciin, Lucio Fulcista Sergio Sollimaan. Italialainen elokuva oli jälleen keskipisteenä ja vieläpä amerikkalaisten omimmalla lajityypillä.

Eurooppalainen lännenelokuva voi kuulostaa eriskummalliselta, mutta itse asiassa westernejä tehtiin jo mykkäkaudella Saksassa ja Ranskassa. Nämä varhaiset ”eurolänkkärit” eivät kuitenkaan nousseet samalle arvostuksen tasolle kuin 1960-luvun italialaisteokset, jotka toivat uusia tuulahduksia pahoin pölyttyneeseen genreen. Spagettiwesternit olivat amerikkalaisia virkaveljiään huomattavasti väkivaltaisempia, likaisempia ja kaikin puolin todentuntuisempia – todennäköisesti nämä seikat ovat suuri syy siihen, että varsinkin nuorten keskuudessa spagettiwesternit tuntuvat lyövän amerikkalaisten vastaavat maan rakoon.

1960-luvun spagettiwesternien tunnetuimpiin edustajiin lukeutuva, Sergio Leonen ohjaama Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) sijoittuu rautatien rakennusaikaan. Tapahtumapaikkana on Flagstonen kyläpahanen, jonne levittäytyvän rautatien mukana saapuu paitsi mahdollinen vauraus, myös ahneus, pelko ja väkivalta. Sen ilmentymä on rautatiemiljonääri Mortonille työskentelevä murhamies Frank, jonka häikäilemättömyys ja kylmäverisyys vievät väkeä hautausmaalle kaikkialla. Flagstonessa Frankin tielle tulee kuitenkin mutkia, kun kuvankaunis Jill McBain saapuu ottamaan haltuunsa kuolleen miehensä maatilan ja maat. Lisäksi Frankilla on huolia salaperäisen Harmonican taholta, jolla tuntuu olevan halua laittaa kapuloita Frankin suunnitelmiin.

Huuliharppukostaja, alkuperäiseltä nimeltään “Olipa kerran lännessä…” on kaunistelematon kertomus ajasta, jolloin laki ja sivistys olivat vielä vieraita asioita rajaseuduilla, joilla vallitsivat vahvimman ja nopeimman oikeudet. Rajaseudun veristä historiaa on usein esitetty romantisoidusti, mutta Leonen kuolemanoopperassa siitä on riisuttu viimeisetkin armopalat ja iltanuotioiden sankarimyytit. Jäljellä on vain karu ja kaunistelematon maailma, väkivallan valtakunta, jollaisena lännen historiasta intohimoisen kiinnostunut Leone sen koki ja jollaisena hän halusi sen näyttää.

Pistoolein käytävät välienselvittelyt ovat kaikkien lännentarinoiden suola, mutta jostain syystä näitä on elokuvissa nähty erittäin harvoin, eikä silloinkaan kovin mieleen jäävästi. Tässäkin suhteessa Leone oli poikkeus. Itse en ole koskaan lämmennyt Hyvien, pahojen ja rumien (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966) kehutulle lopputaistelulle, mutta Huuliharppukostajan kaksi kuuluisaa ”kaksintaistelua” olen valmis nostamaan elokuvahistorian hienoimpien joukkoon. Ensimmäistä, jossa kolme Frankin revolverisankaria on tullut tappamaan Flagstoneen saapuneen Harmonican, pohjustaa vieläpä suurenmoinen vuoropuhelu:

Harmonica: And Frank?
Man: Frank sent us.
Harmonica: Did you bring a horse for me?
Man: Well… looks like we’re… looks like we’re shy one horse.
Harmonica: You brought two too many.

Suureellinen ja maalauksellinen Huuliharppukostaja on monen taiturimaisen osaajan summa. Leonen lisäksi elokuvaa olivat suunnittelemassa hieman toisenlaisista teoksista muistetut Bernardo Bertolucci ja Dario Argento, jotka jättivät lopullisen käsikirjoituksen tekemisen Leonen ja Sergio Donatin haltuun. Laajasta aiheestaan huolimatta Huuliharppukostaja on tiivis, eikä se rönsyile puoleen tai toiseen. Toimintaa on mukana sopiva määrä eikä se nouse missään vaiheessa itsetarkoitukselliseksi. Hahmot ovat inhimillisiä ja ne saavat tilaa ja aikaa kehittyäkseen. Lavastuksesta ja puvustuksesta huolehtinut Carlo Simi on tehnyt ensiluokkaista työtä ja Tonino Delli Collin huikeista kuvakompositioista olisi John Fordkin ollut ylpeä. Ennio Morriconen musiikki antaa Huuliharppukostajalle sen viimeisen silauksen, eikä unohtaa sovi Mickey Knoxin jo legendaariseksi muodostunutta dialogiakaan.

Roolihahmoja on lukuisia, mutta käsikirjoituksen ja ohjauksen vahvuudesta kertoo se, ettei yksikään niistä jää taka-alalle. Kun puhutaan lännenelokuvien pahuuden ruumiillistumasta, ei voida sivuuttaa Huuliharppukostajan Frankia, sinisilmäistä tappajaa, joka niittaa tunteettomasti niin naiset kuin lapsetkin. Tällaisenaankin Frank jäisi varmasti jokaisen mieleen, mutta korkeuksiin sen nostaa kuitenkin hahmon tulkitsija Henry Fonda, periamerikkalaisia figuureja Abraham Lincolnista Wyatt Earpiin esittänyt näyttelijäsuuruus. Frankin vastapelurina toimii Harmonicaa esittävä Charles Bronson, jäyhä ja hiljainen kostaja, joka tietää milloin tulee vaieta ja milloin toimia. Jason Robards tekee hienon roolityön Cheyennenä, samoin Gabriele Ferzetti jää mieleen ahneena rautatiemiljonääri Mortonina. Naiskauneutta elokuvaan tuo aina ihastuttava Claudia Cardinale, joka lunastaa roolillaan pysyvän sijan western-naisten suurten joukossa Mercedes McCambridgen ja Joan Crawfordin (molemmat Johnny Guitar, 1954) sekä Angie Dickinsonin (Rio Bravo, 1959) rinnalla.

Lännenelokuvien suurten joukkoon lukeutuva Huuliharppukostaja ei saanut ilmestyessään valtavia suosionosoituksia, vaan pikemminkin se on hivuttautunut pikkuhiljaa lännenklassikoiden etujoukkoon. Sergio Leonen mestariteos on aivan amerikkalaisten virkaveljiensä veroinen, lännenlegendaa omalla tavallaan esittävä järkäle, jonka parissa on helppo viihtyä useammin kuin vain yhden kerran.

Harmonica: Your friends have a high mortality rate Frank.

C'ERA UNA VOLTA IL WEST, 1968 Italia/Yhdysvallat
Tuotanto: Rafran Cinematografica/Finanziaria San Marco/Paramount Pictures Tuottaja: Fulvio Morsella Ohjaus: Sergio Leone Käsikirjoitus: Sergio Donati, Sergio Leone (Dario Argenton, Bernardo Bertoluccin ja Sergio Leonen aiheesta) Kuvaus: Torino Delli Colli Lavastus: Carlo Simi Leikkaus: Nino Baragli Maskeeraus: Alberto De Rossi, Giannetto De Rossi Musiikki: Ennio Morricone Puvustus: Carlo Simi Äänitys: Claudio Maielli, Elio Pacella, Fausto Ancillai
Näyttelijät: Charles Bronson (Harmonica), Henry Fonda (Frank), Claudia Cardinale (Jill McBain), Jason Robards (Cheyenne), Gabriele Ferzetti (Morton), Paolo Stoppa (Sam), Woody Strode (Stony), Jack Elam (Knuckles), Keenan Wynn (sheriffi), Dino Mele (Harmonica poikana)

Casino

”Casino on vanhatestamentillinen tarina siitä, kuinka paratiisiin päästään ja sitten joudutaan sieltä pois vain ahneuden ja ylpeyden vuoksi.” Martin Scorsese

Martin Scorsesen tunnetuimmat elokuvat ovat Taksikuskia (Taxi Driver, 1976) lukuun ottamatta kuvauksia Yhdysvaltain pramean julkisivun takana toimivista henkilöistä, jotka nauttivat rahan, vallan ja seksin kyllästämää amerikkalaista unelmaa. Syystä tai toisesta he myös tuhoutuvat unelmansa mukana, eikä kenellekään heistä suoda pysyvää onnea. Scorsesen ja Robert De Niron ainakin toistaiseksi viimeisenä yhteistyönä syntynyt Casino (1995) on aiheen suurimpia teoksia. Elokuva perustuu Nicholas Pileggin samannimiseen kirjaan, jonka pohjana on mukailtu tositarina 1970-1980-lukujen Las Vegasista.

Sam ”Ace” Rothstein on keskilännessä asuva vedonlyöjä, joka osaa hommansa paremmin kuin hyvin. Rothstein on tärkeä mies myös paikallisille mafiosoille, jotka saavat luonnollisesti oman osansa hänen voitoistaan. Tämä ei kuitenkaan pidemmän päälle riitä, sillä mafiosot päättävät tehdä jotain todella suurta ja perustavat kasinon Las Vegasiin. Johtajaksi he palkkaavat Rothsteinin, jonka menestys jatkuu suuremmissakin piireissä. Ei tosin kauan, sillä sen lisäksi, että hän rakastuu luksusprostituoituun Gingeriin, kaupunkiin saapuu myös hänen vanha ystävänsä Nicky Santoro, joka väkivaltaisen ryhmänsä kanssa alkaa pyörittää omia kuvioitaan rahakaupungin sydämessä.

Casino on energinen, oopperamaisen tyylitelty ja väkivaltainen elokuva, jossa kaikki on suurempaa kuin missään aiemmassa Scorsesen elokuvassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pröystäilyä tai mauttomuuksia, vaan täydellisen uskottavaa aikakauden kuvausta maailmasta, jonka perustat rakennettiin unelmista ja toteutettiin hiellä ja verellä. Tämän maailman sisäpiirissä ei ollut voittajia, sillä glamourista huolimatta se imi henkilönsä nopeasti kuiviin. Yksikin virhe saattoi olla kohtalokas, eikä anteeksiannosta ollut tietoakaan.

Rakenteeltaan Casino on kuin toisinto viisi vuotta aikaisemmin valmistuneesta Mafiaveljistä (GoodFellas, 1990), jossa Ray Liottan esittämä Henry Hill kohoaa nuoresta rikollisenalusta menestyksekkääksi gangsteriksi, mutta vetää lopulta huumeiden myötä elämänsä viemäriin. Pitkänä takaumana kerrottu tarina onnistui sen verran hyvin, että Scorsese käyttää samaa keinoa myös Casinossa. ”Ace” Rothsteinin uraa ei tosin pilaa huumeet, vaan kohtalokas nainen ja väkivaltainen, keinoja kaihtamaton ystävä. Lopulta myös hänen egonsa kasvaa liian suureksi, eikä ”Ace” tunnu enää ymmärtävän, kenen pussiin kuuluisi pelata. Osa kriitikoista piti Scorsesen ratkaisuja vanhan kierrätyksenä, mutta itse en näe niissä mitään vikaa.

Casino on paitsi rikoselokuva, myös kertomus kahdesta lapsuudenystävästä, jotka näennäisen läheisistä väleistään huolimatta ovat toistensa vastakohtia. Jämäkkä, kaiken kontrollin hyppysiinsä haluava ja vaikeudet mahdollisimman huomaamatta hoitava ”Ace” ja raivohulluksi sekunnin sadasosassa kiihtyvä, inhimillisen puolensa vain ani harvoin näyttävä Nicky Santoro ajautuvat tarinan edetessä toisistaan yhä kauemmas, kuilun reunalle, jonne heistä lopulta toinen putoaa. Yhteinen menneisyys ei paljon paina, kun kyseessä on kaikki moraliteetit murskaava raha. Lopulta Nicky nöyryyttää entistä ystäväänsä tavalla, jota ei vain voi antaa anteeksi.

Upeasti ohjattu ja jänteväksi, kolmiosaiseksi draamaksi kirjoitettu Casino on scorsesemaiseen tapaan myös audiovisuaalinen taideteos, jossa kuva ja ääni ovat täydellisessä sopusoinnussa. Kuva-alan hallinta, sulavasti kulkevat kamera-ajot ja ”pyhimysvalon” käyttö antavat elokuvalle lisää tyyliä ja mahtipontisuutta. Musiikkivalinnat ulottuvat Bachista Rolling Stonesiin. Puvustus on sopivan räikeää ja mautonta, mutta ei kornia. Scorsesen työryhmä on tehnyt taas kerran hyvää työtä.

Nimivahva näyttelijäryhmä on vahvassa vedossa. Robert De Niron, Joe Pescin ja James Woodsin taitoja tuskin kukaan kyseenalaistaa, mutta enpä olisi uskonut, että Basic Instinctissä (1992) lähes jokaisen teinipojan verkkokalvoille piirtynyt Sharon Stone pystyy moiseen repertuaariin kuin mitä hän Gingerin roolissa esittää. Gingerin ajautuminen luksusprostituoidusta kaiken menettäneeksi ihmisraunioksi on täydellisen uskottavasti esitetty ja Stonen intensiivinen tulkinta vielä vahvistaa lopputulosta entisestään. Golden Globen ja Oscar-ehdokkuuden roolistaan napanneelle Stonelle Casino jäi ainakin toistaiseksi viimeiseksi suureksi elokuvarooliksi ja nykyään hänet näkee useimmiten mitättömien elokuvien vielä mitättömämmissä rooleissa.

Martin Scorsesen kolmetuntinen Casino on silkkaa dynamiittia, jossa ei ole heikkoa lenkkiä eikä suvantovaihetta. Suurella rahalla luodut puitteet, mukaansa tempaava tarina, tekninen erinomaisuus ja loistavat näyttelijäsuoritukset luovat kokonaisuuden, jonka matkaan hypättyään ei halua jättää leikkiä kesken.

CASINO, 1995 Yhdysvallat/Ranska
Tuotanto: Universal, Syalis D.A., Légende Entreprises Tuottaja: Barbara De Fina Ohjaus: Martin Scorsese Käsikirjoitus: Nicholas Pileggi, Martin Scorsese (ensin mainitun romaanista) Kuvaus: Robert Richardson Lavastus: Jack G. Taylor Jr., Dante Ferretti Leikkaus: Thelma Schoonmaker Maskeeraus: Jo-Anne Smith-Ojeil Puvustus: John Dunn, Rita Ryack
Näyttelijät: Robert De Niro (Sam ”Ace” Rothstein), Sharon Stone (Ginger McKenna), Joe Pesci (Nicky Santoro), James Woods (Lester Diamond), Frank Vincent (Frank Marino), Pasquale Cajano (Remo Gaggi), Kevin Pollak (Phillip Green), Don Rickles (Billy Sherbert)