Eurooppalainen lännenelokuva voi kuulostaa eriskummalliselta, mutta itse asiassa westernejä tehtiin jo mykkäkaudella Saksassa ja Ranskassa. Nämä varhaiset ”eurolänkkärit” eivät kuitenkaan nousseet samalle arvostuksen tasolle kuin 1960-luvun italialaisteokset, jotka toivat uusia tuulahduksia pahoin pölyttyneeseen genreen. Spagettiwesternit olivat amerikkalaisia virkaveljiään huomattavasti väkivaltaisempia, likaisempia ja kaikin puolin todentuntuisempia – todennäköisesti nämä seikat ovat suuri syy siihen, että varsinkin nuorten keskuudessa spagettiwesternit tuntuvat lyövän amerikkalaisten vastaavat maan rakoon.
1960-luvun spagettiwesternien tunnetuimpiin edustajiin lukeutuva, Sergio Leonen ohjaama Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) sijoittuu rautatien rakennusaikaan. Tapahtumapaikkana on Flagstonen kyläpahanen, jonne levittäytyvän rautatien mukana saapuu paitsi mahdollinen vauraus, myös ahneus, pelko ja väkivalta. Sen ilmentymä on rautatiemiljonääri Mortonille työskentelevä murhamies Frank, jonka häikäilemättömyys ja kylmäverisyys vievät väkeä hautausmaalle kaikkialla. Flagstonessa Frankin tielle tulee kuitenkin mutkia, kun kuvankaunis Jill McBain saapuu ottamaan haltuunsa kuolleen miehensä maatilan ja maat. Lisäksi Frankilla on huolia salaperäisen Harmonican taholta, jolla tuntuu olevan halua laittaa kapuloita Frankin suunnitelmiin.
Huuliharppukostaja, alkuperäiseltä nimeltään “Olipa kerran lännessä…” on kaunistelematon kertomus ajasta, jolloin laki ja sivistys olivat vielä vieraita asioita rajaseuduilla, joilla vallitsivat vahvimman ja nopeimman oikeudet. Rajaseudun veristä historiaa on usein esitetty romantisoidusti, mutta Leonen kuolemanoopperassa siitä on riisuttu viimeisetkin armopalat ja iltanuotioiden sankarimyytit. Jäljellä on vain karu ja kaunistelematon maailma, väkivallan valtakunta, jollaisena lännen historiasta intohimoisen kiinnostunut Leone sen koki ja jollaisena hän halusi sen näyttää.
Pistoolein käytävät välienselvittelyt ovat kaikkien lännentarinoiden suola, mutta jostain syystä näitä on elokuvissa nähty erittäin harvoin, eikä silloinkaan kovin mieleen jäävästi. Tässäkin suhteessa Leone oli poikkeus. Itse en ole koskaan lämmennyt Hyvien, pahojen ja rumien (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966) kehutulle lopputaistelulle, mutta Huuliharppukostajan kaksi kuuluisaa ”kaksintaistelua” olen valmis nostamaan elokuvahistorian hienoimpien joukkoon. Ensimmäistä, jossa kolme Frankin revolverisankaria on tullut tappamaan Flagstoneen saapuneen Harmonican, pohjustaa vieläpä suurenmoinen vuoropuhelu:
Harmonica: And Frank?
Man: Frank sent us.
Harmonica: Did you bring a horse for me?
Man: Well… looks like we’re… looks like we’re shy one horse.
Harmonica: You brought two too many.
Suureellinen ja maalauksellinen Huuliharppukostaja on monen taiturimaisen osaajan summa. Leonen lisäksi elokuvaa olivat suunnittelemassa hieman toisenlaisista teoksista muistetut Bernardo Bertolucci ja Dario Argento, jotka jättivät lopullisen käsikirjoituksen tekemisen Leonen ja Sergio Donatin haltuun. Laajasta aiheestaan huolimatta Huuliharppukostaja on tiivis, eikä se rönsyile puoleen tai toiseen. Toimintaa on mukana sopiva määrä eikä se nouse missään vaiheessa itsetarkoitukselliseksi. Hahmot ovat inhimillisiä ja ne saavat tilaa ja aikaa kehittyäkseen. Lavastuksesta ja puvustuksesta huolehtinut Carlo Simi on tehnyt ensiluokkaista työtä ja Tonino Delli Collin huikeista kuvakompositioista olisi John Fordkin ollut ylpeä. Ennio Morriconen musiikki antaa Huuliharppukostajalle sen viimeisen silauksen, eikä unohtaa sovi Mickey Knoxin jo legendaariseksi muodostunutta dialogiakaan.
Roolihahmoja on lukuisia, mutta käsikirjoituksen ja ohjauksen vahvuudesta kertoo se, ettei yksikään niistä jää taka-alalle. Kun puhutaan lännenelokuvien pahuuden ruumiillistumasta, ei voida sivuuttaa Huuliharppukostajan Frankia, sinisilmäistä tappajaa, joka niittaa tunteettomasti niin naiset kuin lapsetkin. Tällaisenaankin Frank jäisi varmasti jokaisen mieleen, mutta korkeuksiin sen nostaa kuitenkin hahmon tulkitsija Henry Fonda, periamerikkalaisia figuureja Abraham Lincolnista Wyatt Earpiin esittänyt näyttelijäsuuruus. Frankin vastapelurina toimii Harmonicaa esittävä Charles Bronson, jäyhä ja hiljainen kostaja, joka tietää milloin tulee vaieta ja milloin toimia. Jason Robards tekee hienon roolityön Cheyennenä, samoin Gabriele Ferzetti jää mieleen ahneena rautatiemiljonääri Mortonina. Naiskauneutta elokuvaan tuo aina ihastuttava Claudia Cardinale, joka lunastaa roolillaan pysyvän sijan western-naisten suurten joukossa Mercedes McCambridgen ja Joan Crawfordin (molemmat Johnny Guitar, 1954) sekä Angie Dickinsonin (Rio Bravo, 1959) rinnalla.
Lännenelokuvien suurten joukkoon lukeutuva Huuliharppukostaja ei saanut ilmestyessään valtavia suosionosoituksia, vaan pikemminkin se on hivuttautunut pikkuhiljaa lännenklassikoiden etujoukkoon. Sergio Leonen mestariteos on aivan amerikkalaisten virkaveljiensä veroinen, lännenlegendaa omalla tavallaan esittävä järkäle, jonka parissa on helppo viihtyä useammin kuin vain yhden kerran.
Harmonica: Your friends have a high mortality rate Frank.
C'ERA UNA VOLTA IL WEST, 1968 Italia/Yhdysvallat
Tuotanto: Rafran Cinematografica/Finanziaria San Marco/Paramount Pictures Tuottaja: Fulvio Morsella Ohjaus: Sergio Leone Käsikirjoitus: Sergio Donati, Sergio Leone (Dario Argenton, Bernardo Bertoluccin ja Sergio Leonen aiheesta) Kuvaus: Torino Delli Colli Lavastus: Carlo Simi Leikkaus: Nino Baragli Maskeeraus: Alberto De Rossi, Giannetto De Rossi Musiikki: Ennio Morricone Puvustus: Carlo Simi Äänitys: Claudio Maielli, Elio Pacella, Fausto Ancillai
Näyttelijät: Charles Bronson (Harmonica), Henry Fonda (Frank), Claudia Cardinale (Jill McBain), Jason Robards (Cheyenne), Gabriele Ferzetti (Morton), Paolo Stoppa (Sam), Woody Strode (Stony), Jack Elam (Knuckles), Keenan Wynn (sheriffi), Dino Mele (Harmonica poikana)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti