Valkoinen koira

Vuonna 1997 kuollut Samuel Fuller ei ollut amerikkalaisille elokuvakriitikoille koskaan helppo pala purtavaksi, Fuller kun ei sortunut teoksissaan halpahintaiseen populismiin tai muuhunkaan mielistelyyn. Fuller teki elokuvia rankoista aiheista, esitti ne kaunistelematta ja vaikka hänen elokuvansa näyttävätkin paikoin viimeistelemättömiltä tai hieman hutaisten tehdyiltä, löysivät hänen teoksensa aina kuitenkin kaikupohjaa. Monen rakastaman, mutta kenties vieläkin useamman vihaaman Samuel Fullerin elokuvat ovat aina olleet hyvä vastapaino tavanomaiselle Hollywood-kaunistelulle.

Fullerin kuuluisiin ”kirottuihin” elokuviin lukeutuva Valkoinen koira (White Dog, 1982) on kertomus kauniista valkoisesta saksanpaimenkoirasta, joka jää öisellä maantiellä nuoren näyttelijättären (Kristy McNichol) auton alle. Nainen ottaa koiran hoiviinsa, mutta huomaa varsin pian siinä piilevän aggressiivisuuden. Hän vie koiran kuuluisan eläintenkouluttajan luokse, joka tunnistaa sen ”valkoiseksi koiraksi” – eläimeksi, joka on koulutettu hyökkäämään mustien kimppuun tappamistarkoituksessa.

Mustaihoinen Paul Winfield esittää eläintenkouluttaja Keysiä, joka ottaa tehtäväkseen kitkeä verenhimo valkoisesta koirasta. Keysin hahmon kautta annetaan asialle myös laajempaa perspektiiviä: hyvinvoiva valkoinen keskiluokka on täysin tietämätön ”valkoisten koirien” olemassaolosta, kun taas mustat tietävät niitä olleen käytössä jo orjuudenkin aikoihin.

Tositapahtumiin pohjautuva Valkoinen koira sai ilmestyessään tyrmäävän vastaanoton. Tuotantoyhtiö Paramount ei oikein osannut päättää mitä tehdä elokuvalla, joka poikkesi täysin heidän katalogistaan ja lopulta Valkoinen koira hautautui arkistojen kätköihin. Harvat kriitikot, jotka elokuvan näkivät, vähättelivät sen ansioita. Fuller oli tyrmistynyt elokuvansa saamasta kohtelusta eikä asiaa parantanut se, ettei Valkoinen koira menestynyt televisiossakaan. Aika ei ollut oikea rasismia suorasukaisesti käsittelevälle elokuvalle, jonka täytyi lopulta odottaa esiinnousuaan yli kymmenen vuotta.

1990-luvun alussa lopulta levitykseen päässyt Valkoinen koira on kaunistelematon ja hätkähdyttävä elokuva, joka esittää asiansa tehokkaammin kuin monet kuuluisammat virkaveljensä. Fuller ei kiertele todetessaan, ettei rasismi ole kaikista yrityksistä huolimatta kadonnut Yhdysvalloista mihinkään – eikä tule katoamaankaan, vaikka puhuisimme kuinka kauniita ja lupaisimme minkälaista tulevaisuutta tahansa. Tämä tulee selkeästi ilmi kohtauksessa, jossa koiran alkuperäiset omistajat tulevat hakemaan eläintään kotiin.

Fullerin ohjaus on taitavaa ja tarinankerronta juohevaa. Paikoin hän tosin sortuu liialliseen alleviivaamiseen, mutta se ei kuitenkaan latista elokuvan tehoa. Karu ulkoasu – Los Angelesissa olemisesta huolimatta elokuvassa ei ole tippaakaan loistoa tai glamouria, ei edes kauniita kuvia – tuo tarinaan lisää karheutta ja uskottavuutta. Näyttelijäsuoritukset ovat juuri sopivia tällaiseen elokuvaan, hieman rosoisia, mutta ehdottoman aitoja.

Valkoinen koira on vahva elokuva ja koska se on viimeinkin päässyt suuren yleisön ulottuville, olisi suotavaa, että se myös saisi osakseen ansaitsemansa huomion ja arvostuksen. Ei tämä välttämättä Samuel Fullerin paras teos ole, mutta parhaimpia aihepiirinsä elokuvia kuitenkin. Kannattaa katsoa.

WHITE DOG, 1982 Yhdysvallat

Tuotanto: Paramount Pictures Tuottaja: Jon Davison Ohjaus: Samuel Fuller Käsikirjoitus: Samuel Fuller, Curtis Hanson (Romain Garyn tarinasta) Kuvaus: Bruce Surtees Lavastus: Brian Eatwell Leikkaus: Bernard Gribble Maskeeraus: Adelbert Acevedo, Barbara Lorenz Musiikki: Ennio Morricone Äänitys: Robert Gravenor

Näyttelijät: Kristy McNichol (Julie Sawyer), Paul Winfield (Keys), Burl Ives (Carruthers), Jameson Parker (Roland Grale), Lynne Moody (Molly), Marshall Thompson (johtaja), Bob Minor (Joe), Vernon Weddle (Vet), Samuel Fuller (Charlie Felton), Samantha Fuller (Helen)