Juha (1937)

Suomalaisen miehen iänikuinen parisuhteeseen liittyvä trauma tuntuu olevan se, että ulkomaalainen liehittelijä sekoittaa vaimon pään ja vie tämän mukanaan. Aiheen ympärille kietoutuu lukematon joukko tarinoita, joista tunnetuimpana varmastikin Juhani Ahon kaunokirjallinen klassikkoteos Juha (1911), jonka taustalla kerrotaan olleen hänen vaimonsa ystävälle sattuneet kommellukset viime vuosisadan alun Italiassa. Ahon romaani on sittemmin innoittanut elokuvantekijöitä neljään erilaiseen ja eri aikakaudella tehtyyn tulkintaan, joista hieman yllättäen vain kaksi on äänielokuvaa. Näistä kaikin puolin parempana pidän Nyrki Tapiovaaran ohjaamaa versiota vuodelta 1937, jonka elinvoimaisuus, luonnontunteen aitous ja korkea taiteellinen taso selättävät Risto Orkon laajakangasversion (1956) mennen tullen.

Jonnekin Suomen ja Venäjän rajavyöhykkeelle sijoittuvan kolmiodraaman päähenkilöt ovat iäkäs maamies Juha (Hannes Närhi), hänen ihastuttava vaimonsa Marja (Irma Seikkula) sekä kiertelevää elämää viettävä matkamies Shemeikka (Walle Saikko). Shemeikka saapuu Juhan tuvalle ostamaan viljaa, mutta vietteleekin parin päivän aikana Marjan ja vie tämän mukanaan Karjalaan. Perillä Marja huomaa, ettei olekaan Shemeikan ainoa valloitus, mutta silloin on jo liian myöhäistä katua. Marja palaa lopulta Juhan luo kotiin, mutta asiat eivät ole sillä vielä kuitatut.

Nyrki Tapiovaara oli Juhaa tehdessään vasta 25-vuotias. Hän oli toiminut elokuvien parissa sekä kriitikkona että tutkijana, jonka lisäksi hänellä oli läheiset suhteet elokuvakerho Projektioon ja Tulenkantajiin. Tapiovaaran suunnitelmissa ei välttämättä ollut elokuvaohjaajan ura, mutta kun Juhani Ahon poika Heikki Aho teki velipuolensa Björn Soldanin kanssa hänelle tarjouksen siirtää Juhan tarina valkokankaalle, ei Tapiovaaraa tarvinnut kahdesti houkutella. Elokuva tosin koettiin uhkapeliksi jo ennen kuvausten aloittamista, sillä Juhani Ahon suosio oli alamaissa, eikä suuren yleisön kiinnostus aihetta kohtaan ollut kovinkaan korkealla. Onneksi tekijät eivät antaneet sen häiritä, sillä Nyrki Tapiovaaran Juha on pikkuvioistaankin huolimatta suomalaisen elokuvan suuria teoksia, jonka suuruutta ja voimaa eivät pysty edes surkeat esitysprintit horjuttamaan.

Siinä missä Erkki Karu tallensi 1920-luvun suomalaista maaseutua esimerkillisellä varmuudella, tekee Tapiovaara saman Kuusamon maisemille ja pohjoisen vuolaille koskille. Luonto on olennainen osa tapahtumia: tarina, joka alkaa aurinkoisesta kesäpäivästä ja kulkee synkän talven läpi toivoa antavaan kevääseen, käyttää suomalaista korpimaisemaa hyväkseen edelleenkin ihastuttavalla tavalla. Tapiovaara tallentaa mäntymetsien huminan, valjastamattomien koskien kuohut ja talven kaikenpeittävät hanget niin varmasti, että mikäli aiheen ensimmäisen version (1919) ohjannut ruotsalainen Mauritz Stiller olisi ollut vielä elossa, hän olisi varmasti lähettänyt Tapiovaaralle onnittelusähkeen skandinaavisen elokuvan perinteen täysiverisestä hallinnasta.

Tarina on hyvin uskollinen Ahon alkuperäiselle romaanille. Pieniä muutoksia on tehty sinne tänne, mutta kokonaisuuden ehdoilla. Jotkut aikalaiskriitikot moittivat kerrontaa laahaavaksi ja draamaltaan heikoksi, mutta vuosikymmenet ovat osoittaneet tällaiset moitteet vääriksi. Päinvastoin, Tapiovaara jaksaa pohjustaa Juhan talolla tapahtuvia asioita ja henkilöiden keskinäisiä välejä riittävästi luoden siten vahvan perustan, jolle tarinan jatko on hyvä rakentaa. Kuvilla kerronta on monin paikoin suorastaan loistavaa, joskin paikoin jutustellaan aivan joutavia ja pidennetään turhaan kohtauksia. Nämä ovat kuitenkin pieniä kauneusvirheitä.

Irma Seikkulaa ylistettiin, Hannes Närheä arvosteltiin ja Walle Saikon suhteen oltiin melko ristiriitaisia – näin voisi lyhyesti tiivistää aikalaiskriitikoiden arviot näyttelijöiden työskentelystä. Seikkulan saamat kehut menevät täysin oikein, mutta sen enempää Närhen kuin Saikon kritiikistä en ole samaa mieltä. On totta, että varsinkin ensin mainittu on paikka paikoin hyvin teatraalinen, mutta on syytä muistaa, että kyseessä oli ensisijaisesti teatterinäyttelijä, jolla ei ollut elokuvakokemusta kuin muutamasta filmistä tätä ennen. Saikko oli puolestaan amatööri, jonka kokemus käsitti avustajana toimimisen Valentin Vaalan ja Teuvo Tulion yhteisissä elokuvaprojekteissa. Näitä taustoja vasten on ainakin minun helppo katsoa heidän mahdollisia virheitään läpi sormien.

Talvisodassa vain 28-vuotiaana kaatuneen Tapiovaaran elokuvallinen perintö käsittää ainoastaan neljä valmista elokuvaa ja yhden kesken jääneen teoksen (Miehen tie, 1940), jonka ohjasi loppuun Hugo Hytönen. Vaikka nuori ohjaaja ei mielestäni pystynyt myöhemmissä teoksissaan ylittämään Juhan saavutuksia, on hänen traaginen kohtalonsa silti yksi suomalaisen elokuvan suurimpia menetyksiä – voi vain kuvitella, mitä Nyrki Tapiovaara olisi voinut saavuttaa paremmilla resursseilla ja tasapainoisemmissa tuotanto-olosuhteissa.

JUHA, 1937 Suomi
Tuotanto: Aho & Soldan Tuottaja: Heikki Aho Ohjaus: Nyrki Tapiovaara Käsikirjoitus: Hiekki Aho, Björn Soldan, Nyrki Tapiovaara (Juhani Ahon romaanista) Kuvaus: Björn Soldan, Olavi Gunnari Lavastus: Hannes Närhi Leikkaus: Heikki Aho, Björn Soldan Musiikki: Helvi Leiviskä Puvustus: Ida Kuusela Äänitys: Lauri Pulkkila
Näyttelijät: Hannes Närhi (Juha), Irma Seikkula (Marja), Walle Saikko (Shemeikka), Ida Kuusela (Anoppi), Tuulikki Paananen (Anja), Aino Haverinen (Shemeikan äiti), Hilma Vainikainen (Kaisa)