William S. Hart esittää pikkukaupungin kovanaamaa, joka rakastuu kaupunkiin saapuvan pastorin sisareen ja muuttaa elämänsä suunnan kertaheitolla. Loppuhuipentuma tuo mieleen Clint Eastwoodin Ruoskan (1973).
John Ford: Bucking Broadway
Kaupunkilaisluikuri viettelee maalaistytön ja ottaa mukaansa maailman humuun. Petetyksi tullut tyttö hälyttää entisen karjapaimenpoikaystävänsä apuun ja tämä saapuukin ystäviensä kanssa pelastamaan armastaan. Hyvävauhtinen, lopussa suorastaan lennokkaaseen ravintolatappeluun päättyvä western osoittaa Fordin olleen hyvä tarinankertoja jo uransa varhaisessa vaiheessa.
Martin Scorsese: Alice ei asu enää täällä (Alice Doesn’t Live Here Anymore)
Aliarvostettu ja aivan liian tuntematon mestariteos Scorseselta. Elämänmakuinen kertomus yksinhuoltajaksi jäävästä Alicesta ja hänen pojastaan, jotka yrittävät asettua aloilleen ja löytää paikkansa maailmassa. Ellen Burstyn ja Kris Kristofferson loistavat rooleissaan.
Allan Dwan: The Good Bad Man
Varhainen Douglas Fairbanks -länkkäri on lennokas ja hyvän tuulen western, jossa tähden esittämä ”Passin’ Through” -niminen desperado ryöstää rikkailta ja jakaa saaliinsa köyhien, usein isättömien lasten kesken. Kuvaajana toiminut Victor Fleming tallentaa cowboyn sielunmaisemaa kuin John Ford parhaissa elokuvissaan.
Albert Capellani: Germinal
Kertomus terästehtaan työntekijästä, joka riitautuu työnantajansa kanssa ystävänsä kohtelun vuoksi ja saa potkut. Miehen tie vie kaivokselle, mutta ei aikaakaan, kun työläisten oloja poljetaan ja he ryhtyvät lakkoon. Tinkimätön, työtaistelujaksoissaan hätkähdyttävän kaunistelematon elokuva kompastelee juonen tyhjäkäynnin ja kuvailmaisun staattisuuden alueilla, mutta elokuvan yleismaailmallinen sanoma kantaa vaivatta loppuun asti.
Jean Cocteau: Orfeus (Orphée)
Cocteaun kehutun elokuvan päähenkilönä on Jean Marais’n tulkitsema Orfeus, jonka yhteys tuonpuoleiseen hallitsee hänen elämäänsä ja muodostuu taiteensa perustaksi. Hyvin erikoinen elokuva, joka vaatii ainakin toisen katselukerran avautuakseen kunnolla.
Keisuke Kinoshita: Narayama-bushi Ko (engl. The Ballad of Narayama)
Useaan otteeseen filmattu tarina iäkkäästä rouvasta, jonka on vanhan tradition mukaisesti matkattava 70-vuotisjuhliensa jälkeen eräälle vuorelle kuolemaan. Iäkästä rouvaa tulkitseva Kinuyo Tanaka on roolissaan totutun hyvä, mutta muilta osin elokuva on laahaava ja pitkäveteinen.
Adalberto Kemeny & Rudolf Rex Lustig: São Paulo, Sinfonia da Metrópole
Walther Ruttmannin Berliinin (1927) hengessä tehty kaupunkisinfonia on näyttävä, mutta valitettavan pintapuolinen teos.
Clint Eastwood: Ratkaiseva isku (Sudden Impact)
Nuori kuvataiteilija ja hänen sisarensa on raiskattu vuosia aiemmin eräässä pikkukaupungissa. Kun nainen palaa kaupunkiin, alkaa raiskaajien ryhmä salaperäisesti harventua ja San Franciscon poliisista ties monettako kertaa muihin tehtäviin siirretty Harry Callahan alkaa tutkia tapauksia, vaikka paikallinen poliisipäällikkö ei hänestä niin välitäkään. Ennalta-arvattavaa ja vaatimatonta viihdettä.
Charles Tutelier: La Belgique martyre (engl. The Martyrdom of Belgium)
Belgialaisten ennen Versaillesin rauhansopimusta tekemä sotaelokuva näyttää yksipuolisesti, mutta samalla myös vaikuttavasti saksalaisjoukkojen toimet maassa ensimmäisen maailmansodan aikana.
Martin Scorsese: Mafiaveljet (GoodFellas)
Scorsesen dynamiittinen kuvaus New Yorkin mafiaryhmästä ja sen toimista. Loistavasti roolitettu ja energisesti ohjattu klassikko.
Max Ophüls: Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from an Unknown Woman)
Silmiä hivelevän kauniisti toteutettu kertomus konserttipianistiin rakastuvasta naisesta, joka ei saa rakkaudelleen täyttymystä. Elokuva pohjautuu samaan tarinaan kuin Hannu Lemisen Valkoiset ruusut (1943).
Buddy Van Horn: Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool)
Kuka murhaa julkkiksia San Franciscossa? Saako murhaaja ideansa b-luokan kauhuelokuvista ja onko niiden ohjaajalla mitään tekemistä murhien kanssa? Onko elokuvaryhmän kehittämällä kuolevien julkkisten listalla yhteyttä murhiin? Sarjan viimeinen elokuva on jämäkkä viihdepala, vaikka ei ensimmäisen tasolle ylläkään. Jim Carrey vetää lyhyen roolituokionsa hienosti.
Raymond Bernard: Susi-ihme (Le Miracle des loups)
Hienosti toteutettu, mutta tarinaltaan jähmeä historiallinen eepos Ludwig XI:n hovin juonitteluista. Valmistumisvuotensa (1924) menestynein ranskalaiselokuva.
Rasmus Breistein: Brudeferden i Hardanger (engl. The Bridal Party in Hardanger)
Nuoruudenrakkautensa hylkäävä Anders nai varakkaan naisen, jonka kanssa hänellä ei ole mitään henkistä yhteyttä. Samaan aikaan hänen hylkäämänsä Marit nai rikkaan talon pojan ja saa elämänsä huomattavasti Andersia parempaan tasapainoon. Kauniilla kuvilla höystettyä elämänmakuista draamaa, joka ei kuitenkaan lunasta potentiaaliaan kuin osittain: aikajana nuoruuden päivistä vanhuuden viimeisiin hetkiin on liian pitkä kuljettavaksi alle kahdessa tunnissa.
Max Linder: Ainoastaan naisille (Be My Wife)
Linderin toisen Hollywoodin matkan kliseinen, mutta onnistunut kuvaus seurustelun ja avioliiton eri vaiheista. Kekseliäimmät vitsit sijoittuvat muotimaailmaan: ensin Max kuvittelee muotinäytöksen yleisöä mallien esittämiin vaatteisiin ja myöhemmin näemme, kuinka muotisalonki muuttuu nappia painamalla intiimiksi tapaamistilaksi ja päinvastoin.
Roy Ward Baker: Vampyyrit – eroottinen painajainen (The Vampire Lovers)
Karnstein-trilogian ensimmäinen osa alkaa erittäin hienosti, mutta taantuu varsin nopeasti kevyen eroottiseksi lesbovampyyrielokuvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti