lauantai 7. helmikuuta 2015

Viheltävät luodit


"Kalifornian kullankaivajien aika on ohi. On liikemiesten aika."

Steve Judd on entinen liittovaltion sheriffi, joka vanhoilla päivillään on siirtynyt kuljettamaan kultaa kaivosyhtiöiltä pankkeihin. Gil Westrum on entinen lainvalvoja hänkin, joka sittemmin on siirtynyt viihdetaiteilijan ammattiin: hän haastaa halukkaita tarkkuusammuntaan ja kertoilee siinä samalla tarinoita villin lännen ajoilta.

Judd ja Westrum tapaavat monen vuoden jälkeen, kun ensin mainittu tarvitsee apua vaaralliselle kullanhakumatkalle vuoristoon. Westrum suostuu ystävänsä avunpyyntöön ja värvää kaksikon avuksi nuoren apulaisensa Heck Longtreen. Pian kolmikon matkaan lähdön jälkeen seurueeseen liittyy mukaan vielä uskovaisen isänsä luota karannut Elsa Knudsen, joka on matkalla Coarse Goldin kaivoskaupunkiin mennäkseen siellä naimisiin paikallisen mainarin kanssa.
       
1960-luvulle astumisen myötä amerikkalainen western koki kolmannen muutoksen lajityypin historiassa. Ensimmäistä kertaa tämä oli tapahtunut James Cruzen Karavaanin (The Covered Wagon, 1923) myötä, jolloin tämän hienon länteen matkaavista uudisasukkaista kertovan elokuvan myötä yksiulotteiset liukuhihnawesternit saivat hetkeksi vaipua unholaan kunnianhimoisempien länneneeposten tieltä. John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) toimi puolestaan suunnannäyttäjänä "aikuismaisemmalle" westernille, jonka kulta-aika kestikin seuraavat kaksikymmentä vuotta. Mutta kun maksava yleisö alkoi vähitellen kyllästyä romantisoituihin lännentarinoihin samaan aikaan kun genren vanhat ohjaajasuuruudet alkoivat lopetella elokuvantekoaan, oli aika keksiä jotain uutta. Western astui melankolisempaan ja monien mielestä myös realistisempaan suuntaan uuden ohjaajasukupolven myötä. Yksi uudenlaisen westernin taitajista oli Sam Peckinpah, jonka ensimmäinen kuuluisa elokuva, Viheltävät luodit (Ride the High Country, 1962) lukeutui lapsuuteni suosikkielokuviin.


Viheltävät luodit on Peckinpahille ominaiseen tapaan kertomus villin lännen murroksen aikakaudesta, jossa vanha länsi alkaa olla vain kaukainen ajanjakso veteraanien muistoissa. Automobiili tekee tuloaan, lakia ja järjestystä ylläpitävät sheriffit ovat vaihtuneet katuja partioiviksi konstaapeleiksi ja muutenkin sivistys on ulottamassa lonkeroitaan kaikkialle. Tarinan ikääntyneet lännenmiehet yrittävät selviytyä uusiutuvassa, heille vieraassa maailmassa ja opettaa siinä sivussa nuoremmalle sukupolvelle vanhan ajan hyveitä ja ajatuksia. Ulkoasultaan elokuva on erittäin kaunis ja syksyisestä Inyonin kansallispuistosta on saatu tallennettua monia silmiä hivelevän hienoja otoksia. Viheltävät luodit on erittäin tyylikkäästi tätä aikakautta käsittelevä lännenelokuva.

Viheltävät luodit oli kuitenkin myös jotain uutta ja erilaista. Se on villin lännen myyttejä ja sen ylväitä sankaritarinoita hanakasti ravisteleva teos, aivan kuten Clint Eastwoodin Armoton (Unforgiven, 1993) kolme vuosikymmentä myöhemmin. Tarinan päähenkilöt ovat tavallisia miehiä, joita ikä on alkanut painaa eikä täysin ilman seurauksia. Elsan isä ei suinkaan ole vanhoille westerneille ominaiseen tapaan ylväs, vaan sairaalloisen mustasukkaisesti tytärtään suojeleva uskon mies. Yleensäkin kaikki perinteiset lännenelokuvan lainalaisuudet romutetaan siinä määrin, että elokuvaa voisi helposti pitää satiirina vanhoista Hollywood-klassikoista, mikäli ei tuntisi Peckinpahin tuotantoa ja mieltymyksiä.
       
Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus on häät, jotka ovat usein westerneissä tapahtumista pyhimmät, ryhmän yhteen kokoava tilaisuus, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään samalla kun laulu soi ja viski virtaa. Viheltävien luotien häistä on arvokkuus kaukana. Ne pidetään halvassa mainaribordellissa juopon tuomarin toimiessa vihkijänä, kaasona on bordellin omistaja ja morsiusneitoina ryhmä prostituoituja. Hääyökään ei ole mieleenpainuva kokemus morsiamelle ainakaan perinteisessä merkityksessä, se nimittäin päättyy joukkoraiskausyritykseen.

Näyttelijäkaarti on valittu erittäin onnistuneesti. Vanhat konkarit Joel McCrea ja Randolph Scott kantavat roolinsa arvokkaasti ja onnistuvat välittämään katsojalle hyvin roolihahmojensa haurauden sekä uusien aikojen mukanaan tuoman epävarmuuden. Viheltävät luodit jäi Scottin uran viimeiseksi näyttelijätyöksi, McCrea sen sijaan esiintyi vielä muutamassa elokuvassa ennen jäämistään eläkkeelle vuonna 1976. Ron Starr Longtreena ja Mariette Hartley Elsana kantavat roolihahmonsa onnistuneesti hekin, vaikka Starrin näyttely vaikuttaakin alussa hivenen kömpelöltä. Sivuosista kannattaa mainita James Drury ja Warren Oates Hammondin veljeskatraan jäseninä.

RIDE THE HIGH COUNTRY, 1962 Yhdysvallat
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer Tuottaja: Richard E. Lyons Ohjaus: Sam Peckinpah Käsikirjoitus: N. B. Stone Jr., Sam Peckinpah, Robert Creighton Williams Kuvaus: Lucien Ballard Lavastus: Leroy Coleman, George W. Davis Leikkaus: Frank Santillo Maskeeraus: William Tuttle (meikit), Mary Keats (hiukset) Musiikki: George Bassman Äänitys: Franklin Milton
Näyttelijät: Randolph Scott (Gil Westrum), Joel McCrea (Steve Judd), Mariette Hartley (Elsa Knudsen), Ron Starr (Heck Longtree), Edgar Buchanan (tuomari Tolliver), R. G. Armstrong (Joshua Knudsen), Jenie Jackson (Kate), Warren Oates (Henry Hammond)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 9.5.2006.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti