Hienon elokuvatrilogian ensimmäinen osa on muita seesteisempi, ensimmäiseltä puoliskoltaan jopa rauhallinen matka kohti haltioiden kaupunkia ja sieltä alkavaa todellista seikkailua.
Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers)
Trilogian hienoin jakso, erinomaisesti tasapainossa olevaa seikkailua ja toimintaa. Helmin syvänteen taistelu lukeutuu elokuvahistorian komeimpiin sotajaksoihin ja enttien viimeinen marssi saa lähes vilunväreet selkäpiihin. Legolasin kilpisurffailukaan ei häiritse, niin onnistuneesti koko komeus on toteutettu.
Victor Sjöström: Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter)
Puritaaniseen Massachusettsiin sijoittuva tarina kielletystä rakkaudesta, uskonnollisesta ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Sjöström käsittelee vakavaa aihetta varmaotteisesti ja kiihkottomasti, eikä kuvaa rakkauskohtauksiakaan liian verevällä tavalla. Lopputulos miellytti sekä yleisöä, studiopäälliköitä että tekijöitä ja Lillian Gish totesikin Sjöströmin olleen paras ohjaaja, jonka kanssa oli työskennellyt.
Rex Ingram: Zendan vanki (The Prisoner of Zenda)
Rex Ingramia parhaimmillaan ja pahimmillaan. Suurella budjetilla valmistunut Zendan vanki on näyttävä, romantiikkaa, juonitteluja ja ihmissuhdekuvioita sisältävä pukudraama, jonka jokainen kuva on tarkkaan harkittu ja maalauksellinen. Samalla se on myös valitettavan hidastempoinen ja tarinaltaan ontto sekasotku, johon olisi pitänyt lisätä merkittävästi pituutta – nyt sen hahmoja ei kehitellä tarpeeksi, eikä niistä tule missään vaiheessa kiinnostavia.
Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: Return of the King)
Jacksonin mahtieepoksen päätösjakso on liian sotainen, liian meluisa, liian pitkä ja liian venytetty – mutta silti hyvää viihdettä. En ole lukenut kirjaa, mutta olen silti tyytyväinen, että elokuvasta on jätetty antikliimaksimainen Konnun puhdistus kokonaan pois.
Joe May: Asfaltti (Asphalt)
Näyttävä ja intensiivinen rikosdraama, jonka keskipisteenä on nuori poliisi Holk, joka pidättää kauniin jalokivivarkaan, tulee tämän viettelemäksi ja syyllistyy itse hirveään rikokseen. Juonen kehittely on oivallista, näyttelijäsuorituksissa on dynamiikkaa ja elokuvan tekninen toteutus edustaa saksalaista studiotyöskentelyä parhaimmillaan.
Rauni Mollberg: Tuntematon sotilas
Mollbergin naturalistisempi kuvaus Linnan romaanista on paikoin puiseva, paikoin todella vaikuttava sotaelokuva. Kaikki näyttelijäsuoritukset eivät todellakaan toimi ja monet hahmoista jäävät kasvottomiksi vanhaan verrattuna, mutta kokonaisuus on varsin hyvä ja kyllä tällekin versiolle paikkansa on.
Joe May: Kotiinpaluu (Heimkehr)
Vahva kolmiodraama kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta, joka rakastuu miehensä armeijakaveriin. Henkilöhahmot ovat psykologisesti uskottavia, kuvallinen ilmaisu yksinkertaisen tehokasta ja tehosteet tyylikkäitä. Elokuva jäi Hollywoodista Eurooppaan palanneen Lars Hansonin ainoaksi Saksan-tuotannoksi.
Pernilla August: Vakava leikki (Den allvarsamma leken)
Hjalmar Söderberghin romaaniin perustuva melodraama, jonka pääosissa ovat alkoholisoituvan taiteilijan tytär ja menestyvä taidekriitikko ja lehtimies. Molemmat ajautuvat naimisiin tahoillaan, mutta eivät pysty pitämään tunteitaan ja himojaan kurissa, vaan aloittavat suhteen, joka lopulta kenties tuhoaa enemmän kuin antaa. Episodin arvostelijan mukaan ”päähenkilöt tuntuvat muutenkin olevan tunne-elämältään keskenkasvuisia kusipäitä, joiden intohimo on vain itsekkyyttä”, mutta mitäpä muuta tällainen suhde voisi olla? Plussaa säilytetystä ajankuvasta. Omissa papereissani Vakava leikki on vuoden paras uusi tuttavuus.
Robert Wiene: Raskolnikov (Raskolnikow)
Turhan tuntemattomaksi jäänyt, omaperäinen näkemys Fjodor Dostojevskin kaunokirjallisuuden merkkiteoksesta Rikos ja rangaistus (ilm. 1866, ilm. 1899) valmistui yhteistyönä Moskovan taiteellisen teatterin näyttelijöiden kanssa. Mielenkiintoinen, alkuperäistarinalleen tosin häviävä, elokuvaversio ihastuttaa villin ekspressionistisella ulkoasullaan: sen kuvaama Pietari on synkkä ja houreinen, pitkien varjojen ja sokkeloisten rappukäytävien hallitsema suurkaupunki, jossa aurinko ei milloinkaan paista.
Paul Verhoeven: Elle
Isabella Huppert näyttelee raiskauksen uhria tyylikkäässä, joskin hivenen etäisessä trillerissä, joka valittiin suomalaisten elokuvakriitikoiden toimesta vuoden parhaaksi elokuvaksi.
Robert Aldrich: Vera Cruz
Veijariwestern, mutta samalla myös kuvaus ahneudesta, häikäilemättömyydestä ja petoksesta. Vanhan polven Gary Cooper esittää suoraselkäisempää ja moraalisempaa lännenmiestä, kun taas Burt Lancaster on uuden ajan seikkailija, jolle mikään ei ole pyhää. Vauhdikas elokuva, joka ei kuitenkaan tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuin olin odottanut. Uusintakatselun paikka?
Ernst Lubitsch: Vuorikissa (Die Bergkatze)
Railakas, sodalle ja militarismille irvaileva farssi, jossa Lubitsch on ivallisempi kuin koskaan: paraatit ja univormut ovat sotilasjohdolle tärkeämpiä kuin taistelutahto ja -taito, linnoituksen komendantti on perheen naisväen edessä nöyristelevä narri, lumipallot ja korvapuustit ovat tehokkain tapa ajaa armeija käpälämäkeen. Lubitschin mukaan Vuorikissassa on enemmän kekseliäisyyttä ja satiirista kuvallista nokkeluutta kuin monissa muissa hänen elokuvissaan.
Gerhardt Lamprecht: Mielenkiintoinen talo (Menschen untereinander)
Sosiaalisen draaman mestarikuvaajiin lukeutuneen Lamprechtin monitasoinen teos berliiniläisestä vuokratalosta on kauttaaltaan huoliteltu. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuvassa on myös huumoria ja inhimillistä lämpöä, sekä ihastuttavan liioittelematon, capramainen loppuhuipentuma, jossa ei ole sentimentaalisuuden häivääkään.
Frank Lloyd (ja Josef von Sternberg): Eronneiden lapsia (Children of Divorce)
Dramaattinen jazz-ajan saippuaooppera, jossa kaksi nuorta naista rakastaa samaa miestä ja lopulta toinen viettelee tämän naimisiin kanssaan, vaikka mies ei häntä rakastakaan. Yksiulotteiset hahmot, erittäin vaatimaton miespääosan esittäjä, mitäänsanomaton tarina ja lattea loppuratkaisu saattelisivat tämän elokuvan nopeasti unohduksiin, ellei toista naispääosaa esittäisi Clara Bow.
Samuel Fuller: 40 urhoa (Forty Guns)
Barbara Stanwyckin hallitsema asemiesten joukko pitää pientä kylää ja sen lähiseutuja hallinnassaan, kunnes paikalle saapuva muukalainen ottaa sheriffin viran haltuunsa ja kesyttää niin kaupungin kuin Stanwyckin tulkitseman karjaparonittarenkin.
Fritz Lang: Nainen kuussa (Frau im Mond)
Langin viimeinen mykkäelokuva lukeutuu science fictionin kantateoksiin ja se muistetaan paitsi näyttävistä tehosteista ja pienoismalleista, myös ensimmäistä kertaa takaperin suoritetusta lähtölaskennasta, painottomuuden kuvauksesta ja raketin oikeaoppisesta lentoradasta laskeutumisineen. Valitettavasti juonessa ei ole juuri muistettavaa ja etenkin kuuhun saapumisen jälkeen siitä tulee silkkaa höttöä.
Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys
Palmu-sarjan ensimmäinen teos on vauhdikas rikosmysteeri, jossa pohditaan, kuka murhasi julkeaa elämää viettäneen rikkaan poikamiehen. Juonenkäänteitä riittää lähes kyllästymiseen asti, mutta verevällä kerronnalla ja hyvillä roolisuorituksilla paikataan sudenkuoppia onnistuneesti.
Sadao Yamanaka: Tange Sazen yowa: Hyakuman ryô no tsubo (engl. Tange Sazen: The Million Ryo Pot)
Veijarimainen komedia vanhaa, mutta erittäin kallisarvoista ruukkua jahtaavista ihmisistä toimii toisella katselukerralla ensimmäistä paremmin. Hauskoja hetkiä on riittämiin, kuten myös turhaa tyhjäkäyntiäkin.
Sadao Yamanaka: Kochiyama Soshun (engl. Priest of Darkness)
Nuorukainen varastaa juopuneelta samurailta puukon ja ajautuu vaikeuksiin, joilla on kauaskantoiset seuraukset. Vahvassa draamassa on yhtymäkohtia Akira Kurosawan Kulkukoiraan (1949).
Cecil B. DeMille: The Captive
Balkanille sijoittuva romanttinen sotadraama, jossa rintamalla kaatuneen montenegrolaismiehen sisar saa kotitilalleen avuksi turkkilaisen sotavangin. Vaatimattoman rutiinityön parasta antia on Bucklandin tyylikäs lavastus, jonka ansiosta illuusio pienestä balkanilaiskylästä on lähestulkoon uskottava.
D. Ross Lederman: Adventure in Sahara
Ranskan muukalaislegioonaan värväytyvä mies on päättänyt kostaa veljensä kuoleman tätä simputtaneelle upseerille ja saa erämaalinnakkeen muut sotilaat nousemaan kanssaan kapinaan. Lopputulos on keskinkertainen ja ellei elokuva perustuisi Samuel Fullerin tarinaan, se olisi todennäköisesti unohdettu aikapäiviä sitten.
Lew Landers: Power of the Press
Samuel Fullerin tarinaan pohjautuva lehtimieselokuva pohtii lehdistön etiikkaa ja tarkoitusperiä: onko kaiken takana myyntilevikki vai totuuden kertominen? Loppu on kenties liiankin sentimentaalinen ja tarkoitushakuinen, mutta siitä huolimatta kokonaisuus toimii lähes moitteetta ja antaa ajateltavaa nykyihmisellekin.
James H. Collins: Children of the Eve
Triangle Shirtwaist Factoryn tuhoisaan tulipaloon (1911) viittaava sosiaalidraama köyhistä ja heidän selviytymismahdollisuuksistaan. Ulkoasu on aikakauden elokuville ominaiseen tapaan karu ja kaunistelematon, mutta lopputulos ei ole niin hyvä kuin voisi olla, sillä juoni poukkoilee aivan liikaa melodraaman ja huomattavasti kiinnostavamman sosiaalisen aikalaiskuvauksen välillä.
Stanley Kubrick: Hohto (The Shining)
Jackin kirves mäjähtää oveen yhtä vakuuttavasti joka kerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti