Räsynukke

”It’s a hard world for little things.”

Veteraaninäyttelijä Charles Laughton kuvasi ainoaksi ohjaustyökseen jäänyttä Räsynukkea (The Night of the Hunter, 1955) ”painajaismaiseksi hanhiemon saduksi” ja sellaiseksi se lopulta hänellekin muodostui. Laughtonin ohjaustyö luetaan tänä päivänä oikeutetusti suurten klassikoiden joukkoon, mutta ilmestyessään se sai varsin ristiriitaisen vastaanoton, monin paikoin elokuva poljettiin jopa maanrakoon. Laughton masentui saamastaan kritiikistä niin, ettei katsonut enää aiheelliseksi palata kameran taakse.

David Grubbin samannimisen romaanin (1953) pohjalta filmatun elokuvan alussa perheenisä Ben Harper saapuu kotitalolleen poliisit perässään. Hän on ryöstänyt pankin ja murhannut samalla kaksi ihmistä. Saaliikseen saamansa 10 000 dollaria hän piilottaa tyttönsä räsynukkeen ja vannottaa lapsia pitämään rahakätkön salaisuuden omana tietonaan. Mies vangitaan ja tuomitaan kuolemaan. Sellissään Harper tutustuu Harry Powelliin, hurjamoraaliseen saarnamieheen, jonka sormiin tatuoidut LOVE ja HATE kuvastavat hyvin uskonmiehen kieroutunutta ajatusmaailmaa. Powell saa vihiä rahoista ja vapauduttuaan rientää tapaamaan Harperin perhettä.

Räsynukke on vielä näin vuosikymmentenkin jälkeen kiehtova ja magneetin lailla puoleensa vetävä teos, jonka saamaa vähättelyä on mahdoton ymmärtää. Se on täydellisen omaperäinen, monen eri lajityypin sekoitus, jonka unen ja todellisuuden välimaastossa tasapainoileva tunnelma kietoo pauloihinsa hämähäkinseitin lailla. Tapahtumaympäristö on kuin mikä tahansa D. W. Griffithin, John Fordin tai Henry Kingin kuvaama kyläpahanen, mutta tarinaltaan ja toteutukseltaan elokuva on yllättävän eurooppalainen – aivan kuin Grimmin veljekset olisivat olleet mukana kehittelemässä tarinaa paholaismaisesta hengenmiehestä, joka vainoaa leskiä ja ottaa heidän rahansa ja henkensä.

Elokuvassa on vahva raamatullinen painotus, joka ilmenee jo alkuteksteissä Lillian Gishin varoittaessa uskomasta vääriin profeettoihin. Tämä ei kuitenkaan ole heikkous, sillä Laughton ei saarnaa, vaan pitää yhteneväisyydet hyvän maun rajoissa osoittaen samalla, mitä kaikkea uskon varjolla voikaan tehdä. Aivan kuten Erich von Stroheim kairasi keskivertoamerikkalaisen sielun pimeää puolta paljastaen tämän rahanhimon elokuvassa Ahneus (Greed, 1925), näyttää Laughton rahan ja uskonnollisen fanaattisuuden, seksin ja tekopyhyyden liiton kaikessa kaunistelemattomuudessaan. Tämä saattaa olla hyvinkin yksi syy siihen, miksi amerikkalaiset eivät elokuvalle lämmenneet.

”I come not with peace but with a sword.” Harry Powell

Siellä missä on pimeyttä, on myös valoa ja lopulta pahuuden yläpuolelle nousee lempeys. Jossain kaukana lasten kotoa odottaa turvapaikka hyveellisen Rachel Cooperin luona. Kyynisesti maailman menoon suhtautuva Cooper on kuin Jeesus-hahmo, joka sallii lasten tulla luokseen ja tarjoaa heille turvan, jota heillä ei ole aiemmin ollut. Elokuvan viimeisessä kolmanneksessa on itse asiassa niin paljon hellyyttä ja hyvyyttä, että heikommat tekijät olisivat helposti lipsahtaneet siirappisuuden puolelle. Laughtonin ammattitaito on kuitenkin sen verran vahva, että loppuhuipentuma lähentelee suuruudessaan jopa Frank Capran jouluklassikon Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) tasoa. Suuri kunnia tästä kuuluu tietysti myös mahtavasti näyttelevälle Lillian Gishille, joka on nappivalinta Rachel Cooperin rooliin.

Räsynukke on vahva paitsi tarinaltaan, myös tuotannoltaan. Kuvaajana toimineen Stanley Cortezin työpanosta on syystäkin kehuttu, sen verran näyttävää jälkeä hän on tehnyt. Räsynukke on täynnä toinen toistaan hienompia kuvia, joihin Cortez luo hämmentäviä valojen ja varjojen yhdistelmiä. Erityisen komea on Harry Powellin ja hänen vaimonsa Willan viimeinen yhteinen hetki, jonka terävät varjot tuovat välittömästi mieleen saksalaiset mykkäelokuvat. Outoa surrealismia on puolestaan kohtauksessa, jossa joen pohjassa kasvavien vesikasvien keskellä istuu ruumis autoon köytettynä. Puhumattakaan lasten pakomatkasta öisellä joella, jonka ”luonto pursuaa ihmeitä ja hiukan pullistuneita eläimiä, kaikkea vallitsee lempeä runous, samalla kun kaikki on perverssillä tavalla uhattuna, katkolla totaalisesti” (Peter von Bagh).

Elokuvan vangitsevasta musiikista ja hartaista, kehtolauluja muistuttavista kappaleista vastasi Walter Schumann. Toisin kuin useimmissa tapauksissa, säveltäjä ei astunut mukaan elokuvan jo valmistuttua, vaan oli läsnä kuvauksissa lähes joka päivä. Tämä on aistittavissa myös lopputuloksesta, sillä Schumannin musiikki istuu täydellisesti elokuvaan aivan ensimmäisistä sävelistä lähtien. Al Spencerin ja Hilyard Brownin rakentama lavastus viimeistelee ensiluokkaisen kokonaisuuden ja osa jokijakson hienoudesta on tietysti myös heidän ansiotaan.

Laughton halusi saarnamiehen rooliin Gary Cooperin, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta. Ajatus Cooperista on kieltämättä kiehtova, mutta näin jälkikäteen on mahdotonta kuvitella rooliin ketään muuta kuin Robert Mitchumia, jonka viekas ja pirullisesti hymyilevä Harry Powell on kuin isäpuoli suoraan helvetistä. Hänen vastanäyttelijänsä, George Stevensin Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) -elokuvassa hieman samanlaista rassukkaa tulkinnut Shelley Winters ansaitsee myös kehuja. Mitchumin vähättely Wintersin näyttelijäntaitoja kohtaan tuo heidän roolihahmojensa välille ylimääräistä jännitettä, ja se tuntuu olevan läsnä koko ajan. Sivuosista nousee parhaiten esille Evelyn Varden, jonka esittämälle Iceylle on valittu muutama todella mehukas repliikki. Lapsinäyttelijät Billy Chapin ja Sally June Bruce tekevät myös hienot roolisuoritukset.

Charles Laughtonin Räsynukke on yksi parhaista koskaan tehdyistä elokuvista. Se on yhtä aikaa sekä ihastuttava että myös pelottava. Toteutuksen ammattitaito, tarinan rytmitys ja eri nyanssit sekä näyttelijöiden loistavat roolisuoritukset muodostavat kokonaisuuden, jonka pariin on palattava säännöllisin väliajoin. Eikä elokuva menetä uusintakatseluiden myötä rahtuakaan tehostaan, vaikka sen osaakin ulkoa alusta loppuun.

THE NIGHT OF THE HUNTER, 1955 Yhdysvallat
Tuotanto: United Artists Tuottaja: Paul Gregory Ohjaus: Charles Laughton Käsikirjoitus: James Agee, Charles Laughton (Davis Grubbin romaanista) Kuvaus: Stanley Cortez Lavastus: Al Spencer, Hilyard Brown Leikkaus: Robert Golden Musiikki: Walter Schumann
Näyttelijät: Robert Mitchum (saarnamies Harry Powell), Billy Chapin (John Harper), Sally June Bruce (Pearl Harper), Shelley Winters (Willa Harper), Lillian Gish (Rachel Cooper), Evelyn Varden (Icey Spoon), Don Beddoe (Walt Spoon), Peter Graves (Ben Harper), James Gleason (Birdie-setä), Gloria Castillo (Ruby), Mary Ellen Clemons (Clary), Cheryl Callaway (Mary)