Roomassa järjestetään lapsikatselmus, jonka voittaja saa mahdollisuuden elokuvasopimukseen. Anna Magnanin esittämä työläisperheen äiti näkee tässä mahdollisuuden olla jotain ja tekee kaikkensa, että hänen tyttärensä voittaisi kilpailun – vain huomatakseen, ettei menestys olekaan lopulta tavoittelemisen arvoista. Erinomainen, näkemyksellinen draama, jonka iskuvoima on vahva vielä tänäänkin.
Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring)
Frodo ja Sam lähtevät kuljettamaan mahtisormusta kohti Tuomiovuoren laavaa. Matkalla he saavat kokea pahojen voimien mahdin, kun Sauron lähettää Mustat ratsastajat heidän peräänsä. Elrondin haltiakaupungissa pidetyn kokouksen jälkeen sormuksen saattoväki on kasvanut jo yhdeksään. Tästä alkaa huikea seikkailu, jossa ratkaistaan Keski-Maan kohtalo. Katsottavana nimenomaan erikoisversiot.
Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers)
Sormusryhmän matka jatkuu, nyt kolmessa joukossa: Frodo ja Sam tekevät edelleen matkaa Tuomiovuorelle, kun taas Aragornin johtama kolmikko mukanaan Gimli ja Legolas koettavat pelastaa örkkien vangiksi joutuneet Merrin ja Pippinin. Trilogian paras osa, eikä vähiten Helmin syvänteen taistelun ja enttien viimeisen marssin ansiosta.
John Flynn: Katujen laki (Out for Justice)
Steven Seagal on Gino, New Yorkin italialaiskortteleiden kasvatti, josta on sittemmin tullut toimintaa kaihtamaton poliisi. Nyt hän on erityisen pahalla tuulella, sillä hänen lapsuudenystävänsä on tapettu raukkamaisesti. Gino päättää selvittää tapahtuneen taustat ja laittaa roistot maksamaan teostaan. Toiminta on räväkkää – luita murtuu ja miehiä lakoaa – mutta muilta osin meno on haparoivaa ja laiskaa. ”Fuck you cop” oli toimintarymistelyn parasta antia.
Peter Jackson: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Ring: Return of the King)
Jackson punoo langat kelvollisesti yhteen lähes nelituntisessa mammutissa, joka kärsii liiallisesta rymistelystä ja taistelemisesta. Tarinan rytmitys ei ole kahden ensimmäisen osan veroista: pitkien taistelujaksojen jälkeen siirrytään takaisin Frodon ja Samin tarinaan, jota kuitenkin hidastellaan ja venytetään liikaa. Onneksi elokuvasta on jätetty pois kirjan viimeiset juonenkäänteet. Tunnelmaa nostattavat kohtaukset toimivat paikoin erinomaisesti, paikoin vaivaannuttavasti. Kokonaisuutena Sormus-trilogia on kaikesta huolimatta ensiluokkainen, enkä näe tämän filmaamiselle tarvetta ihan vähään aikaan.
Hannu Leminen: Valkoiset ruusut
Tauno Palo esittää naisia pyörittävää kirjailijaa Arvo Helavaa, johon Helena Karan näyttelemä Auli on rakastunut korviaan myöten. Pari viettääkin ikimuistoisen hetken yhdessä, mutta sen jälkeen Arvo unohtaa seuralaisensa tyystin. Aulin kuoltua hän saa syntymäpäivälahjaksi tämän päiväkirjan, jossa Auli kertoo tunteistaan Arvoa kohtaan. Kokonaisuudesta puuttuu täysin monelle suomalaiselle elokuvalle tuttu kömpelyys, eikä näyttelijöissäkään ole valittamista.
Dalton Trumbo: Sotilaspoika (Johnny Got His Gun)
Metallican One-videosta tuttu kertomus sotilaasta, joka vammautuu kranaatti-iskussa ja pystyy kommunikoimaan häntä hoitavien lääkäreiden kanssa vain morsettamalla. Sen sijaan että mies päästettäisiin piinastaan, häntä pidetään lääketieteellisistä syistä hengissä. Mielenkiintoisen ja puhuttelevan aiheen toteutus on melko vaatimaton, musiikkivideon nähtyään on oikeastaan nähnyt kaiken tarpeellisen.
Steven Seagal: Vaarallisella alueella (On Deadly Ground)
Steven Seagal esittää öljynporaustornien tulipalojen sammutusten erikoismiestä, joka saa tietää, ettei öljyimperiumin johtajalla (Michael Caine) ole puhtaita jauhoja pussissaan. Räjähdyksiä, lahtauksia ja väkivaltaa – niistä on tämä toimintapätkä tehty. Seagalin vuorilla sijaitseva piilopirtti on näkemisen arvoinen.
Ernest B. Schoedsack & Irving Pichel: Zaroffin koirat (The Most Dangerous Game)
Joel McCrea pelastautuu salaperäiselle saarelle, jolla asuu vielä salaperäisempi kreivi Zaroff (Leslie Banks). Koska molemmat ovat suuria metsämiehiä, kääntyvät miesten tarinat nopeasti metsästämisen puoleen. Kreivi Zaroff kertoo saavansa erityistä tyydytystä uudesta metsästämisen lajista, mutta ei kerro mistä. Hieman aiemmin saarelle haaksirikkoutuneen Even (Fay Wray) pahimmat epäilykset käyvät toteen, kun Zaroff ilmoittaa heidän olevan hänen seuraavaa riistaansa. Erikoinen ja tarinaltaan hyvin rohkea elokuva valmistui samoissa lavasteissa ja lähes samoilla näyttelijöillä kuin King Kong (1933), mutta on suotta jäänyt aina pikkuveljen asemaan. Kannattaa katsoa.
Gore Verbinski: The Lone Ranger
Suosittuun vanhan ajan kuunnelmaan pohjautuva länkkäri, jossa nuhteettomasta lakimiehestä tulee The Lone Ranger, Yksinäinen ratsastaja, jonka vierellä ratsastaa omapäinen intiaani Tonto. Ihan mukavaa menoa aina viimeiselle puolituntiselle, jolloin homma leviää typerästi käsiin, kuten Verbinskin Pirates of the Caribbean -sarjan kolmannessa osassakin. En myöskään voi sanoa pitäväni siitä, että elokuvan käsittelemä vakava asia (rautatien tulo ja intiaanien tuho) hävitetään hölmön komedian keskelle.
Mikio Naruse: Nasanu naka (engl. No Blood Religion)
Nuori näyttelijätär palaa kuuden vuoden jälkeen takaisiin kotiin mukanaan roppakaupalla menestystä. Lähtiessään hän on hylännyt niin miehensä kuin tyttärensäkin, joista jälkimmäisen hän haluaisi takaisin luokseen. Se ei ole kuitenkaan helppoa, sillä tytär on jo kiintynyt sijaisäitiinsä, joka ei myöskään halua luopua tyttärestään. Tarinaltaan toimiva, mutta toteutukseltaan turhan kikkaileva draama ei ole Narusen paras elokuva, mutta ainakin mykän kauden japanilaisesta elokuvasta kiinnostuneen kannattaa katsastaa tämä teos.
Alexandra Leclère: Siskoni ja minä (Les soeurs fâchées)
Louise (Catherine Frot) saapuu tapaamaan Pariisissa asuvaa sisartaan Martinea (Isabelle Huppert). Kahden täysin erilaisen sisaruksen muutamasta yhteisestä päivästä tulee konfliktien sävyttämä, sillä jäykkä ja totinen Martine ei voi sietää vilpittömän ja avoimen Louisen tekemisiä ja sisarusten välit kiristyvätkin lopulta äärimmilleen. Elokuvaa on markkinoitu komediana, mutta koomiset osuudet ovat oikeasti todella vähissä – ellei jotakuta sitten naurata jatkuva ilkeily ja kylmäkiskoisuus. Catherine Frot on roolissaan oikein sympaattinen, aivan kuten Isabelle Huppertkin ilkeä. Toisenlainen loppuratkaisu olisi ollut mielestäni parempi.
Russ Meyer: Beneath the Valley of the Ultra-Vixens
Amerikkalaisessa pikkukaupungissa elävällä pariskunnalla on ongelma: nymfomaanivaimo ei saa mieheltään tyydytystä, koska tällä on halu tehdä temput väärään paikkaan. Mies on siis parannettava ja onneksi läheiseltä uskonnolliselta radioasemalta löytyy konstit tietävä vaaleaverikkö. Nainen ottaa sillä aikaa ilon irti kylän muista miehistä. Hölmö seksikomedia, joka ei naurattanut kertaakaan.
Kenji Mizoguchi: Osakan elegia (Naniwa ereji)
”Mizoguchin viides äänielokuva ja samalla hänen ensimmäinen mestariteoksensa” (Antti Alanen). Rahahuolissa rypevän perheen nuori tytär ajautuu työnantajansa rakastajattareksi tarinassa, joka ei ainakaan ensi katsomalta täysin täyttänyt siihen asettamiani odotuksia. Loppu on lohduton, epäoikeudenmukainenkin.
Michael Curtiz: Mildred Pierce – amerikkalainen nainen (Mildred Pierce)
Joan Crawford esittää yksinhuoltajaa, joka uhraa kaikkensa lapsilleen, nousee ravintolayrittäjänä ryysyistä rikkauksiin, mutta ei saa tyttäreltään ansaitsemaansa rakkautta. Curtizin taiturimainen ohjaus, naisnäyttelijöiden huikeat roolisuoritukset (Crawfordin lisäksi Eve Arden ja Ann Blyth ovat loistavia) ja tarinan lukuisat toimivat käänteet muodostavat todellisen elokuvanautinnon. Perustuu James M. Cainin romaaniin, jonka päähenkilön esikuvana toimi puolestaan kirjailijan suomalainen anoppi. Miksiköhän Curtizia ei noteerata missään ohjaajaäänestyksissä?
Mihail Kalatozov: Älä odota kirjettä (Neotpravlennoje pismo)
Neljä arkeologia matkaa Siperiaan tutkimaan, löytyykö alueelta timantteja. Yksi heistä on nainen, mikä antaa odottaa tarinalta perinteisiä draamaratkaisuja, mutta lopulta tarjolla on jotain aivan muuta. Vahva ja napakka, vähäeleinen draama pitää vaivattomasti otteessaan ja innostaa palaamaan elokuvan pariin mitä pikimmiten uudelleen.
Tom Hooper: Kuninkaan puhe (King’s Speech)
Mitä voi saada aikaan änkyttävän kuningas Yrjö VI:n tarinasta, varsinkin, kun fokus on miehen puheviassa ja sen korjaamisessa? Erinomaisen draaman, nimittäin Tom Hooperin elokuva on epäilyttävistä lähtökohdistaan huolimatta yksi viime vuosien parhaista draamoista: aito, tasapainoinen ja koskettava. Näyttelijät tekevät laatutyötä ja etenkin Colin Firth on kuninkaan roolissa loistava.
Malcolm St. Clair: Maailmannainen (A Woman of the World)
Pola Negrin esittämä kreivitär saa tarpeekseen rakastettunsa kieroiluista ja päättää lähteä toiselle puolelle maailmaa, kauas pois tutusta elinympäristöstään. Hän saapuu serkkunsa luo amerikkalaiseen pikkukaupunkiin ja aiheuttaa skandaalin jos toisenkin, ennen kuin asiat alkavat sujua luonnollisella tavalla. Romanttinen komedia, joka kärsii jonkin verran epäuskottavista juonenkäänteistä. Negri pitää pakan koossa ja osoittaa, ettei puolalainen suotta ollut suuri tähti Hollywoodissakin.
Clarence Brown: Rikoksen varjossa (The Goose Woman)
Mary Holmes on alkoholisoitunut, poikaansa vihaava entinen oopperalaulaja, jonka talon läheisyydessä tapahtuu murha. Mary esiintyy yhtenä tapahtuneen todistajana, sillä näin hän saa mahdollisuuden palata parrasvaloihin, olkoonkin, että hänen todistuksena on sepitettä ja saattaa hänen lähipiirinsä vaikeuksiin. Louise Dresserin roolisuoritusta ei voi kylliksi ylistää ja ainoastaan lopun turha sentimentaalisuus estää tätä liian tuntematonta melodraamaa kohoamasta suureksi amerikkalaiseksi klassikoksi. Nimivahvassa näyttelijäryhmässä mukana Jack Pickford, Constance Bennett, Gustav von Seyffertitz, Kate Price ja George Nichols.
Christopher Nolan: Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)
Nolanin Batman-trilogian päätösteos ja samalla kolmikon heikoin lenkki. Ylipitkä, lähes kolmituntinen elokuva käsittelee ilmastoasiaa, terrorismia ja nykypäivän poliittisia kiemuroita väsyneesti ja innottomasti liittäen mukaan vielä muka-syvällisiä pohdintoja Batmanin/Bruce Waynen elämästä ja urasta, eikä tarina kanna kaikesta huolimatta edes vähää alusta. Kun tähän lisää vielä koko joukon laimeaa, lapsille suunnattua toimintaa, voi vain ihmetellä, mistä elokuva on saanut tähtensä ja korkean Imdb-arvosanansa. Hormonihirviö Bane on kuin vapaapainikehästä karannut ottelija, joka yrittää öristä vakuuttavasti, mutta onneksi Batman örisee vielä vakuuttavammin. Michael Cainesta ei ole tämän kuonan kirkastajaksi.
George Mihalka: Verinen Valentine (My Bloody Valentine)
Pienessä kaivoskaupungissa on sattunut vuosikymmeniä sitten Ystävänpäivänä valitettava onnettomuus, joka on johtanut syyllisten lahtaamiseen ja yhden kaivosmiehen mielisairaalakomennukseen. Nyt on taas Ystävänpäivä ja kaupunki yrittää viimeinkin elää normaalia elämää. Pahaenteisiä viestejä alkaa kuitenkin tulla niin poliisipäällikölle kuin pormestarillekin ja näyttää siltä, että murhaaja on palannut takaisin kotikonnuilleen. Juoneltaan kepeä slasher järkyttää enemmän tylsyydellään kuin kauhulla, kertakatselun arvoinen teos.
Mikio Naruse: Kimi to wakarete (engl. Apart from You)
Keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti työskentelee geishana ja yrittää samalla pitää huolta opiskelevasta pojastaan, joka ei kuitenkaan arvosta äitinsä ammattia, vaan pikemminkin halveksii tätä. Ohjaaja Narusen käsikirjoittama, kasvamisen kipupisteitä käsittelevä ihmissuhdedraama ei kohoa täysiin korkeuksiin, mutta antaa silti ajattelemisen aihetta nykykatsojallekin.
David Lynch: Eraserhead
Nyky-surrealismin ja painajaisnäkyjen mestarin esikoisteos on erikoinen kertomus nuoresta parista, joka saa kummallista jälkikasvua. Häiriintynyt äänimaailma ja tummanpuhuva, synkkä asumisympäristö yhdistettyinä houreisiin unijaksoihin luovat oudon kokonaisuuden, joka tuntuu samalla kiehtovalta että vaikealta käsittää – kuitenkin niin, että tämän pariin on palattava piakkoin uudelleen.
Tod Browning: Freaks
Browningin kenties paras elokuva kertoo sirkuksessa elävästä kääpiöstä Hansista, joka rakastuu kauniiseen trapetsitaiteilijaan. Tämä aikoo kuitenkin myrkyttää Hansin, viedä hänen rahansa ja lähteä matkaan voimamiehen kanssa. Vahvasti ja napakasti kerrottu, oikeiden vammaisten kanssa toteutettu Freaks on luokiteltu kauhuelokuvaksi, mutta todellisuudessa se on humaanimpi draama kuin useimmat tunnetummat virkaveljensä.
Mikio Naruse: Yogoto no yume (engl. Every-Night Dreams)
Narusen erinomainen mykkäelokuva kertoo satamakapakassa miehiä viihdyttävästä yksinhuoltajaäidistä ja hänen pienestä pojastaan, jotka perheen pää on hylännyt kolme vuotta aikaisemmin. Mies tulee kuitenkin takaisin ja perhe yrittää elää hetken aikaa normaalia elämää, vaikka se kovin vaikeaa onkin, sillä miehen tuntuu olevan mahdotonta saada töitä. Ohjaajan tyyli on hioutunut entistä varmemmaksi ja tarina kantaa hienosti aina lohduttomaan loppuun asti. Vanhempien rooleissa esiintyvät Sumiko Kurishima (Omitsu) ja Tatsuo Saitô (Mitsuhara) tekevät vahvaa jälkeä tahoillaan. Elokuva olisi kaivannut hitusen lisää pituutta, tunnissa ei ehditä hirveästi hahmoja syventämään.
Robert Siodmak: Karmiininpunainen merirosvo (The Crimson Pirate)
Burt Lancaster esittää kaapparikapteenia 1700-luvun lopun Karibialla elokuvassa, jonka maine on sisältöä suurempi. Meno on vauhdikasta, mutta paikoin liian lapsellista ja monet kohtauksista ovat turhan pitkitettyjä. Kertakatselun arvoinen elokuva, Pirates of the Caribbean -saagaan ihastuneet voinevat saada tästä paljonkin irti.
Andrew Dominik: Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford)
Terrence Malickin elokuvia tyyliltään muistuttava western kertoo Bob Fordin, Jesse Jamesin ampujan tarinan. Jamesin veljeksiä ja heidän tekojaan ihailevasta Fordista ei tullut tekonsa ansiosta olettamaansa sankaria, vaan pikemminkin hylkiö, joka kohtasi väkivaltaisen kuoleman itsekin. Kuvaajamestari Roger Deakins sortuu paikka paikoin turhaan tyylittelyyn, mutta muilta osin tämä viipyilevä ja rauhallisesti etenevä elokuva pysyy ohjaajansa hyppysissä hienosti. 2000-luvun suurin western, joka kohoaa korkealle koko lännenelokuvan historian mittakaavassa.
Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä
Suomen suvessa rakastutaan, rakastetaan, synnytään ja kuollaan. F. E. Sillanpään tekstiin pohjautuva Ihmiset suviyössä on läpileikkaus suomalaisesta maaseudusta ja sen ihmisistä. Kamera hivelee yöttömän yön luontoa ja tarina pursuaa ihmissuhdekiemuroita tavalla, joka tuskin jättää katsojaa kylmäksi. Kadonneen maailman ja aikakauden tunnelma on tavoitettu ensiluokkaisesti. Kotimaisen elokuvan suuria teoksia.
Wilho Ilmari: Kuriton sukupolvi
Menestyvä matematiikan professori laiminlyö vuosien ajan perhettään, josta kehkeytyy varsinainen kauhistus. Mika Waltarin tekstiin pohjautuva elokuva on opetukseltaan ajaton, vaikka tyyliltään jo vanhanaikainen. Alun dramaattisuus vaihtuu onnistuneesti kepeyteen, kun professori päättää laittaa perheensä kuriin ja herran nuhteeseen. Loppu ei sen sijaan täysin vakuuta. Ystäviensä tyhjäpäistä elämänmenoa arvosteleva, mutta myöhemmin alamäkeen itse ajautuva Ansa Ikonen on ihastuttava tahollaan ja professoria esittävä Uuno Laaksokin on oikein mainio. Ei mikään kuolematon klassikko, mutta kertakatsomisen veroinen kuitenkin.
Jeff King: Driven to Kill
Steven Seagal on Ruslan, rikollisen menneisyyden hylännyt kirjailija, jonka ex-vaimo tapetaan ja tytär saatetaan teholle tämän hääpäivänä. Ruslan ei luonnollisestikaan katso tilannetta hyvällä, vaan päättää ottaa selvää, kuka on kaiken takana. Hölmö juoni, pitkitetyt toimintakohtaukset, sekava leikkaus ja tärisevä käsivarakamera tekevät lopputuloksesta lähes sietämättömän. Vain intohimoisimmille Seagal-faneille.
Wancang Bu: Yi jian mei (engl. A Spray of Plum Blossoms)
Shakespearen näytelmään pohjautuva elokuva sijoittuu 1920-luvun Kiinaan, jossa kaksi nuorta kadettia rakastaa samaa naista. Rakkaus ajaa nuoret kilpailutilanteeseen, jonka seurauksena toinen heistä menettää sotilasarvonsa ja karkotetaan tukikohdasta. Hänestä tulee bandiitti, joka aloittaa Robin Hoodin kaltaisen kamppailun köyhälistöä sortavia sotilaita kohtaan. Keskinkertainen, sekava ja hengetön draamakomedia, jossa ensin mainittua ei ole juuri lainkaan ja jälkimmäistäkin liian vähän. Tähtinäyttelijät pelastavat mitä pelastettavissa on, mutta sekään ei tahdo riittää.
Alfred Hitchcock: Takaikkuna (Rear Window)
Jännityselokuvan klassikko, jossa pyörätuolissaan istuskeleva James Stewart alkaa epäillä, että naapuritalon kauppamatkustaja on murhannut invalidisoituneen vaimonsa. Kaikki eivät usko Stewartin väitettä, mutta vähitellen totuus tulee julki. Piinaava, aidosti jännittävä elokuva, jonka ainoa kauneusvirhe on katsomiskerta toisensa jälkeen yhä enemmän ärsytystä aiheuttava Stewart. Blu-rayn kuvanlaatu oli yllättävän heikko.
Lauri Törhönen: Vares – Pimeyden tango
Voi hyvänen aika sentään, miten tyhmä elokuva. Yksityisetsivä Jussi Vares tutkii Turussa takavuosina murhatun tangolaulajan surmaa ja saa peräänsä Jussi Lammen esittämän kostajan menneisyydestä. Yksinpuhelut, heikko ohjaus, latteat juonenkäänteet ja muutamat todella vaatimattomat näyttelijäsuoritukset (mm. Lola Wallinkoski, Anna-Leena Härkönen, Jussi Lampi) tekevät kokonaisuudesta sietämättömän.
Marcel Carné: Sumujen laituri (Le quai des brumes)
Jean Gabin on Le Havreen saapuva, tukikohdastaan karannut sotilas, joka päättää karistaa Ranskan tomut jaloistaan. Michèle Morgan on puolestaan kummisetänsä Zabelin (Michel Simon) luona asuva nuori neiti, jonka elämässä on erinäisiä vaikeuksia. Gabin ja Morgan rakastuvat ja kokevat onnen hetkiä, mutta kuinka kauan ne on luotu kestämään? Runollinen, esteettisesti kaunis ja hyvillä näyttelijäsuorituksilla varustettu ranskalaisklassikko, josta jää kuitenkin puuttumaan se viimeinen silaus, joka nostaisi elokuvan suurten joukkoon.
David Cronenberg: Spider
Ralph Fiennes esittää mielenvikaista Dennis Clegiä, joka käy avohoidossa läpi lapsuutensa traumoja. Fiennesin intensiivinen roolisuoritus, riittävän vinksahtanut tarina ja Lontoon karu miljöö muodostavat vahvan perusrungon elokuvalle, jonka mysteerit tuskin aukeavat yhden katselukerran myötä.
Josef von Sternberg: Intohimojen keisarinna (The Scarlet Empress)
Sternbergiläisen erikoinen elokuva Venäjän keisarinnan Katariina Suuren elämästä hullun suuriruhtinas Pietarin rinnalla. Visuaalisesti mestarillinen, hyvin roolitettu teos, joka ei ensi katsomalta nouse kuitenkaan maineensa veroiseen kukoistukseen. Ansaitsee silti toisen jos kolmannenkin katselukerran.
Yonggang Wu: ”Jumalatar” (Shen nu)
Kiinalaisen mykkäelokuvan unohdettu mestariteos, kertomus yksinhuoltajaäidistä, joka työskentelee prostituoituna ja yrittää pärjätä päivittäisestä elämästä pienen poikansa kanssa, mutta yhteiskunta kääntää hänelle selkänsä ja sutenöörin rautainen ote tuntuu vievän lopunkin toivon tulevaisuuden suhteen. Lohduton ja kaunistelematon kuvaus langenneen naisen kohtalosta on naispääosaa esittävän Ruan Lingyun näytös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti