Ranskan vallankumoukseen sijoittuva mykkäelokuva on tuotantoarvoiltaan ensiluokkainen, mutta kokonaisuutena hengetön, jopa tylsä. Roolihahmoja ei kehitellä juuri lainkaan, toimintaa ei ole nimeksikään ja suurin osa ajasta kuluu pelkkään patsastelemiseen ja juonitteluun. Keskivertoa heikompaa Capellania.
Germaine Dulac: Hymyilevä rouva Beudet (Le Souriante Madame Beudet)
Dulac kuvaa avioliiton tyhjyyttä ja henkilöiden toisiaan kohtaan tuntemaa halveksuntaa loistavasti ja saa yhytettyä neljäänkymmeneen minuuttiin valtavasti sisältöä, jota hän värittää impressionistisilla tehokeinoilla ja runsailla vertauskuvilla. Näyttelijäsuoritukset ovat ensiluokkaisia ja lohduton loppuratkaisu kruunaa unohtumattoman katselukokemuksen.
Carl Th. Dreyer: Vampyr
Dreyerin omaperäinen, Murnaun Nosferatun ja Epsteinin Usherin talon häviön perinteitä jatkava tunnelmallinen kauhuelokuva elämästä ja kuolemasta, kesäisen yön kauneudesta ja kauhuista.
Ivan Mozzhuhin: Eriskummallinen klubi (Le brasier ardent)
Mozzhuhinin ainoa ohjaustyö on ”dekkarikomedia, psykoanalyyttinen fantasia, visuaalisesti art nouveaun ja art decon välissä” (Peter von Bagh). Eriskummallinen klubi teki vaikutuksen moniin intellektuelleihin ja Jean Renoir kertoi myöhemmin sen olleen yksi hänen elokuvauransa pääinnoittajista, mutta suurelle yleisölle se ei auennut toivotulla tavalla. Elokuvasta tuli paha taloudellinen epäonnistuminen ja sen myötä Mozzhuhinin ohjaajanura päättyi lyhyeen.
Charles Brabin: Katutanssijatar (Twinkletoes)
Kepeä romanttinen leikittely muuntuu synkkien juonenkäänteiden kautta katsojalle hyvän mielen jättäväksi kokonaisuudeksi, jossa oikeudenmukaisuus vie voiton ja kaikki onnensa ansaitsevat sen myös saavat. Colleen Mooren ihastuttaa kuten aina.
Raymond Bernard: Le Joueur d’Eches (The Chess Player)
Patrioottinen puolalaisnuorukainen johdattaa kansansa venäläisten valloittajien kimppuun vuoden 1776 Vilnassa. Hänen päästään luvataan palkkio, jolloin neuvokas, mekaanisia laitteita valmistava keksijä luo erikoisen shakkikoneen, jonka avulla nuorukainen on tarkoitus saattaa pois maasta. Suurella rahalla tuotettu ”Shakinpelaaja” on myös Bernardin paras mykkäkauden elokuva.
Albert Capellani: Quatre-vingt-treize
Vuonna 1914 kuvattu, mutta maailmansodan jälkeen vasta seitsemän vuotta myöhemmin valkokankaille päässyt vallankumouselokuva. Lähes kolmetuntinen spektaakkeli pitää sisällään suuria joukkokohtauksia ja taisteluita, mutta myös ajoittaista tyhjäkäyntiä, jonka vuoksi katsoja huomaa äkkiä vilkuilevansa kelloaan.
Anthony Mann: Maa vuorten takana (Bend of the River)
Jykevä peruswestern, jossa menneisyytensä tekoja paikkaileva erämies saa tehtäväkseen johdattaa uudisasukasjoukon vuoren yli kohti parempia laidunmaita. Lähistöllä puhjennut kultakuume vaikuttaa yhden jos toisenkin tekemisiin, mutta lopulta suoraselkäisyys ja kunniallisuus palkitaan.
Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street
Vimmaisen hauska kuvaus Wall Streetin pörssimaailman porsasteluista. Leonardo DiCaprio tekee loistoroolin rahaa, naisia, valtaa ja taas rahaa himoavana pörssimiljonääri Jordan Belfordina, mutta myös muu näyttelijäosasto on loistokas.
Roland Emmerich: Independence Day: Resurgence
Suurella rahalla tuotettu, hölmöäkin hölmömpi scifi-kalkkuna, jonka tehosteetkaan eivät hurmaa – edes isolta kankaalta nähtynä.
George Stevens: Etäisten laaksojen mies (Shane)
Hieno peruswestern, jossa salaperäinen muukalainen saapuu keskelle maanviljelijöiden ja karjankasvattajien kiistoja. Jack Palancen esittämästä pyssysankarista tuli myöhemmin Lucky Luke -sarjakuvalehden palkkatappaja Phil Defer.
Abel Gance: Minä syytän! (J'accuse)
Minä syytän! on kolmiodraaman kautta kerrottu kuvaus maailmansodan eri vaiheista. Ensimmäinen tunti on puuduttavaa melodraamaa, mutta vauhtiin päästyään elokuva vyöryy päälle kuin kuvaamansa sota aina vaikuttavaan loppuun asti. Juonessa on kömpelyyksiä, mutta kuvalliselta anniltaan Gancen elokuva ihastuttaa edelleen: sodanjulistusjuhlat muuttuvat luurankojen piirileikiksi, pasifistinen runo viikatemiehen työkaluksi, sodan päättymisen kunniaksi järjestetyt paraatit kotiin palaavien vainajien marssiksi. Gance ohjasi aiheesta uusintaversion vuonna 1938.
Benjamin Christensen: Paholaisen sirkus (The Devil’s Circus)
Christensenin ensimmäinen amerikkalainen ohjaustyö kertoo pikkurikollisen ja orvon nuoren naisen vaikeuksien sävyttämän rakkaustarinan. Visuaalinen puoli on kunnossa, sirkusmiljöö hienosti toteutettu ja pääosakaksikon kemiat toimivat, mutta juonen osalta Paholaisen sirkus jää keskinkertaisen Hollywood-melodraaman tasolle.
Paul Thomas Anderson: There Will Be Blood
Suuri amerikkalainen elokuva rahasta, öljystä ja uskonnosta. Rakenteeltaan kuin Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu, juoneltaan kuin Stroheimin Ahneus tai Stevensin Jättiläinen. Pitkä kesto korreloi väkevien ja vaikuttavien kuvien kanssa täydellisesti ja muodostaa kokonaisuuden, jossa ei ole mitään heikkoa.
John Ford: Upstream
Vuosikymmeniä kateissa ollut, Uudesta-Seelannista vuonna 2009 löydetty John Ford -elokuva kertoo newyorkilaisesta teatterikommuunista ja sen värikkäistä asukkaista. Kokonaisuus ei ole lähellekään osiensa summa, sillä tekijät eivät tunnu tietävän tehdäkö komediaa vai draamaa. Niinpä elokuvasta tulee väritön läpijuoksu.
John Ford: Sinitakkeja (The Blue Eagle)
Laivaston unohdetuille sankareille omistettu Sinitakkeja kertoo kahdesta kilpailevan jengin johtajasta, joiden on unohdettava hetkeksi keskinäinen vihanpitonsa ja tehtävä poliisin kanssa yhteistyötä kotikulmia piinaavan huumeongelman selvittämiseksi. Kepeällä huumorilla silattu toimintadraama lukeutuu Fordin vähäpätöisimpiin rutiinitöihin, eikä edes George O’Brienin ja Janet Gaynorin mukanaolo pysty hilaamaan lopputulosta kuiville.
John Gilling: Haudasta nousseet (The Plague of the Zombies)
Hammerin hieno zombie-elokuva.
Paul Feig: Ghostbusters
Harmiton, mutta samalla myös täydellisen hengetön efektirymistely. Näyttelijät hyviä, mutta hahmoista puuttuu alkuperäisversion persoonallisuus. Originaalin näyttelijöiden bongaamisesta ja elokuvaviittauksista plussaa. Aikansa voi viettää huonomminkin, mutta varmasti myös paremminkin. Jatko-osaa vihjataan, mutta tuskin tulee.
Frank Borzage: The Circle
The Circle kertoo tilanteesta, jossa aviomiehensä ja poikansa lähes 30 vuotta aikaisemmin hylännyt lady Catherine palaa nykyisen aviomiehensä kanssa tapaamaan vanhaa perhettään, vain huomatakseen poikansa ja tämän vaimon parisuhteen olevan samassa tilassa kuin hänellä oli aikoinaan. Ernst Lubitschin työstettäväksi paremmin sopinut elokuva on teatterimainen väliinputoaja, jossa ei ole sen enempää komediaa kuin draamaakaan.
Abel Gance: La roue
Intiimi, vain muutaman hahmon ympärille keskittynyt La roue kertoo työlleen omistautuneesta, alkoholiin mieltyneestä junankuljettajasta, jonka rakkaus ottotytärtään kohtaan ajaa miehen turmioon. Alun perin yli seitsentuntinen elokuva on tänä päivänä enää neljän ja puolen tunnin mittainen. Perinpohjaisesti kerrottu tarina on kärsinyt poistoista, mutta napakan ytimensä ansiosta se ei juurikaan lipsu sivuraiteille – ainoastaan viimeinen jakso Mont Blancilla ei yllä aiempien loistoon.
Larry Semon: Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)
Kaoottinen kuvaus rakastetusta lastenklassikosta.
J. P. McGowan: Tarzan ja kultaleijona (Tarzan and the Golden Lion)
Vaatimaton mykkä-Tarzan ei poikkea juuri edeltäjistään. Liian suoraviivainen ja sieluton juoni, kömpelösti toteutetut toimintakohtaukset ja epäkarismaattiset roistot jättävät katsojalle väkisinkin tyhjän olon, jota ei ainakaan paranna Boris Karloffin roolitus vihamielisenä wazarisoturina – tuleva kauhuelokuvatähti tuntuu olevan aivan väärässä paikassa väärään aikaan.
Roel Reiné: Pistol Whipped
Steven Seagal on entinen poliisi, joka on pelannut ja juonut rahansa. Nyt hänet houkutellaan palkkatappajaksi, jonka pääkohteena on hänen ex-vaimonsa nykyinen aviomies. Perustoimintaa ilman yllätyksen häivää.
Michael Keusch: Attack Force
Tyhjänpäiväinen Seagal-rymistely, jossa entinen valtion huippulaborantti päättää pistää Pariisin sekaisin laittamalla uutta huumetta maan vesijohtoverkostoon.
Gene Kelly & Stanley Donen: Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain)
Hyvän tuulen Hollywood-musikaali, jossa parodioidaan lempeästi elokuvatähtiä ja mykän kauden viimeisiä hetkiä.
G. W. Pabst: Iloton katu (Die freudlose Gasse)
Pabstin synkkä kuvaus maailmansodan jälkeisestä Wienistä.
Albert Capellani: The Red Lantern
Rodulliset ja kulttuurilliset eroavaisuudet nousevat pääosiin boksarikapinan aikaan sijoittuvassa eksoottisessa draamassa, jossa valkoisen miehen ja kiinalaisen naisen tytär rakastuu amerikkalaiseen nuorukaiseen, mutta tulee taustansa vuoksi torjuttua tämän vanhempien taholta. Korea ulkoasu ja pääosanesittäjien karisman varaan rakennettu elokuva ei toimi kuin ajoittain, sillä Capellani ei saa eloa sen enempää nuorten romanssiin kuin poliittiseen kuohuntaankaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti