Arpinaama

Kun Yhdysvaltojen hallitus päätti asettaa maahan kieltolain tammikuussa 1920, tuskin kukaan osasi pahimmissa painajaisissaankaan aavistaa, mitä tuleman pitää. Spriikauppa, salaviinanmyynti ja salakapakat nousivat kukoistukseen ja jo aiemminkin yhteiskunnallisena ongelmana ollut järjestäytynyt rikollisuus levisi räjähdysmäisesti. Alkoholin myynti siirtyi täysin alamaailman haltuun ja niinpä sen välittämisestä tulikin yksi gangstereiden tärkeimmistä tulonlähteistä. Rahakkaat markkinat johtivat puolestaan siihen, että alamaailman välienselvittelyistä saatiin lukea säännöllisesti sanomalehtien etusivuilta.

Rikollisten saaman julkisuuden sekä hieman yllättäenkin esiin nousseen ihannoinnin seurauksena heistä alettiin kertoa pian varsin romantisoituja tarinoita, aivan kuten villin lännen pyssysankareista aikoinaan. Tämän seurauksena aina ajan hermolla oleva elokuva-ala huomasi aiheessa piilevän markkinaraon. Aiemmin varsin vähäiselle huomiolle jääneen gangsterielokuvan nousukiitoa siivitti myös hetkeä aiemmin läpimurtonsa tehnyt äänielokuva, jonka ansiosta valkokankaalla saatettiin esittää entistä realistisempaa toimintaa. Polttopullot lentelivät ja konepistooli nakutti kalmansäveltään kaikkialla, kun jokainen kynnelle kykenevä elokuvayhtiö yritti ottaa lajityypistä kaiken mahdollisen irti.

1930-luvun alun tunnetuin gangsterielokuva valmistui jo vuonna 1930, mutta sai ensi-iltansa erilaisten sensuuririitojen vuoksi vasta kaksi vuotta myöhemmin. Armitage Trailin (pseudonyymi 28-vuotiaana sydänkohtaukseen kuolleelle Maurice Coonsille) romaaniin perustuva Arpinaama (Scarface, 1932), moralisoivalta alaotsikoltaan Kansakunnan häpeä, on Al Caponen elämää mukaileva kertomus. Sen päähenkilö on niin ikään chicagolainen gangsteri Tony Camonte, joka raivaa tiensä gangsteripomon henkivartijasta koko kaupungin kuninkaaksi.

Arpinaaman taustalla oli kivikova kolmikko: öljymiljonääri, sittemmin vaihtelevalla menestyksellä elokuvia ohjannut ja tuottanut Howard Hughes, vakuuttavaa jälkeä Hollywoodissa jo muutaman vuoden ajan tehnyt Howard Hawks sekä Chicagossa kieltolain aikana lehtimiehenä toiminut Ben Hecht, joka jo taustojensa vuoksi tiesi gangstereista enemmän kuin tavanomaiset elokuvakäsikirjoittajat. Hecht oli näyttänyt kyntensä genren parissa jo muutamaa vuotta aikaisemmin käsikirjoittamalla Josef von Sternbergin klassikkoelokuvan Underworld (1927), joten aihepiiri oli hänelle tuttu jo elokuvienkin saralla. Tukenaan heillä oli koko joukko Hollywoodin tuotannoissa kannuksensa hankkineita taitureita.

Arpinaama on olemukseltaan kaunistelematon, jopa brutaali. Underworldin tyylitelty, miltei unenomainen gangsterimaailma on saanut väistyä karun ja realistisemman ilmaisun tieltä. Väkivaltaa on mukana ennennäkemättömän paljon ja aihetta lähestytään muutenkin todentuntuisesti. Elokuva ei pyri selittelemään päähenkilöidensä motiiveja millään muulla kuin rahan- ja vallanhimolla, joten ei ihme, että sensuuri otti Arpinaaman kouriinsa. Se piti elokuvaa gangsterismia ihannoivana, joten siihen piti lopulta lisätä moraalinen prologi, kuvata uusia kohtauksia sekä muuttaa elokuvan loppuratkaisu rikollisuutta tuomitsevammaksi. Tämän seurauksena Hawksin alkuperäislopetus näki päivänvalon Amerikassa vasta vuonna 1979.

Sensorit kauhistelivat Arpinaaman väkivaltaa, mutta eivät nähneet laajempaa kokonaisuutta. Hawks itse piti gangstereita naurettavina pikkupoikina ja sellaisina hän heidät elokuvassaan myös esittää. Parhaimpina esimerkkeinä ovat paitsi Camonten idioottimainen, kirjoitustaidoton sihteeri, myös nimihahmo itse. Camonte on äkkipikaisena, huomionhaluisena ja uhittelevana gangsterina kuin parodia valtansa huipulla olleista rikollispomoista. Arpinaama on siis myös elokuva, jossa naurullakin on sijaa. Muutamat kriitikot ovatkin luokitelleet sen jopa komediaksi, niin yli kaikki on parhaimmillaan vedetty.

Tekniseltä toteutukseltaan Arpinaama esiintyy selvästi muista aikalaisistaan edukseen – jopa siinä määrin, että elokuva voisi hyvinkin olla muutaman vuosikymmenen nuorempi. Aikana, jolloin kamera oli palannut jälleen staattisen sivustakatsojan rooliin mykän kauden huikeiden kuvausratkaisuiden jälkeen, on Lee Garmesin ja L. W. O’Donnellin työskentely erityisen ihailtavaa. Varhaisen äänielokuvan kömpelyydestä ei ole jälkeäkään, vaan kamera elää alusta loppuun tarinan ehdoilla tehden pitkiä ajoja ja laajoja panorointeja tilanteen mukaan. Edward Curtissin leikkaus on puolestaan jouhevaa ja napakkaa, eikä kohtauksiin ole jäänyt mitään ylimääräistä. Harry Oliverin lavastus on myös erittäin onnistunutta ja Arpinaaman maailma saavuttaakin 1920-luvun amerikkalaisen suurkaupungin olemuksen hienosti.

Vaikka Hughes muistetaankin miljoonistaan, ei Arpinaamaan kiinnitetty ajan supertähtiä voittojen maksimoimiseksi, vaan Hughesin päätöksellä osat jaettiin suhteellisen tuntemattomille b-elokuvien näyttelijöille sekä elokuvamaailman ulkopuolisille henkilöille. Ratkaisu oli onnistunut, sillä suuren maailman tähtien mukanaolo olisi hyvinkin voinut latistaa hahmojen luonnollisuutta ja uskottavuutta. Kaavoihinsa kangistumattomat näyttelijät tekevätkin kauttaaltaan laatutyötä. Nimiroolin tulkinneelle Paul Munille elokuva osoittautui matkalipuksi tähteyteen, samoin kävi Arpinaaman pyssymiestä näyttelevälle George Raftille, joka oli elokuvaa tehtäessä vielä pikkurikollinen. M-G-M:n statistina esiintynyt Ann Dvorak ja Frankensteinin hirviönä muistettu Boris Karloff saivat niin ikään Arpinaamasta nostetta uralleen. Arpinaaman osajaosta kertoo paljon se, että tunnetuin elokuvakasvo, Erich von Stroheimin mykkäelokuvissa esiintynyt Tully Marshall on ainoastaan pienessä sivuosassa sanomalehden päätoimittajana.

Arpinaama on paitsi yksi lajityyppinsä timanteista, myös amerikkalaisen elokuvan kulmakiviä. Sen teknisen toteutuksen ensiluokkaisuus ja uskottava aikakauden kuvaus sekä laadukkaat näyttelijäsuoritukset tekevät siitä iättömän, nautittavan ja lukuisia katselukertoja kestävän elokuvan. Al Caponekin ihastui elokuvaan siinä määrin, että tiedetään hänen katselleen sen useampaankin otteeseen. Brian De Palma ohjasi aiheesta modernisoidun uusintaversion vuonna 1983, jossa tapahtumat oli siirretty Miamiin ja päätähtenä esiintyi Al Pacino.

SCARFACE, 1932 Yhdysvallat
Tuotanto: The Caddo Company Tuottajat: Howard Hughes, Howard Hawks Ohjaus: Howard Hawks Käsikirjoitus: Ben Hecht, Seton I. Miller, John Lee Mahin, W. R. Burnett, Fred Pasley (Armitage Trailin romaanista) Kuvaus: Lee Garmes, L. William O'Connell Lavastus: Harry Oliver Leikkaus: Edward Curtiss Musiikki: Adolph Tandler, Gustav Arnheim Äänitys: William Snyder
Näyttelijät: Paul Muni (Tony Camonte), Ann Dvorak (Cesca), Karen Morley (Poppy), Osgood Perkins (Johnny Lovo), C. Henry Gordon (Ben Guarino), George Raft (Guino Rinaldo), Vince Barnett (Angelo), Boris Karloff (Tom Gaffney), Purnell Pratt (kustantaja), Tully Marshall (päätoimittaja), Inez Palange (Tonyn äiti), Edwin Maxwell (poliisipäällikkö), Harry J. Vejar (Louie Costillo)