Sana

Ruotsissa valmistuneen Kaksi ihmistä (Två människor, 1944) -elokuvan saama murskakritiikki päätti Carl Th. Dreyerin uran kansainvälisellä tasolla. Ohjaaja palasi vähin äänin kotimaahansa Tanskaan, jossa kului jälleen yli kymmenen vuotta ennen kuin hän ohjasi uuden pitkän elokuvan. Tuona aikana Dreyer työsti tosin muutamia lyhytelokuvia, joista varsinkin vuonna 1948 valmistunut, pikimustalla huumorilla höystetty Matka lautalle (De nåede færgen) lukeutuu kategoriansa tyylikkäimpiin teoksiin.

Tanskalainen pastori Kaj Munk oli kirjoittanut 1920-luvun puolessa välissä Juutinmaalle sijoittuvan näytelmän, jossa hän kuvasi paikallisen väestön uskonnollista elämää. Dreyer, jolla uskonasiat näyttäytyvät keskeisenä teemana läpi hänen uransa, oli nähnyt Munkin näytelmän sen ensiesityksessä vuonna 1932 ja alkanut mielessään hahmotella sen elokuvaversiota. Aikaa kului kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin hän sai mahdollisuuden sen filmaamiseen. Tarina oli tuona aikana siirretty elokuvaksi jo kertaalleen Ruotsissa (O: Gustaf Molander, 1943), mutta se ei Dreyeriä haitannut. Pitkä suunnitteluaika osoittautui hyväksi, sillä vuoden 1954 lopulla valmistunutta Sanaa (Ordet) pidetään yleisesti Dreyerin parhaana äänielokuvana ja se palkittiin seuraavana vuonna myös Venetsian elokuvafestivaalien pääpalkinnolla.

Elokuvan keskipisteenä on Borgenin vanha maalaistalo, jossa vanha Morten-isä asuu kolmen poikansa ja yhden kälynsä kanssa. Usko on aina ollut perheessä keskeisellä sijalla, vaikka pojat suhtautuvatkin asioihin isästään poiketen: perheen vanhin poika Mikkel ei usko Jumalaan, häntä nuorempi Johannes puolestaan kulkee mielenvikaisena ympäri taloa Raamattua siteeraten. Kaikkein suurin huoli aiheutuu kuitenkin nuoren Andreaksen taholta, joka haluaisi mennä naimisiin räätälin tyttären Annen kanssa. Ongelmaksi asian tekee se, etteivät Morten ja Annen isä Peter pidä nuoria toisilleen sopivina nimenomaan uskonasioiden aiheuttamien näkemyserojensa vuoksi. Elämä uskonnollisessa kyläyhteisössä ei ole kenellekään helppoa.

Dreyerin elokuvat ovat kauttaaltaan erittäin mielenkiintoisella tavalla toteutettuja, eikä Sana muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Ohjaajan elokuva elokuvalta rauhallisemmaksi äityvä kerronta saavuttaa Sanassa täydellisyyden: erittäin pitkät, Vihan päivääkin (Vredens dag, 1943) pidemmät otokset ovat elokuvan kivijalka. Kamera seuraa henkilöitä ja heidän tekemisiään tiiviisti, yhtäjaksoisesti ja usein usean minuutin kerrallaan. Nopeammaksi kerronta muuttuu ainoastaan silloin, kun Johannes karkaa yöhön ja kyläläiset alkavat etsiä häntä. Dreyerin toteutustapa ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta hienostelulta, vaan sopii sekä elokuvan teemaan että rytmiin täydellisesti. Kaikkia ei moinen varmastikaan miellytä, joten jos Vihan päivä tuntui kerronnaltaan liian hitaalta, kannattaa Sanaan suhtautua melkoisella varauksella – pitkät vuoropuhelukohtaukset voivat hyvinkin tuntua ylitsepääsemättömiltä esteiltä.

Hienona maalaiskuvauksena muistettu Sana on siis kertomus uskonnosta ja uskonnollisesta yhteisöstä. Vaikka uskovat usein ylistävätkin suvaitsevaisuutta ja anteeksiantoa, näyttää Dreyer myös kolikon toisen puolen: omahyväisyyden, suvaitsemattomuuden ja itsekeskeisyyden. Elokuvan kahden nuoren välisen onnen esteenä ovat heidän isiensä ja perheidensä erilaiset uskon tulkintatavat. Toisen usko ei ole toisen arvoista, toinen uskoo väärällä tavalla ja vääriin asioihin, vaikka kyseessä on sama Jumala ja samat perusopit – uskonasioista kiistellessään vanhukset ajautuvat jopa käsirysyyn. Vasta tragedian ja menetyksen myötä heidän ajatusmaailmansa selkenee ja he ovat valmiita saavuttamaan keskinäisen ymmärryksen.

Sana on myös elokuva siitä hetkestä, jolloin eri sukupolville tärkeät asiat ja näkemykset kohtaavat ja joutuvat uudelleen arvioitaviksi. Vanha Morten, joka itse on joutunut taistelemaan elämänkatsomuksensa vuoksi vuosikymmeniä aiemmin sekä kylän asukkaita että kirkkoa vastaan, huomaa etteivät pojat toistakaan hänen opetuksiaan. Isä toteaakin alistuneesti Andreaksen suunnitelmista kuultuaan, ettei Borgenin tila ole enää entisensä. Myös kylän uusi pastori ajattelee nykyaikaisesti ja ilmoittaa raamatullista yksinpuhelua pitävälle Johannekselle, ettei ihmeitä enää tapahdu. Johanneksen asenne moiseen kiteyttää koko uskonyhteisön suurimman ongelman: ‘teiltä puuttuu uskoa’. Kun ihmisellä on tarpeeksi uskoa ja puhdas, vilpitön mieli, mitä vain voi tapahtua – sen elokuvan henkilöt tulevat huomaamaan yllättävässä, mielipiteitä jakavassa loppuhuipentumassa.

Kuten aina, myös tällä kertaa Dreyerin näyttelijät ovat erittäin hyviä ja heidän hillittyä ja antaumuksellista työskentelyään on ilo katsoa. Varsinkin vanhaa Mortenia esittävä, 82-vuotias Henrik Molberg on kuin luotu rooliinsa. Vihan päivässä esiintynyt Preben Lerdoff Rye loistaa Johanneksena, vaikka en hänen roolihahmostaan erityisemmin pidäkään. Birgitte Federspiel Mikkelin Inger-vaimona jää myös hyvin mieleen – hänestä on myös tehty elokuvan helpoimmin lähestyttävä hahmo. Muusta ryhmästä ei ketään voi nostaa muiden edelle, niin vakuuttavaa työtä kaikki tekevät.

ORDET, 1955 Tanska
Tuotanto: Palladium Tuottajat: Carl Th. Dreyer, Erik Nielsen, Tage Nielsen Ohjaus: Carl Th. Dreyer Käsikirjoitus: Carl Th. Dreyer (Kaj Munkin näytelmästä) Kuvaus: Henning Bendtsen Lavastus: Erik Aaes Leikkaus: Edith Schlüssel Musiikki: Poul Schierbeck Puvustus: N. Sandt Jensen Äänitys: Knud Kristensen, Henning Moller, Kaj Larsen
Näyttelijät: Henrik Malberg (Morten Borgen), Emil Hass Christensen (Mikkel), Preben Lerdoff Rye (Johannes), Cay Kristiansen (Anders), Birgitte Federspiel (Inger), Ejnar Federspiel (räätäli Peter), Sylvia Eckhausen (Kristine, hänen vaimonsa)