Etsijät

Vuonna 1836 joukko intiaaneja kidnappasi yhdeksänvuotiaan teksasilaistytön Cynthia Ann Parkerin ja asetti hänet comancheheimon pariin asumaan. Tyttö sai intiaaninimekseen Naduah ja vuosien saatossa hänestä tuli erään comanchien sotapäällikön vaimo. Tyttö saatiin vuosia kestäneiden etsintöjen jälkeen kiinni vuonna 1860 ja hänet palautettiin valkoisten pariin. Intiaanien elämäntavoille oppinut Naduah ei kuitenkaan enää sopeutunut valkoisten yhteisöön, vaan hän kuoli pian kiinniottonsa jälkeen. Tarina olisi kenties voinut jäädä vain osaksi rajaseutujen historiaa, ellei hänen pojastaan olisi kasvanut yksi kuuluisimmista comancheintiaanien sotapäälliköistä, Quanah Parker.

Tämän tarinan toi John Fordin tietoisuuteen tuottaja Merian C. Cooper, joka oli ostanut oikeudet Alan LeMayn kahta vuotta aikaisemmin kirjoittamaan, edellä mainituista tapahtumista kertovaan lännenromaaniin. Ford, jolle lännenelokuvien teko oli kaikki kaikessa, innostui aiheesta oitis – tarjoutuihan hänelle näin mahdollisuus palata lajityypin pariin ensimmäistä kertaa sitten ratsuväkitrilogian päätösosan, Rio Granden (1950). Näin syntyi Etsijät (The Searchers, 1956), yksi amerikkalaisen lännenelokuvan hienoimmista luomuksista ja Fordin filmografian arvostetuin ja kuuluisin elokuva.

Teksas 1868. Ethan Edwards, etelävaltioiden riveissä palvellut sotilas palaa veljensä Aaronin kotitilalle oltuaan teillä tietymättömillä kolme vuotta aiemmin päättyneestä sodasta lähtien. Maailma, jonne vähäsanainen Edwards palaa, on muuttunut täysin – tästä osoituksena ovat lähialueen autioituneet karjatilat, joiden asukkaat ovat muuttaneet muualle paremman elämän toivossa. Muutenkin vaikeaa ja niukkaa elämää varjostavat lähistöllä partioivat intiaanit.

Pian saapumisensa jälkeen Edwards osallistuu etsintäpartioon, jonka tarkoituksena on häätää intiaanit alueelta. Tosiasiassa jatkuvat karjavarkaudet ovat intiaanien juoni houkutella miesväki pois karjatiloilta, jolloin niiden kimppuun on helpompi hyökätä. Kun etsintäpartio palaa takaisin, heitä odottaa lohduton ja julma näky: Aaronin tila on poltettu ja sen asukkaat tapettu – kidnapattuja tyttäriä lukuun ottamatta. Pikaisten hautajaisten jälkeen partio lähtee uudelleen intiaanien perään.
       

Etsijät muistetaan ennen kaikkea silmiä hivelevän hienosta kuvauksesta, jossa Fordin huikea kuvallinen ilmaisu saavuttaa tason, jota Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939), Apassilinnake (Fort Apache, 1948) sekä Keltainen nauha (She Wore a Yellow Ribbon, 1949) olivat jo enteilleet. Jokainen otos on tarkkaan harkittu ja huolella toteutettu: koskaan aiemmin ei Monument Valleyn karunkaunista maisemaa ole tallennettu filmille yhtä onnistuneesti. Ihme onkin, ettei mikään palkintoraati katsonut aiheelliseksi muistaa kuvaajana toiminutta Winton C. Hochia edes minkäänlaisin ehdokkuuksin. Hienoa ja onnistunutta on toteutus myös muiltakin osin. Max Steinerin säveltämä musiikki soi jylhänä ja kauniina, Frank S. Nugentin käsikirjoitus on tiivis ja hyvin rytmitetty, Jack Murrayn napakka leikkaus pitää puolestaan huolen siitä, että kaikki vähänkin ylimääräinen on jäänyt leikkaamon lattialle.

Etsijöiden runsas hahmokavalkadi on täynnä traagisia henkilöitä, joille elämä ei ole ollut kovinkaan suopea ja jotka ovat menettäneet – tai menettävät elokuvan edetessä – koko joukon lähimmäisiään: etsinnän kohteena oleva Debbie perheensä, Edwardsin parina ratsastava Martin niin omat kuin ottovanhempansakin, Jorgensenit menettävät poikansa kuten myös intiaanien sotapäällikkö Scar, joka hakee päättymätöntä hyvitystä uudisasukkailta valkoihoisten tekemän murhatyön johdosta.

Keskipisteenä on kuitenkin Ethan Edwards, käsikirjoittaja Nugentin vastine 1950-luvun westernien entistä synkkämielisimmille päähahmoille. Ethan on menettänyt kaiken: intiaanit ovat tuhonneet hänen veljensä kodin ja perheen, hävitty sota on puolestaan vienyt uskon tulevaan, jonka seurauksena hän on pohjattoman katkera ja vihamielinen miltei kaikkea kohtaan. Omia sääntöjä ja näkemyksiä toteuttava Edwards on kuin jonnekin normaalin elämän ulkopuolelle jäävä yksilö, jonka on vain yritettävä sopeutua kaiken hävityksen keskelle – tai tuhouduttava. Amerikkalaisen lännenelokuvan kuuluisin loppukuva kertoo, kuinka hänen käy.

Fordin westernejä arvostellaan usein niiden avoimen rasistisuuden vuoksi, eikä läheskään aina aiheetta. Myös Etsijät sortuu tähän vanhaan Hollywoodin perisyntiin, joskaan ei yhtä yksioikoisesti kuin väitetään. Toki Ford kuvaa intiaaneja jälleen vähemmän mairittelevalla tavalla, mutta vastavuoroisesti osoittaa myös ratsuväen syyllistyvän yhtä lailla julmuuksiin, pienen intiaanikylän täydellinen tuhoaminen on tästä hyvä osoitus. Ford ei myöskään hae hyväksyntää sen enempää intiaaneja sydämensä pohjasta vihaavalle Edwardsille kuin valkoihoisia tappavalle Scarille, joka on sotajalalla kostaakseen poikiensa kuoleman.

       
Etsijät on täynnä laadukkaita näyttelijäsuorituksia aivan pienintäkin sivuosaa myöten. John Waynen näyttelijäntaitoja voi aina vähätellä, mutta ei tämän elokuvan kohdalla. Wayne esittää vaativan roolinsa erittäin vakuuttavasti ilman koomisuuden häivääkään ja Etsijöiden Ethan Edwards lukeutuukin miehen valkokangashetkien ehdottomaan parhaimmistoon. Intiaanipäällikkö Scaria esittävä Henry Brandon on pätevä tahollaan, nuorempaa sukupolvea edustavat Jeffrey Hunter Martinina sekä Natalie Wood Debbienä (lyhyestä esilläoloajastaan huolimatta) jäävät myös hyvin mieleen. Sivuosissa nähdään John Fordin vakiokasvoja Ward Bondista Harry Carey Junioriin ja Hank Wordeniin, jonka koominen Mose-hahmo on huomattavasti hienovaraisemmin toteutettu kuin monet Fordin elokuvien vastaavat.

Toisin kuin elokuvan nykypäivänä nauttimasta asemasta voisi päätellä, ei Etsijöitä suinkaan otettu avosylin vastaan. Hyvistä kassatuloista huolimatta se ei täysin vakuuttanut kriitikoita, joista monet pitivät sitä vanhanaikaisena jäänteenä, tavanomaisena John Ford -elokuvana. Etsijöiden arvostus alkoi nousta kohisten vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin Martin Scorsesen, Steven Spielbergin ja George Lucasin kaltaiset ohjaajalupaukset ilmoittivat pitävänsä Fordin elokuvaa yhtenä parhaimmista. Suuren vaikutuksen se teki myös Paul Schraderiin, jonka käsikirjoittamassa ja Scorsesen ohjaamassa Taksikuskissa (Taxi Driver, 1976) on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä Fordin elokuvaan. Amerikkalaisen elokuvan kävelevänä tietopankkina tunnettu Scorsese on tiivistänyt tuntonsa Etsijöihin näin:

"The dialogue is like a poetry. And the changes of expression are so subtle, so magnificent! I see it once or twice a year."

THE SEARCHERS, 1956 Yhdysvallat
Tuotanto: C. V. Whitney Pictures/Warner Bros. Tuottaja: Merian C. Cooper Ohjaus: John Ford Käsikirjoitus: Frank S. Nugent (Alan LeMayn romaanista, 1954) Kuvaus: Winton C. Hoch, Alfred Gilks Lavastus: Frank Hotaling, James Basevi, Victor Gangelin Leikkaus: Jack Murray Musiikki: Max Steiner (laulu: Stan Jones) Puvustus: Frank Beetson (miehet), Ann Peck (naiset) Äänitys: Hugh McDowell Erikoistehosteet: George Brown
Näyttelijät: John Wayne (Ethan Edwards), Jeffrey Hunter (Martin Pawley), Vera Miles (Laurie Jorgensen), Ward Bond (kapteeni, pastori Samuel Clayton), Natalie Wood (Debbie Edwards), John Qualen (Lars Jorgensen), Olive Carey (rouva Jorgensen), Henry Brandon (intiaanipäällikkö Scar), Ken Curtis (Charlie McCorry), Harry Carey Jr. (Brad Jorgensen), Antonio Moreno (Emilio Figueroa), Hank Worden (Mose Harper), Mae Marsh (nainen linnoituksessa)

Arvostelu on julkaistu alun perin DVDPlazalla 20.10.2006.