Kotimainen mykkäelokuva vuodelta 1922 kertoo tarinan Anna-Liisasta, tukkimieheksi lähteneen Mikon entisestä seuralaisesta, joka on salatun suhteen päätteeksi synnyttänyt lapsen ja tappanut sen metsään. Nyt nainen on menossa naimisiin, mutta pahaksi onneksi Mikko palaa maailmalta ja haluaa Anna-Liisan takaisin itselleen. KAVA:n restauroima printti oli kansainvälistä huippuluokkaa ja Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla tallennettu säestys tuki tapahtumia vahvasti. Yksi kotimaisen mykkäelokuvan suurista teoksista.
Carl Th. Dreyer: Glomdahlin morsian (Glomdalsbruden)
Dreyerin tuntemattomimmassa mykkäelokuvassa kaksi nuorta rakastaa toisiaan, vaikka tytön isä yrittääkin laittaa kapuloita nuorten suhteeseen. Yksinkertainen, kuvallisesti kaunis pastoraalidraama, josta puuttuu kuitenkin jotain oleellista: tunne.
Urban Gad: Die Arme Jenny
Uusintakatselu. Saksalaisdraama vuosimallia 1912 kertoo köyhän perheen tyttärestä, joka antautuu rikkaalle elostelijalle ja tulee tapahtuneen seurauksena ajettua ulos kodistaan. Värisyttävä ja vaikuttava draama, eikä vähiten naispääosan esittäneen Asta Nielsenin karisman vuoksi. Unohtaa ei tietysti sovi Urban Gadin hienoa ohjaustakaan. Erinomainen elokuva.
Victor Sjöström: Ingeborg Holm
Vuosi Die Arme Jennyn jälkeen valmistunut sosiaalidraama kertoo kauppiaan vaimosta, joka menettää miehensä äkillisen kuoleman myötä liikkeensä, kotinsa, lapsensa ja lopulta jopa järkensä. Karu ja kaunistelematon kuvaus naisen romahduksesta ei ole menettänyt iästään huolimatta lainkaan tehoaan.
Peter von Bagh: Kreivi
Kertomus kuuluisasta naisten huijaajasta, Pertti Ylermi Lindgrenistä, on kieltämättä erikoinen ja valtavirrasta poikkeava, mutta tarinaltaan pidemmän päälle valitettavan tylsä. Miehen menestystä naismaailmassa ei kyllä tämän perusteella tarvitse ihmetellä, sen verran sanavalmis kaveri taisi olla kyseessä. Kyllähän tämän katsoo ihan uteliaisuudesta, mutta tuskin tarvitsee Kreivin pariin enää palata.
Valentin Vaala: Laveata tietä
Mustalaishurmaajan (1929) romanimaailmasta on siirrytty salonkeihin ja kabinetteihin, joissa Theodor Tugain esittämä viulistikuuluisuus Antti Larto hurmaa kauniita naisia yksi toisensa jälkeen. Edeltäjäänsä parempi kokonaisuus, jossa Tugain tyylikäs pääosasuoritus nousee keskeiseen asemaan. Mukava, useamman katselukerran kestävä tuttavuus.
Peter Greenaway: The Pillow Book
Visuaalisesti rohkea ja kekseliäs tarina nuoresta naisesta (Vivian Wu), joka etsii partnereikseen miehiä, jotka osaavat kirjailla hänet kauniisti japanilaisten kirjoitusmerkkien peittoon. Samalla hän yrittää kirjoittaa kirjaa, joka kuitenkin palautetaan kustantajalta bumerangina takaisin: teksti ei ole edes sille käytetyn paperin arvoista. Niinpä nainen alkaa kirjoittaa kirjaa miesystävänsä vartalolle… Erikoinen teos.
Jevgeni Bauer: Kuoleva joutsen (Umirajushtshi lebed)
Bauerin eriskummallisista elokuvista eriskummallisin, kertomus mykästä ballerinasta (Vera Karalli), joka epäonnistuttuaan rakkaussuhteessaan heittäytyy täysillä tanssin maailmaan ja herättää erikoisen taiteilijan (Andrei Gromov) mielenkiinnon. Taiteilija pyytää naista malliksi maalaukseen, jonka on tarkoitus tavoittaa täydellinen kuoleman hetki. Hieno elokuva, Bauerin parhaimmistoa.
King Vidor: Ilveilijät (Show People)
Vidorin tarkkanäköinen Hollywood-satiiri pikkukaupungin tytöstä, josta tulee suuri tähti, mutta joka hukkaa siinä sivussa kaiken hienon ja ylvään, jota hänessä on koskaan ollut. Mykän kauden paras unelmakaupunkikuvaus.
Kon Ichikawa: Burmalainen harppu (Biruma no tategoto)
Tarina sotilaasta, joka jää sotatoimien päätyttyä ennemmin hautaamaan rintamalla kaatuneita tovereitaan kuin palaa kotiin. Rauhallinen, viipyilevä ja surumielinenkin kuvaus elämän kadottamisesta. Ihastuttaa etenkin henkisen puolen harmoniallaan, mutta jättää runsaasti pohdittavaa myös toista katselukertaa varten.
Aleksi Mäkelä: Vares – yksityisetsivä
Mäkelän ensimmäinen Vares-elokuva pesee Törhösen liukuhihnatuotokset mennen tullen ja Veijonen on Vareksena huomattavasti Reiniä vakuuttavampi. Toiminta on uskottavampaa ja tarinaan on panostettu myöhäisempiä elokuvia enemmän. Sivuosissa nähdään koko joukko kotimaisen elokuvan nimekkäitä näyttelijöitä, joista Kari Hietalahti on kaikkein hauskin. Ei tämä silti mikään klassikko ole, mutta voisi sitä aikansa hölmömminkin viettää kuin tämän parissa.
Yasujiro Ozu: Hogaraka ni ayume (engl. Walk Cheerfully)
Draamoistaan parhaiten muistetun Ozun gangsterielokuva on vaatimaton, toimintaa kaihtava draama rikollispomosta, joka rakastuu kauniiseen naiseen ja jättää entisen elämänsä tullakseen hyväksi ihmiseksi. Ozun urasta kiinnostuneet saanevat tästä enemmän irti kuin ne, joita japanilaismestarin elokuvat eivät ole ennenkään vakuuttaneet.
Herbert Brenon: …ja naiset rakastavat heitä (Dancing Mothers)
Naisen itsenäisyys tuntuu olevan miehille kova pala purtavaksi, sillä niin kauan kuin Ethel Westcourt kyhjöttää yksin kotona ja antaa miehensä juosta vieraissa ja tyttärensä notkua ravintoloissa, kaikki on hyvin. Kun äiti saa lopulta tarpeekseen ja lähtee itsekin irrottelemaan, on ihmissuhdesotku valmis. Hyvin roolitettu elokuva – etenkin Alice Joyce ja Clara Bow ovat mahtavia – joka päättyy juuri sellaiseen finaaliin kuin pitääkin.
Charles Chaplin: Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux)
Chaplinin nerokas musta komedia naisia murhaavasta pankkivirkailijasta, joka lyödään lopulta rautoihin ja pistetään giljotiiniin. Elokuva, jossa kerronnan rytmi, komiikan iskevyys ja draaman koskettavuus kietoutuvat ensiluokkaisesti yhteen. Chaplinin paras äänielokuva ja parhaita koskaan tehtyjä elokuvia muutenkin.
Terrence Malick: To the Wonder
Tree of Lifen tavoin tehty, sirpaleinen kertomus amerikkalaismieheen rakastuvasta yksinhuoltajasta, joka muuttaa Ranskasta uudelle mantereelle ja kokee siellä parisuhteen onnen, arjen ja epäonnistumisen. Aavistuksen liian pitkä, mutta silti katsomisen arvoinen – ainakin jos pitää Malickin tyylistä. On tosin helppo ymmärtää myös sellaista katsojaa, jolle tämä(kin) Malickin elokuva esittäytyy tekotaiteellisena…
Tom Ford: A Single Man
Colin Firth esittää loistavasti amerikkalaisen yliopiston homoseksuaalista opettajaa, jonka pitkäaikainen miesystävä on kuollut auto-onnettomuudessa. Opettaja yrittää päästä surunsa yli ja elää jokapäiväistä arkeaan mahdollisimman onnistuneesti, mutta se ei ole aina niin helppoa. Keskiverto, yhden katselukerran elokuva.
Gustavo Serena: Assunta Spina
Varhaisen italialaisen elokuvan mestariteoksiin laskettu kertomus naisesta, jonka mies heitetään vankilaan ja tämän poissa ollessa nainen alkaa tapailla varatuomaria. Kun mies palaa naisen luo, on suhdesoppa valmis. Assunta Spinan suuruus ei auennut ainakaan ensimmäisellä katselukerralla, sillä draama tuntuu melko köykäiseltä ja kerronnassakin olisi parantamisen varaa. Naispääosan esittävä Francesca Bertini oli aikansa suuria tähtiä.
Jean Epstein: Kolmitahoinenpeili (La glace à trois faces)
Epsteinin mestariteos kertoo millaisena kolme eri yhteiskuntaluokassa elävää naista näkee nuoren rakastajansa. Nuorukaisen persoona jää arvoitukseksi, niin paljon henkilöiden mielipiteet vaihtelevat. Teknisesti varmaotteinen, kerronnaltaan piristävän poikkeava mykkätuotanto, joka pitäisi näyttää kaikille niille, joiden mielestä mykkäelokuvat ovat vain vanhanaikaista kerrontaa ja kankeaa, teatraalista näyttelemistä.
Ágnes Hranitzy & Béla Tarr: The Man from London
Sataman työntekijä näkee murhan. Huomatessaan, ettei voi auttaa uhria, hän pelastaa tämän matkalaukun, joka on täynnä rahaa. Mies päättää pitää rahat, mutta vähitellen omatunto alkaa soimata häntä, eikä mikään ole enää entisellään. Viipyilevä, pitkillä kohtauksilla ladattu rikoselokuva ei ole tekijöidensä absoluuttista parhaimmistoa, sillä jotenkin tuntuu, että tyyli menee tässä tapauksessa tarinan edelle. Silti mielenkiintoinen ja ainakin Tarrin elokuvista pitävien kannattaa katsoa tämä.
Yasujiro Ozu: Sono yo no tsuma (engl. That Night’s Wife)
Ozun ensimmäinen gangsterielokuva oli vaatimaton, mutta toinen on jo tasokkaampi, vaikka tämänkään kohdalla ei voida puhua mestariteoksesta. Dramaturgisesti ehyt, yhden vuorokauden ajalle sijoittuva kertomus köyhästä perheenisästä, joka tekee ryöstön saadakseen rahaa kuolemansairaan tyttärensä hoitoon, on yksinkertainen ja toimiva. Ozu hallitsee draaman ja sen syntymiseen vaikuttavat pienet yksityiskohdat suvereenisti.
William Wellman: Beggars of Life
Louise Brooksin esittämä orpo surmaa sadistisen ottoisänsä ja pakenee paikalle saapuvan Richard Arlenin kanssa lain pitkää kouraa. Kaksikon määränpää on Kanada, jossa he uskovat olevansa turvassa. Matka ei ole kuitenkaan helppo, sillä sen lisäksi että heidän on piileskeltävä poliiseilta, myös muut maankiertäjät aiheuttavat vaivaa. Erityisen ongelmallinen on muuan Oklahoma Red (Wallace Beery), joka on päättänyt ottaa Brooksin esittämän neitokaisen omakseen. Vauhdikas ja taidokkaasti toteutettu elokuva, jonka toivoisi näkevän joskus paremmalta lähdemateriaalilta kuin Grapevinevideon dvd-r:ltä.
Yasujiro Ozu: Hijosen no onna (engl. Dragnet Girl)
Ozun viimeinen gangsteritarina kertoo pikkurikollisesta, joka rakastuu nuoren jengitulokkaansa sisareen ja saa näin tyttöystävänsä näkemään punaista. Tämänkin elokuvan kohdalla voidaan puhua ennemminkin draamasta kuin perinteisestä gangsterielokuvasta, mutta se ei estä Hijosen no onnasta nauttimista, sen verran laadukkaasta elokuvasta on kyse.
Paul A. Kaufman: Return to the Batcave: The Misadventures of Adam and Burt
Televisiolle tehty hölmöily, jossa Adam West ja Burt Ward saavat kutsun autonäyttelyyn, jonka vetonaulana on alkuperäinen Batmobile. Kaara varastetaan kaksikon silmien alla ja niin alkaa huima takaa-ajo, jonka aikana palataan muisteloissa myös alkuperäisen Batman-sarjan pariin. Saattaa naurattaa yhden katselukerran verran, mutta todennäköisesti ei sitäkään.
Ilmari Unho: Härmästä poikia kymmenen
Poika nousee isäänsä vastaan ja uusi aika syrjäyttää vanhan tässä suomiklassikossa, jonka on ohjannut Ilmari Unho. Kertomus Pohjanmaan räyhähengistä, puukkojunkkareista, elää pitkälti hienojen maisemakuviensa ja miesnäyttelijöidensä (Tauno Palo, Yrjö Kantoniemi, Kalervo Nissilä) varassa. Kerronnan epätasaisuus ja runsas laulujen käyttö syövät kokonaisuutta, joka jää kuitenkin elämään vahvana kuvauksena menneen ajan tapahtumista.
René Clair: Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None)
Agatha Christien klassikkoromaanin ehkäpä kuuluisin filmatisointi on eloisa, näppärä ja huolella rakennettu, mutta samalla myös hieman pitkäpiimäinen ja sieluton. Kepeää sunnuntaiviihdettä, ei sen enempää.
Jacques Becker: Rakastajatar (Casque d’Or)
Rakkaus voi pelastaa miehen tai sitten syöstä hänet kadotukseen, kuten hyvin tiedämme. Tässä elokuvassa tapahtuu jälkimmäinen, sillä siitä hetkestä lähtien kun puuseppä menettää sydämensä kauniille kurtisaanille, hänen elämänsä lähtee laskettelemaan kohti tuhoa – olkoonkin, että hän saa sitä ennen kokea lyhyen onnen hetken rakastettunsa seurassa. Kauniisti kerrottu tarina, hienot roolisuoritukset ja vaikuttava ajankuvaus ovat tämän ranskalaisklassikon parasta antia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti