Roberto Rossellini: Saksa vuonna nolla (Germania anno zero)
Rossellinin sotatrilogian viimeinen osa on kuin D. W. Griffithin Isn’t Life Wonderful? (1924) potenssiin kymmenen, mutta vailla Griffithin tarjoamaa toivon pilkahdusta. Elämää sodan raunioittamassa Berliinissä tarkastellaan pienen pojan kautta ja lopputuloksena on yksi vaikuttavimmista toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kuvaavista elokuvista.
George A. Romero: Dawn of the Dead
Romeron zombi-trilogian toinen osa. Epidemia on edelleen päällä ja tällä kertaa pääosanesittäjät linnoittautuvat eläviä kuolleita kihisevään ostoskeskukseen. Tylsä kuin mikä, olkoon yhteiskuntakriittisyyttä tai ei.
Harry Roeck-Hansen & Erkki Kivijärvi: Murtovarkaus
Minna Canthin näytelmään perustuva suomalaismykkis. Ei korkeinta kotimaista laatuluokkaa, mutta silti katsomisen arvoinen teos.
Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin
Tarmo Manni huijaa ikääntyvää naiskaksikkoa Mika Waltarin tekstiin pohjautuvassa klassikkoelokuvassa vuodelta 1951. Vai huijaako, sillä joku taitaa olla vielä häntäkin häikäilemättömämpi. Näyttelijät tekevät laatutyötä kautta linjan ja Vaala ohjaa taidokkaasti.
Jaakko Korhonen: Aatamin puvussa ja vähän Eevankin
Agapetuksen romaanin ensimmäinen filmatisointi on ikääntynyt, mutta silti varsin hauska kertomus kahdesta kaveruksesta, jotka juoksentelevat vaatteitta ympäri maita ja mantuja ja joutuvat erinäisiin selkkauksiin. Elokuvaa mainostettiin aikoinaan äänielokuvana, mutta kyseessä on ennemminkin part talking -tuote, muutamalla laulunlurituksella ja äänitehosteella varustettu mykkäelokuva.
Thomas H. Ince: The Heart of an Indian
Intiaanit ovat kyllästyneet heidän maillaan asuviin uudisasukkaisiin ja päättävät häätää nämä kauas pois. Kun eräs intiaani varastaa maanviljelijän lapsen, valkoiset lähtevät kostoretkelle ja tuhoavat lähes koko heimon. Incen kriittinen lännenelokuva on toteutukseltaan primitiivinen, mutta sanomaltaan kaunistelematon: näin se taisi olla todellisessakin elämässä.
Yasujiro Ozu: Wakaki hi (engl. Days of Youth)
Kaksi nuorta opiskelijaa lähtee suosittuun talviurheilukeskukseen, jossa he yrittävät tehdä vaikutuksen tuntemaansa naiseen. Peli muuttuu kaverusten välillä yllättävän raadolliseksi, vahvemman nöyryyttäessä heikompaansa. Pieni tiivistys ei olisi ollut pahitteeksi, mutta satunnaisista heikkouksistaankin huolimatta Wakaki hi on Ozun parhaimpia mykkäelokuvia.
Albert Capellan: The Red Lantern
Komeasti restauroitu, mutta muuten varsin vaatimaton mykkäelokuva, jonka julkaisu on itse elokuvaa kiinnostavampi. Pääosaa esittää aina ihana Nazimova, mukana myös Noah Beery sekä Anna May Wong ensimmäisessä valkokangasesiintymisessään.
Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto
Käsittämättömät katsojaluvut – yli 400 000 katsojaa pelkästään elokuvateattereissa – saavuttanut mukahauska komedia, jossa sängystä toiseen hyppivä avioliittotutkija tapaa elämänsä rakkauden ja joutuu tarkistamaan kantansa naimisiinmenon ja pysyvän parisuhteen suhteen. Eipä paljon naurattanut, videokasettiaikaan tämän olisi voinut huoletta hoitaa kuvakelauksella. Riku Nieminen oli roolissaan hyvä, muiden epäonnistuminen johtui tuskin taidoista, vaan hölmöiksi kirjoitetuista roolihahmoista.
David Cronenberg: eXistenZ
Tulevaisuuden pelisuunnittelijat ovat suuria tähtiä, ainakin mikäli on uskomista Cronenbergin erikoiseen visioon. Kiinnostava, joskin satunnaisesti liian häröilyksi menevä elokuva vaatinee toisenkin katselukerran, ennen kuin lopullista arvosanaa kannattaa alkaa miettiä.
Charles Chaplin: Kultakuume (The Gold Rush)
Chaplinin kuuluisa mykkäklassikko, jossa Kulkuri seikkailee Alaskan kultaryntäyksessä. Yksi maailman parhaista elokuvista, nyt ja aina.
Nicolas Ray: Nuori kapinallinen (Rebel without a Cause)
James Dean ja kumppanit kokevat kasvukipuja Rayn kuuluisassa, arvokkaasti vanhentuneessa nuorisokuvauksessa. Mukana menossa Sal Mineo, Natalie Wood ja Dennis Hopper.
Béla Tarr: Kárhozat (engl. Damnation)
Tarrin tummanpuhuva ja iloton kuvaus erään unkarilaismiehen elämästä ja ihmissuhteista on vangitsevaa nähtävää. Tarinassa ei ole yhtä paljon tarttumapintaa kuin vaikkapa Torinon hevosessa, mutta kyllä tämä ohjaajan elokuvista kiinnostuneet pitää helposti tuolissa koko kaksituntisen kestonsa ajan.
Alan Crosland: Jazzlaulaja (The Jazz Singer)
Eli kuinka Al Jolson tuli, lausui muutama repliikin ja jäi pysyvästi elokuvan historiaan. Ensimmäisenä äänielokuvana usein mainittu Jazzlaulaja on tarinaltaan kovin tavanomainen kertomus nuoresta miehestä, joka haluaisi toteuttaa unelmansa ennemmin kuin astella isän valmiiksi viitoittamaa tietä.
Josef von Sternberg: Vaalea Venus (Blonde Venus)
Marlene Dietrich on Helen Faraday, entinen kabareetanssija, joka heittäytyy miljonäärin (Cary Grant) käsivarsille saadakseen rahaa kuolemaisillaan olevan miehensä (Herbert Marshall) sairaalahoitoa varten. Kun mies saa selville vaimonsa syrjähypyn, hän haluaa erota ja ottaa heidän pienen poikansa hoteisiinsa. Tällöin nainen karkaa lapsi mukanaan. Sternbergiläisen komea, mutta tarinaltaan varsin tavanomainen tuote, eikä loppuratkaisukaan oikein vakuuta.
Joseph L. Mankiewicz: Kaikki Eevasta (All About Eve)
Bette Davisin esittämä teatteritähti Margo ottaa nuoren ihailijansa (Anne Baxter) siipiensä suojaan, vain huomatakseen, että tämä alkaa pikkuhiljaa ottaa hänen paikkaansa parrasvaloissa. Nuori Eve ei epäile käyttää kaikkia mahdollisia keinoja noustessaan huipulle, mutta lopulta röyhkeydellekin löytyy rajat. Viimeinen kohtaus Even asunnolla oli mielestäni turha, muuten aivan erinomainen elokuva.
Gilles Bourdos: Renoir
Ei välttämättä paljoakaan tarinaa, mutta sitäkin enemmän kauneutta. Olisi kaivannut saksia siellä täällä, mutta menihän tämä helposti näinkin. Saanut paljon kritiikkiä osakseen, mutta itselleni tämä oli todella positiivinen yllätys, joka pitänee hankkia omaankin kokoelmaan.
John Ford: Upstream
Kertomus teatteriväen asuttamasta täysihoitolasta ja heidän ihmissuhteistaan. Pieni, lämminhenkinen ja viihdyttävä, joskaan ei mikään kuolematon mykkäkomedia.
Alfred Machin: La Manoir de la peur
Salaperäinen, tummiin pukeutunut muukalainen saapuu pieneen ranskalaiskylään, jota alkaa pian vaivata asuntomurtojen aalto. Onko muukalainen syyllinen vai onko kaikki vain sattumaa? Visuaalisesti suorastaan henkeäsalpaava elokuva, jonka kiinnostava juoni vesitetään tarjoamalla katsojalle ratkaisut aivan liian varhaisessa vaiheessa. KAVA:n näytöksen alkukuvana esitettiin Edouard-Emile Violet’n La Main (1920), erikoinen kertomus ammuntaa harrastavasta suurriistanmetsästäjästä, jonka seinällä roikkuu irtonainen käsi. Mies ei tohdi kertoa käden alkuperää, mutta lopulta sekin selviää, joskaan ei hänen toivomallaan tavalla.
Akira Kurosawa: Idiootti (Hakuchi)
Kumpi onkaan hölmö ja idiootti, henkilö joka pystyy rakastamaan pyyteettömästi pahintakin vihamiestään vai henkilö, jolla ei tällaista ominaisuutta ole? Kurosawan näkemys Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista on kunnianhimoinen ja näyttävä, mutta tuottajien saksima versio, josta puuttuu n. 100 minuuttia materiaalia on turhan hyppivä ja raskas.
August Blom: Atlantis
Vuosi Titanicin onnettomuuden jälkeen valmistunut kertomus nuoresta tiedemiehestä, joka ajautuu ihmissuhdesotkujen seurauksena Tanskasta Yhdysvaltoihin. Matkalla ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja koetaan suuren matkustajalaivan tuhoisa haaksirikko. Ensimmäisellä katselukerralla Atlantis ei ottanut oikein tuulta alleen, mutta näin toisen katselun myötä rauhallisesti etenevä tarina ja vakuuttavasti sommiteltu ajankuva toimivat oikein mainiosti. Yksi aikansa suurimmista ja kalleimmista elokuvista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti