Jevgeni Bauer: Vallankumouksellinen (Revoljutsioner)
Mies karkotetaan tsaarin toimesta Siperiaan 1900-luvun alkupuolella, mutta hänen onnistuu paeta ja palata takaisin Pietariin vallankumouksen aattona. Mielenkiintoinen, joskin hieman kankeahko elokuva vuodelta 1917. Taisi olla viimeinen, josta Bauer oli yksin ohjausvastuussa.
Erkki Karu: Tukkipojan morsian
Eräänlainen synteesi Karun urasta vuonna 1931. Aku Käyhkön esittämä, viinaa tissutteleva rikkaan tilan poikamies on ajatellut tehdä vaimon kauniista Leenasta, jota liehittelee myös tukkijätkä Erkki. Teatraalinen, kömpelö ja kaikin puolin vaatimaton kotimainen melodraama, jonka näyttelijätyöskentely on parhaimmillaan kelvollista, pahimmillaan katastrofaalista. Varhainen äänielokuva on kyllästetty jatkuvilla laulelmilla, musiikilla ja dialogilla, joiden seurauksena hiljaista hetkeä ei ole - tämä tekee katsomisesta hyvin raskaan. Tappelukohtaus Urho Somersalmen esittämän Erkin tuvassa on elokuvan hauskin.
Risto Orko: Jääkärin morsian
Nimestä voisi luulla kyseessä olevan vauhdikas historiallinen sotaelokuva, mutta jääkärin ja tanssijattaren romanssiviritelmät sekä erinäiset vakoilujuonittelut vetävät pidemmän korren ja lopulta toimintaa on varsin vähän. Jääkäreiden hyökkäys on kuvattu Lappeenrannan lentokentän aukiolla, siitä plussaa. Mukana menossa Tauno Palo, Urho Somersalmi, Kullervo Kalske ja moni muu aikalaistähti.
Sam Raimi: Evil Dead (The Evil Dead)
Ikisuosikki, joka ihastuttaa edelleen. Paras Evil Dead -trilogian elokuvista, jälkimmäisissä liikaa huumoria minun makuuni.
Harry Langdon: Naistenmies (The Chaser)
Harry kohtelee vaimoaan huonosti ja joutuu avio-oikeuteen. Eron sijaan tuomari määrää Harryn astumaan kuukaudeksi vaimonsa asemaan ja palvelemaan tätä moitteetta, muuten edessä on pitkähkö vankilareissu. Kekseliäs, useita hauskoja gageja sisältävä komedia kärsii tarinan rytmityksestä, eikä onnistu kohoamaan Langdonin parhaan elokuvan, tätä ennen valmistuneen Isä avuttoman (1927) tasolle.
Béla Tarr: Torinon hevonen (A Torinói ló)
Vasta toinen katsomani Tarrin elokuva. Odotukset olivat tapissa ja etukäteen pelkäsin, pystyvätkö ne edes toteutumaan. Näin kävi lähes täydellisesti, vaikka ensi katsomalta en varmasti kaikkea vielä käsittänytkään. Vangitseva kuvaus kahdesta olosuhteiden musertamasta, omaan ankeaan elämäänsä turtuneesta maanviljelijästä, joiden elämässä ei ole nähtävissä parannusta. Lopulta, kun kaikki on jo menetetty, jää vain pimeys. Elokuva, jonka pariin haluaa palata välittömästi uudelleen.
Marco Amenta: Sisilialainen todistaja (La Siciliana Ribelle)
Tositapahtumiin perustuva, keskiverto elokuva mafiapäällikön tyttärestä, joka suostuu todistamaan isänsä ja veljensä murhannutta mafiaperhettä vastaan. Loppu yllätti, sillä tapahtumista ei ollut etukäteen mitään tietoa.
Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia
Teemalta jokin aika sitten tullut täysimittainen, neljäosainen tv-versio. Ankara, kaunistelematon ja surullinenkin, vaikka Pasi ja Reiska tuovatkin mieleen meidän suvussamme asustelevat maajussit, joille ei liiemmin sympatiaa heru. Kuvan laatu oli erittäin hyvä, mutta äänitys ei tämänkään kohdalla juuri pisteitä ansaitse. Tämä versio pitäisi saada kunnon julkaisuna maailmalle, mielellään vielä useammalla eri tekstityskielellä.
David Cronenberg: Kärpänen (The Fly)
Tämä tuntui huonolta jo silloin, kun katsoin sen vanhalta videokasetilta joskus 1990-luvun alussa ja huonohan tämä oli edelleen. Raaempi, ilkeämpi ja visvaisempi kuin Kurt Neumannin versio vuodelta 1958, mutta samalla tarinasta katoaa – todennäköisesti tarkoituksellisesti – sympaattisuus. Eivätkä Kärpäsen tehosteetkaan oikein jaksa innostaa.
Cecil B. DeMille: The Whispering Chorus
Melodraama, johon DeMille upotti Kevin Brownlown mukaan ”paitsi suuren summan rahaa, myös sydämensä”. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tästä eteenpäin suurohjaajan uran määrittelivät dollaripinot. Harmi, sillä The Whispering Chorus on kaikin puolin toimiva mykkäelokuva.
Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Vavylon)
Neuvostoliittolainen mykkäelokuva, jonka tapahtumat liittyvät Pariisin kommuunin kapinaan vuonna 1871. Näyttävähän tämäkin on, mutta asioiden taustoja tuntemattomalle kokonaisuus saattaa jäädä etäisen ja hengettömän oloiseksi.
Vsevolod Pudovkin: Äiti (Mat)
Yksi kaikkien aikojen suurimmista neuvostomykkiksistä, Gorkin kirjan pohjalta tehty sovitus vuoden 1905 kapinasta. Tekninen loisteliaisuus huipentuu emotionaalisesti järisyttävään loppuun, joka vetää vertoja Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinille (1925).
Maurice Tourneur: Pieni rikas tyttö-parka (The Poor Little Rich Girl)
Ajaton mykkädraama rikkaan perheen pienestä tyttärestä, jonka elämässä kaikki on näennäisen hyvin: hieno koti, paljon leluja, palvelijat valmiina täyttämään tytön (lähes) kaikki toiveet. Ainoa asia joka häneltä puuttuu, on vanhempien rakkaus. Mary Pickfordin huikean 1910-luvun hienoimpia teoksia.
Satyajit Ray: Musiikkihuone (Jalsaghar)
Vavahduttava kertomus iäkkään kartanonomistajan elämästä, joka etenee menestyksen ja onnen vuosista menetyksiin ja rappioon. Toteutus ihailtavan minimalistista ja niukkaa, mutta ei pitkäveteistä.
Roman Polanski: Carnage
Kaksi pariskuntaa pyrkii selvittämään poikiensa välistä käsikähmää pienessä ja varsin paljon kehuja saaneessa, mutta omasta mielestäni turhan pitkitetyssä, lähes pelkästään yhteen huoneeseen sijoittuvassa elokuvassa.
Hiroshi Teshigahara: Dyynien daami (Suna no onna)
Kaupungista maaseudulle matkannut hyönteistenkerääjä missaa viimeisen linja-auton ja suostuu läheisten kyläläisten pyynnöstä yöpymään hiekkamontussa asuvan leskinaisen luona. Kun aamu koittaa, mies huomaa joutuneensa naisen luo vangiksi. Erikoinen, mutta kieltämättä varsin pitkäveteinen elokuva, jonka pariin en usko palaavani ihan pian uudelleen.
Michael Powell & Emeric Pressburger: Punaiset kengät (The Red Shoes)
Kaikkien aikojen balettielokuva, jonka rinnalla Darren Aronofskyn Black Swan on silkkaa vaatimattomuutta (no onhan se sitä muutenkin). Elokuvan keskipisteenä on rakkaus taiteeseen, ihmisiin, elämään. Keskivaiheen 20-minuuttinen balettijakso on yksi tanssielokuvien kohokohtia. Lukemattomia katselukertoja kestävä klassikko.
Clint Eastwood: Armoton (Unforgiven)
Eastwood ratsastaa viimeistä kertaa kuoleman enkelinä jakamaan oikeutta väärintekijöille. Tummanpuhuva elokuva, jonka synkkää loppua hallitsevat pimeys, tuuli ja sade. Loistava casting, riittävästi toimintaa ja tarpeeksi pohdittavaa väkivallasta ja sen oikeutetusta käytöstä myös kotikatsomoihin. Kertakaikkisen upea western ja samalla ehkä myös Eastwoodin hienoin elokuva sisältää myös runsaasti viittauksia vanhempiin Hollywood-länkkäreihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti