Papin päiväkirja

”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi” ja ”Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” ovat käskyjä, joita noudattamalla elämän pitäisi olla helppoa. Näin ei kuitenkaan ole, sen saa huomata nuori, ranskalaiseen kyläpahaseen nimitetty pappi, joka hyvistä yrityksistä huolimatta ei saa minkäänlaista otetta seurakuntalaisiinsa, jotka kääntävät hänelle välittömästi selkänsä. Seuraa juoruilua ja kylmäkiskoisuutta ja alussa hyvin optimistisen nuorukaisen kasvot muuttuvat pian surullisiksi, askel raskaaksi ja olemus hävinneeksi. Jumala tuntuu hylänneen lapsensa, joka on voimaton niin hengessä kuin ruumiissakin.

Ranskalaisen Robert Bressonin ura ei ollut nimikkeiden määrässä mitattuna mitenkään suuri (13 pitkää elokuvaa 40 vuodessa), mutta laadultaan sitäkin tasokkaampi ja rikkaampi. Aivan kuten tanskalainen kollegansa Carl Th. Dreyer, myös Bresson löysi jo varhain oman tyylinsä, josta hän piti kiinni loppuun asti. Ensimmäisenä todellisena Bresson-elokuvana pidetty Papin päiväkirja (tunnetaan myös nimellä Maalaispapin päiväkirja / Journal d’un curé de campagne, 1951) esittää ohjaajan tavaramerkeiksi muodostuvat ominaisuudet: minimalistisuuden, realistisuuden, rauhallisuuden ja pohdiskelevuuden. Varsin valmiiksi hiottu kokonaisuus ei varmastikaan ole kaikille katsojille mieleen, mutta itse ihailen Bressonin persoonallisen ilmaisun vakautta ja järkähtämättömyyttä suuresti.

Papin päiväkirja on erikoinen elokuva. Toimintaa siinä ei ole oikeastaan nimeksikään, vaan pääosin se koostuu vuoropuheluista ja mietiskelyistä, kun päiväkirjaa kirjoittava pappi lukee ääneen ajatuksiaan. Siitä huolimatta se on kuin koukuttavin jännityskertomus, jota ei voi laskea kädestään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu loppuun. Yhden henkilön sielunelämästä ja kamppailusta arjen kanssa kertova elokuva onnistuu koskettamaan katsojaa juuri henkilökohtaisuudellaan, sillä elämäänsä ja ratkaisujaan pohdiskeleva pappi voisi periaatteessa – ainoastaan ammattinimikettä vaihtamalla – olla kuka tahansa meistä. Vaikka tarina liikkuukin suurimmalta osin uskon parissa, ovat Papin päiväkirjan esittämät kysymykset silti yleismaailmallisia.

Georges Bernanosin samannimiseen romaanin perustuva elokuva tuo tyyliltään mieleen paitsi Dreyerin, myös Ingmar Bergmanin ja Aki Kaurismäen, joka onkin tunnustautunut avoimesti Bressonin ihailijaksi. Léonce-Henri Burelin mustavalkokuvaus eri valaisuratkaisuineen antaa papin hahmolle milloin arvokkuutta, milloin pehmeyttä mutta toisinaan myös alakuloa, jopa synkkyyttä ja kauhua. Kameran rauhallinen liikehdintä, kerronnan rytmi, dialogin pehmeys ja näyttelijöiden vähäeleisyys luovat harmonian, josta ei löydy heikkoa lenkkiä. Ääniraitaa käytetään oivaltavasti ja Jean-Jacques Grünenwaldin musiikki tukee elokuvan tapahtumia hienosti.

Kuten nimikin kertoo, kyseessä on yhden miehen tarina. Se mies on kylän pappi, jokaisessa kohtauksessa läsnä oleva, mutta silti alusta loppuun asti ulkopuoliseksi jäävä mies, jonka kutsumustyö muuttuu lähes painajaiseksi ja elämä pettymykseksi. Tällaista roolia luulisi tulkitsevan ammattinäyttelijän, mutta belgialainen Claude Laydu oli kaikkea muuta kuin ammattilainen. Bressonin uhkapeli osoittautui kuitenkin kannattavaksi, sillä Laydu on lopulta se henkilö, joka puhaltaa kaiken henkiin - tunnetun ammattilaisnäyttelijän ei olisi välttämättä onnistunut saavuttaa sitä luonnollisuutta ja vilpittömyyttä, mitä tuntematon kasvo katsojille tarjoaa.

Papin päiväkirja oli merkittävä teos Bressonin uralla ja sen saamat palkinnot ja tunnustukset antoivat ohjaajalle runsaasti mainetta myös ulkomailla. Eikä aiheetta, sillä kyseessä on kertakaikkisen hieno elokuva, joka puhuttelee katsojaa henkilökohtaisella tasolla, aivan kuten kaikki suuret elokuvat tekevät.

JOURNAL D’UN CURÉ DE CAMPAGNE, 1951 Ranska
Tuotanto: Union Générale Cinématographique (UGC) Tuottaja: Pierre Gérin Ohjaus: Robert Bresson Käsikirjoitus: Robert Bresson (Georges Bernanosin romaanista) Kuvaus: Léonce-Henri Burel Lavastus: Pierre Charbonnier Leikkaus: Paulette Robert Musiikki: Jean-Jacques Grünenwald Äänitys: Jean Rieul
Näyttelijät: Claude Laydu (Ambricourtin pappi), Léon Arvel (Fabregard), Jean Danet (Olivier), Jeanne Etiévant (siivoojatyttö), Nicole Maurey (Louise), André Guibert (Torcyn pappi), Nicole Ladmiral (Chantal), Jean Riveyre (kreivi), Antoine Balpêtré (tri Delbende)