Stroheimin kolmas ohjaus ja ensimmäinen mestariteos kertoo kolmesta Monte Carloon emigroituneesta venäläisestä, jotka ovat ulkoisesti moitteettomia, mutta toimiltaan rikollisia. Ensimmäiseksi miljoonan dollarin elokuvaksi markkinoitu Järjettömiä naisia on todella näyttävän näköinen, eikä tarinakaan ole kaikkein valoisimmasta päästä. Sensuuri tarttui teokseen tuoreeltaan ja tämän päivän versiot ovat kaukana Stroheimin näkemyksistä.
Buster Keaton & Donald Crisp: Ruorimies (The Navigator)
Keatonin omiin suosikkeihin lukeutuva Ruorimies on gagirikas kertomus miehittämättömällä valtamerilaivalla seilaavista rakastavaisista, joiden kurssi on suoraan kohti ihmissyöjien saarta. Tasapainoinen, vahva kokonaisuus, josta alkoi koomikon alamäki (pl. Kenraali ja Kameramies).
Charles Chaplin: Sirkus (The Circus)
Turhaan lapsipuolen asemaan jäänyt, paikoin hyvin slapstick-henkinen ja vauhdikas komedia, jossa on nähtävissä runsaasti otteita Chaplinin elämäntaipaleelta.
Semih Kaplanoglu: Hunaja (Bal)
Yusuf on vanhempiensa kanssa syrjäseudulla elelevä pikkupoika, joka tuntuu viihtyvän hunajaa keräävän isänsä seurassa paremmin kuin hyvin. Yusufin ja hänen äitinsä elämä muuttuu isän tapaturmaisen kuoleman myötä dramaattisesti. Elokuva on trilogian muiden osien tavoin hiljainen ja minimalistinen, mutta edellisestä elokuvasta poiketen tarina on nyt kiinnostavampi. Yusufia esittävä Bora Altas on sympaattisen oloinen tuttavuus.
William Desmond Taylor: Nurse Marjorie
Mary Miles Minter on nykyään lähestulkoon unohdettu, mutta 1920-luvun alussa hänen suosionsa lähenteli Mary Pickfordin tasoa, kunnes ohjaaja Taylorin murhaan liittynyt tapahtumaketju sysäsi hänen uransa rajuun syöksyyn ja pikavauhtia unohduksiin. Vuonna 1920 valmistunut Nurse Marjorie on kepeä romanttinen komedia, jossa Minter esittää rikkaan perheen hyväntekeväisyyttä tekevää tytärtä, joka rakastuu Clyde Filmoren esittämään työläispoliitikkoon. Tästä seuraa tietysti ristiriita jos toinenkin, mutta lopulta rakkaus korjaa voiton.
Martin Scorsese: Koomikoiden kuningas (The King of Comedy)
Scorsesen tummasävyinen ja surumielinenkin kertomus stand up -amatööri Rupert Pupkinista (Robert De Niro), joka on televisioon päästäkseen valmis menemään äärimmäisyyksiin. Vahvat näyttelijäsuoritukset ja Scorsesen vaativa ohjaus muodostavat upean kokonaisuuden, josta ei tarvitse poistaa mitään. Vastikään julkaistu Blu-ray on laadultaan erinomainen.
Olli Soinio: Kuutamosonaatti
Pohjoiseen sijoittuva kauhukomedia kertoo valokuvamallista, joka pakenee aiheuttamaansa hälyä maaseudulle. Sen rauha on pika pikaa tiessään, kun läheisen maatilan häiriintynyt aikamiespoika alkaa ahdistella mallia. Katselukelpoinen, paikka paikoin hyvinkin tunnelmallinen elokuva, jossa olisi ollut ainesta enempäänkin. Jatko-osa, Kadunlakaisijat (1991), oli sen sijaan sitä itseään, jonka katsominen oli pakko lopettaa kesken.
Paul Leni: Vahakabinetti (Das Wachsfigurenkabinett)
Episodielokuva, jossa Bagdadin kalifi Haroun Al-Raschid, Venäjän murhanhimoinen tsaari Iivana Julma sekä kaikkien tuntema sarjamurhaaja Viiltäjä-Jack heräävät henkiin… Viiltäjä-jakso on loistelias, mutta kaksi muuta turhan vaatimattomia. Kokonaisuudesta ei siis tule missään vaiheessa osiensa summaa.
Ernst Lubitsch: Faaraon vaimo (Das Weib des Pharao)
Lubitschin suurelokuva on toiminut esikuvana niin Cecil B. DeMillen Kymmenille käskyille (1923), Fritz Langin Niebelungen laululle (1924) ja Metropolikselle (1927) kuin Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitollekin (1935). Puitteiltaan ensiluokkainen ja tarinaltaankin lubitschmaisen piikikäs Egypti-seikkailu onnistuttiin vastikään restauroimaan esityskelpoiseksi.
Akira Kurosawa: Ne jotka astuvat tiikerin hännälle (Tora no o wo fumu otokotachi)
Munkeiksi pukeutuneet sotilaat matkustavat vihamielisen maan halki ja joutuvat rajalla tavallista tarkempaan syyniin. Pienimuotoinen, alle tunnin mittainen elokuva on valtavalla intensiteetillä toteutettu, katsojan napakasti tuolissaan pitävä kokonaisuus. Ainoa valittamisen aihe on ryhmän mukana seuraavan koheltajan läsnäolo, elokuva olisi pärjännyt hyvin ilman häntäkin.
Jean Renoir: Ranskalainen Cancan (French Cancan)
Ihastuttavan värikylläinen musikaali, jossa on ihmissuhdedraamaa, kauniita pukuja, 1800-luvun lopun henkeä ja showmaailman anekdootteja vaikka muille jakaa. Loistavasti rooliinsa sopiva Jean Gabin on charmikkaampi kuin koskaan.
Jonathan Tepliztky: The Railway Man
Tosipohjaiseen tarinaan perustuva elokuva toisen maailmansodan veteraanista, jonka traumat eivät ole vuosista huolimatta hellittäneet. Lopulta mies saa mahdollisuuden tehdä tiliä menneisyytensä kanssa silmästä silmään. Hieman liiankin varmaotteinen kokonaisuus, mutta Colin Firthin karisma ja Nicole Kidmanin vähäeleisyys kantavat elokuvaa onnistuneesti eteenpäin.
Michael Mann: Psykopaatin jäljillä (Manhunter)
Thomas Harrisin romaaniin Punainen lohikäärme perustuva sarjamurhaajaelokuva on lähtökohdiltaan kiinnostava, mutta toteutukseltaan pirun tylsä ja väritön.
Larry Semon: The Perfect Clown
Ikiliikkujan lailla säntäilleen Semonin komediapätkä on vauhdikas, mutta gageiltaan turhan kierrätetty ja yleisilmeeltään vaatimaton kertomus toimistotyöntekijästä, jonka pitää pitää yön yli huolta 10 000 dollarista. Muutamat hauskat oivallukset eivät paranna kokonaisuutta olennaisesti. Helppo katsoa, helppo unohtaa.
Yasujiro Ozu: Seishun no yume ima izuko? (engl. Where Now Are the Dreams of Youth?)
Kun Tetsuon isä yllättäen kuolee ja poika astuu hänen paikalleen suuryrityksen johtoon, moni asia muuttuu. Eniten nuorukaista huolettaa ihmissuhteiden muuttuminen: voiko hänen ja opiskelukavereiden ystävyys silti säilyä, vaikka he kuuluvat nyt eri yhteiskuntaluokkiin ja vaikka Tetsuo on heidän työnantajansa ja omaa tietyt velvollisuudet virkansa ja asemansa puolesta? Tämän kysymyksen ympärille rakentuu Yasujiro Ozun viimeinen collegekomedia, joka on ohjaajalleen tyypilliseen tapaan tarkkanäköinen kuvaus aikakaudesta, sen ihmisistä ja elämän perusasioista: ilosta, surusta, menetyksistä, uhrautumisista. Amerikkalaistyylinen toteutus sopii aiheeseen moitteetta ja loppukohtaus jättää hyvän mielen jokaiselle katsojalle.
Mario Caserini: Mutta rakkauteni ei kuole koskaan (Ma l’amor mio non muore!)
Pompejin viimeisten päivien (1913) ohjaajan tuntemattomampi melodraama kertoo kohtalon riepottelemasta teatterilaulajasta, jonka menneisyyden paljastumisella on dramaattiset seuraukset. Teatteritähti Lyda Borellin ensiesiintyminen valkokankaalla on vaikuttavaa katsottavaa ja dramaattisessa, mutta ehdottoman oikeassa loppuhuipentumassa hän osoittaa selvästi, miksi oli aikakautensa suurin tähti. Tarinan alkupuoli kärsii hitaasta kerronnasta ja hienoisesta tyhjäkäynnistä, kun taas jälkimmäinen osa on sitäkin komeampaa katsottavaa. Ohjaaja Caserini käyttää kuva-alaa taitavasti hyödyksi ja rikastuttaa kerrontaa rohkeilla ja ennakkoluulottomilla valaisuratkaisuilla, kuvakoon vaihteluilla sekä luontojaksoilla.
David Lynch: Lost Highway
Erittäin lynchmäinen trilleri miehestä, jota syytetään vaimonsa taposta. Onko mies kuitenkaan syytön ja onko vaimoa ylipäätään edes tapettu? Elokuva nappaa otteeseensa heti alusta ja lopussa tuntuu kuin olisi joutunut katujyrän yliajamaksi: tämä ei kuitenkaan johdu elokuvan hyvyydestä, vaan pikemminkin sen jättämästä ristiriitaisuuden tunteesta – oliko tämä kaikki kahden tunnin arvoista vai ei?
Victor Erice: Mehiläispesän henki (El espiritu de la colmena)
Yksinkertainen on usein kaunista, eivätkä elokuvat ole poikkeus – tästä esimerkkinä Espanjan sisällissodan jälkihöyryihin sijoittuva elokuva pienestä Anasta ja hänen arjestaan. Arki on niukkaa, eivätkä asiat ole kotonakaan parhaalla mahdollisella tavalla, joten Anan elokuvissa näkemä Frankenstein (1931) sekoittuu hänen mielikuvituksessaan todellisuuteen unohtumattomasti. Melankolisuudestaan huolimatta kaunis ja koskettava teos, joka saavuttaa oivallisesti Anan elämän pienetkin ilon ja surun aiheet. Katsoin elokuvan viikkoa myöhemmin uudelleen, jolloin se parani entisestään.
Walter Lang: Punainen kimono (The Red Kimona)
Huumeisiin menehtyneen Wallace Reidin leski, Dorothy Davenport, tuotti miehensä kuoleman jälkeen muutamia nyt jo lähes unholaan painuneita yhteiskunnallisesti kantaaottavia teoksia. Sarjaan lukeutuva Punainen kimono kertoo tosipohjaisen tarinan nuoresta, kohtalon riepottelemasta naisesta, joka tappaa parittajamiehensä, mutta selviää oikeudessa tuomiotta ja yrittää päästä tämän jälkeen normaalin elämän alkuun. Paikka paikoin turhankin alleviivaava ja lopun osalta pitkitetty, mutta silti vaivattomasti katsottava elokuva osoittaa, etteivät kaikki hyväksikäyttäjät ole välttämättä rikollisia. Elokuva menestyi vaatimattomasti, minkä lisäksi tarinan nimeltä mainittu päähenkilö haastoi rouva Reidin oikeuteen ja voitti tapauksen.
Reginald Barker: The Italian
Thomas H. Incen tuottama siirtolaiskuvaus 1900-luvun alkuvuosien New Yorkista. Köyhä gondolieeri Beppo saapuu uudelle mantereelle ja onnistuukin pääsemään kunniallisesti elämän alkuun. Vaimo seuraa kohta perässä ja ennen pitkää Beppolla on myös jälkikasvua. Tulevaisuuden ylle kohoaa kuitenkin tummia pilviä, sillä maailma ei ole aina oikeudenmukaisin paikka. Upeaa ajankuvausta, napakkaa draamaa ja hienoja näyttelijäsuorituksia: lopun melodramaattisuudestaan huolimatta The Italian on mahtava elokuva, jota sopii suositella kaikille mykkäelokuvien ystäville.
Terrence Malick: Julma maa (Badlands)
Amerikkalaisvirtuoosin esikoinen on yllättävän tavallisesti toteutettu muunnelma Bonnien ja Clyden tarinasta. Martin Sheen ja Sissy Spacek tekevät pääosissa hyvää ja varmaotteista työtä ja vilahtaapa ohjaaja itsekin kuvassa miljonäärimiehen ovella.
Herbert Brenon: A Kiss for Cinderella
Ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen sijoittuva Tuhkimo-muunnelma, jossa Betty Bronsonin esittämä köyhä tyttö yrittää parhaansa mukaan auttaa muita vähäosaisia, samalla itse paremmasta elämästä haaveillen. Mykän elokuvan unohdettuja mestariteoksia.
F. W. Murnau: Palava pelto (Der brennende Acker)
Murnaun vuosikymmeniä kadoksissa olleen, mutta sittemmin italialaisesta luostarista löytyneen elokuvan keskiössä on Paholaisen pelloksi nimetty maatilkku, jonka kerrotaan kätkevän suuren aarteen. Yksi jos toinenkin on havitellut aarretta, mutta saanut palkkiokseen vain surua ja kärsimystä. Onnistuuko juuriaan vähättelevä, kaupunkilaistunut maamies Johannes saamaan aarteen itselleen? Lähestulkoon heti Nosferatun (1922) jälkeen valmistuneen elokuvan yleismaailmallinen ja ajaton tarina kerrotaan napakasti ja ammattimaisesti, skandinaavista luontokuvausta ja saksalaista studiotaituruutta onnistuneesti yhdistäen.
Clint Eastwood: Luotikuja (The Gauntlet)
Suoraviivainen ja rymistelyntäyteinen toimintaelokuva, jossa Clintin esittämän hulttiopoliisin on haettava mafian ja poliisipäällikön jahtaama avaintodistaja Las Vegasista ja kuljetettava tämä ehjin nahoin Phoenixiin. Perjantai-illan viihdettä.
Yasujiro Ozu: Shukujo wa nani wo wasureta ka (engl. What Did The Lady Forget?)
Ozun varhainen perhekomedia, jossa perheen äiti pitää miestään ja tämän sukulaistytärtä kurissa ja herran nuhteessa, vaikka rennompi lähestymistapa tekisi kaikkien elämästä miellyttävämpää. Vastaus elokuvan nimen esittämään kysymykseen: jokaiselle täytyy antaa tilaa myös henkilökohtaiseen elämään, jopa avioliitossa.
Alfred Hitchcock: Revitty esirippu (Torn Curtain)
Paul Newman esittää Itä-Saksaan loikkaavaa amerikkalaista tiedemiestä. Tahtomattaan hän saa mukaansa myös kihlattunsa (Julie Andrews), joka sekoittaa Newmanin suunnitelmat totaalisesti. Ihan kiinnostavasti alkava, mutta jo ennen puoltaväliä alamäkeä lasketteleva jännäri, joka loppua kohden vain jatkuu ja jatkuu ja "jännittäviä" käänteitä tulee mukaan yksi jos toinenkin. Jos viimeisen teatterikohtauksen tarkoituksena on virittää jännitys äärimmilleen, ei se minun kohdallani ainakaan onnistunut, pikemminkin sitä vain toivoi että loppuisi jo. Keskitasoa heikompi Hitchi, jota tuskin tarvitsee katsoa uudelleen.
Enrico Guazzoni: Quo Vadis?
Suuri italialainen mykkäspektaakkeli, jonka juoni on sekavahko ja yhdentekevä, mutta puitteet sitäkin komeammat. Keisari Neron aikakaudelle sijoittuva suurelokuva oli aikoinaan maailmanlaajuinen menestys, eikä syytä tarvitse tämän nähtyään ihmetellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti