Ihmissuhteilla pelaaminen on politiikassa arkipäivää, joskin luvattoman usein se johtaa jonkun pelaajan täydelliseen tappioon. Niin tässäkin Kiinaan sijoittuvassa elokuvassa, jossa keittiöpalvelijasta tulee hallitsijan jalkavaimo. Tosielämässä suhde johti keisarin tuhoon, mutta elokuvaversiossa naisen uhrautuminen pelastaa valtakunnan. Kauniin hillityissä väreissä kuvattu elokuva on kuin aikuisten satu, jonka lopussa tarinan rakastavaiset saavat toisensa ikuisuudessa. Tyylikästä, joskaan ei aivan parasta Mizoguchia.
Dziga Vertov: Maailman kuudennes (Šestaja tšast mira)
Neuvostoliiton joka kolkkaan katsojansa vievä dokumentaari on uljas taidonnäyte Vertovin osaamisesta. Lumièren veljesten tavoin myös Vertovin elokuva kutistaa maailmaa ja tuo kaukaisimmatkin kolkat jokaisen ulottuville. Maailman kuudennes on toteutukseltaan hillitty ja tehosteiltaan vähäinen matka suuren itänaapurimme historiaan.
Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: S. V. D. – Yökahvilan salaisuus (SVD – Sojuz Veligoko Dela)
Leningradilaista avantgarde-elokuvaa, kuvaus vuonna 1825 tapahtuneesta dekabristikapinasta, jossa puna-armeijan sotilaat nousivat tsaaria vastaan parempien olojen puolesta. Toisin kuin monet aikalaisteoksensa, S. V. D. on viileän etäinen ja vähäeleinen – itse olisin kaivannut hieman enemmän vallankumousrummutusta. Miellyttävä, joskin hieman vaikeasti sulateltava mykkäelokuva.
Frank Borzage: Bad Girl
Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin ja perustavat perheen keskellä lamakautta. Elämä on niukkaa ja liiankin ylpeän aviomiehen tempaukset saavat pariskunnan eron partaalle - olkoonkin, että hän tekee kaiken vaimonsa parhaaksi. Yllättävän arkirealistinen draama Borzagelta, olisin kaivannut romanssiin mykkäkauden taikaa mukaan. Alkupuolen vihjaileva dialogi hymyilyttää, mutta ei tästä silti ole kuin hitusen keskivertoa paremmaksi elokuvaksi.
George Cukor: Kamelianainen (Camille)
Arvottomalla naisella ei ole oikeutta rakkauteen yhdessä kaikkien aikojen tunnetuimmassa ja rakastetuimmassa Greta Garbo -elokuvassa. Romantiikassa ja pukuloistossa kylpevä filmatisointi ei ole aivan osiensa summa, vaikka Garbo, Robert Taylor, Henry Daniell ja Lionel Barrymore ovatkin vahvassa vedossa. Kuolinhetki on syystäkin kuuluisa.
David Lynch: Eraserhead
Lynchin parhaimmistoa, painajainen, jossa jälkikasvua odottava nuoripari saa jotain aivan muuta kuin suloisen ja jokeltelevan pikkunyytin. Mustavalkokuvaus, häiriintynyt ääniraita ja irrationaaliset roolihahmot tekevät Eraserheadista hämmästyttävän elokuvan, joka vetää magneetin tavoin puoleensa.
Josef von Sternberg: Marokko (Morocco)
Marlene Dietrich rakastuu nuoreen ja seikkailunhaluiseen muukalaislegioonalaiseen (Gary Cooper), vaikka vierelle olisi myös rikas ja hillitty herrasmies (Adolphe Menjou). Tunnetta on enemmän kuin järkeä, kauneutta enemmän kuin sisältöä. Dietrich tai ei, Josef von Sternbergin äänielokuvat eivät taida olla minua varten.
Raymond Bernard: Puuristit (Les croix de bois)
Ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa ranskalaiselokuvaa pidetään yhtenä parhaista aiheen kuvaajista, eikä syyttä. Hahmot ovat kiinnostavia ja uskottavia, eikä tapahtumissa ole merkkiäkään teennäisyydestä. Huikea elokuva, jonka pariin tulee palattua vielä useaan kertaan.
Maurice Tourneur: Lorna Doone
Tourneurin parhaat elokuvat olivat taianomaisia kuvan ja tarinan yhdistelmiä, elokuvarunoja kauneimmillaan. Lähes kymmenen kertaa filmattu Lorna Doone ei lukeudu mestarin parhaisiin töihin. William K. Eversonin mielestä Tourneurin ”rutiininomaisimpienkin töiden valopilkkuna on mystinen visuaalinen kauneus”, eikä Lorna Doonessa juuri muuta mainitsemisen arvoista olekaan. Rosvojoukon kidnappaaman aatelinaisen tyttären ja tähän rakastuneen maalaispojan tarinassa ei ole henkeä kuin ajoittain ja niinpä tästä elokuvasta jäävätkin mieleen vain komeat maisemaotokset ja Madge Bellamyn kauniita kasvoja hellivät lähikuvat. Loppuhuipentuma ennakoi Borzagea ja Capraa, olematta kuitenkaan niiden veroinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti